Ilolintujen laulu

Kuulin laulun
Se kosketti sieluani
Se jäädytti tulvivat kyyneleeni

Siinä oli musta suru
Siinä oli loputon lohtu
Siinä oli murskattu toivo

Kuulin sen laulun
Salaa sen kuuntelin

Se kuului kalliolta
Tähtitaivaan alla

Siitä kuului itku
Raastava kipu
Turvattomuus

Minä vain kuuntelin
Kuuntelin
Kuuntelin

Ja sitten kuului
Puhdistava itku
Vapaus
Laulu joka pääsi lentoon

Minäkin itkin
Ja lauloin
Ja itkin
Anna tulla ulos, kaikki se mikä hajottaa ja sydäntä pieniksi pilkkoo. Anna tulla kauhu ja pelko. Anna tulla lohtu, jota et saanut. Anna tulla verissä kulkeva tahma, joka ei tahtoisi irti päästää - anna senkin tulla, kyllä se tottelee. Anna tulla. Itke ja huuda. Anna tulla ja löydät laulusi.

Toisen ilo ja vapautuminen. Toisen onnistuminen. Toisen puhdistuminen. Toisen onni ja sydämen palo. Ne hetket kun toinen nousee siivilleen. Ne sulattaa omankin sydämen.

Kannustetaan, rohkaistaan, tuetaan, jaetaan, odotellaan. 

Ps. Täällä arvotaan!

Rakkaudesta se lähti: Mithu

Tarinat ihmisten takana, niitä janoan aina kuulla. Joskus käy niin, että jotkut tarinat läikähtää sydämessä vielä enemmän kuin toiset. Nyt kävi niin, kun äänimaljoja etsiessä päädyin Heidin ja Manojin tarinan äärelle. Astu sinäkin sisään tarinaan.

Nepalilainen Manoj ja suomalainen Heidi tapasivat Kathmandussa viime vuosikymmenen puolella. Pian nuoripari jo asui Suomessa sovittaen kahta erilaista kulttuuritaustaa yhteen ja miettien miten työllistää luku- ja kirjoitustaidoton maahanmuuttaja yhteiskunnassa, joka perustuu itsenäiseen tiedonhakuun.

Siitä rakkaudesta ja tahdosta syntyi Mithu - suurella sydämellä valittujen eteläaasialaisten käsitöiden, vaatteiden, asusteiden ja soittimien aarrekauppaMithu on nepalilaisten perheyritysten, järjestöjen ja reilunkaupan toimijoiden yhteistyötä. Kaikkia aarteiden valmistajia yhdistää halu tehdä ympäristöstään parempi paikka elää meille kaikille. Mithu huolehtii, tukee, rakastaa ja nostaa jaloilleen olosuhteista riippumatta.

Aasialaiset kamppailevat päivittäin tienatakseen riittävästi rahaa kohtuulliseen toimeen-tuloon, lastensa koulutukseen, terveydenhuoltoon, huolehtiakseen vanhuksista ja sairaista läheisistään. Erityiseti omasta yhteisönsä tukiverkosta ”tippuneet” ihmiset jäävät monesti ilman minkäänlaista turvaa ja valtion puolesta sitä on heikosti tarjolla. Kuten me kaikki tiedämme kohtuullinen toimeentulo mahdollistaa meille elämän, jossa voimme huolehtia itsestämme, perheestämme, läheisistämme ja päästä vaikuttamaan oman yhteisömme kehittymiseen. Mithu valitseekin aarteet siten, että ne hyödyttävät ja ilahduttavat mahdollisimman montaa ihmistä aina valmistajista käyttäjiin. 
Mithu tarjoaa myös musiikin opetusta ja työpajoja. Kuten liian monella nepalilaisella lapsella, Manojilla ei ollut mahdollisuutta kouluttautua lapsuudessaan muutamaa vuotta pidempään. Sen sijaan hän oppi soittamaan jumaltenkin soittimeksi kutsuttua jousisoitinta sarangia viettäesään lapsuutensa päivät köyhässä Gandharba muusikkokastin kylässä.
Mithun sivuilta löytyy aarteiden takana olevien toimijoiden tarinoita. Samalta sivustolta löytyy myös blogi, jonka kautta pääsee hyvin kurkistamaan Heidin ja Manojin perheen elämään ja Mithun ympärillä tapahtuviin juttuihin.

Tällaiset tarinat koskettavat minua. Tarinat, jossa sydämen asiasta syntyy jotain näin hienoa. Tarinat, josta syntyy luottavainen vaikutelma ja tunne, että ihminen kohtaa ihmisen. Heidin ja Manojin kohdalla erityisen ihanaa on se, että ihmisten kasvanut kiinnostus Mithun aarteita kohtaan mahdollistaa sen, että molemmat heistä ovat työllistyneet täysipäiväisiksi yrittäjiksi ja näin ollen pystyvät työllistämään yhä useampia nepalilaisia ihmisiä. Ja sille jos mille haluan puhaltaa lisää suotuisia tuulia. Kesän aikana voit löytääkin Mithun Suomesta monesta eri paikasta (toreilta, markkinoilta, festivaaleilta). Aikataulut löytyvät nettisivuilta.

Eksyin siis alunperin Mithun sivuille tutkiessani äänimaljoja ja niiden jälleenmyyjiä. Kerran olen ollut äänimaljarentoutuksessa ja koin sen hyvin rentouttavana - siitä lähtien on kytenyt toive omasta äänimaljasta (ja mahdollisesti useammastakin). Äänimaljojen ääreltä löysin sitten muunkin Mithun sisällön ja nimenomaan sen miten arvokkaasta matkasta siinä kaikkinensa on kyse.

Mutta löysin myös sen äänimaljan, jonka tiimoilta syntyi yhteistyö. Heidi ja Manoj auttavat mielellään sopivan maljan valinnassa - siten minäkin löysin itseäni eniten kiehtovimman. Malja on matkannut useat kilometrit päästäkseen luokseni, mutta täällä se nyt on - käsinvalmistettu malja kauniilla kaiverruksilla, joissa jokaisessa on oma uniikki sointi. Soinutkin se jo on - jokaisen perheenjäsenen päällä ja omissa käsissä. Sitä voi soittaa lujaa ja korkealta, mutta myös ihanan kumeasti ja pitkään väreillen. Varsinkin pyörittämällä soittokapulaa maljan ympäri saa upean äänen, josta syntyy pitkä kaunis sointu. Ainakin kuopus ja puolisoni kokevat sen väreilyn mukavana kehossa.



Menin maljan kanssa metsään ja yritin vangita teille sen sointia. En tainnut siinä ihan onnistua, mutta yhden maistiaisen löydät kuitenkin pian instagramista. Aikomukseni on myöhemmin tuoda äänimaljasoinnista video tänne blogiinkin, mutta nyt tekniset ongelmat estävät sen. Mithun nettisivuilla äänimalja-tuoteryhmästä löytyy kyllä esittelyvideoita useitakin. Maljarentoutuksen äärelle pääset vaikkapa tämän tai tämän linkin kautta. 

Niin ja Teille on tarjolla alennuskoodi, jolla saa yli 50 e arvoiset tilaukset ilman postikuluja 31.5.17 saakka ---> 0GZCIWA2U1. Suosittelen suuntamaan aarteiden ihasteluun ja tutustumaan vielä paremmin Mithuun.


Lempeää toukokuuta Sinulle. Painukoon maan alle kaikki jähmettynyt ja tulkoon tilalle uusia versoja. Ps. Edellisessä postauksessa Ruohonjuuren arvonta.



Ruohonjuuri+arvonta

Olen käyttänyt nyt useamman vuoden ajan ekoversioita mm. shampoosta, hoitoaineesta, ja kasvovoiteista. Varsinkin päänahan kutina ja ihon herkkä reagointi on saanut minut siirtymään suurimmaksi osaksi luonnonkosmetiikkaan. Viime aikoina olen yksinkertaisesti unohtanut ostaa ekoshampoota ja -hoitoainetta, ja käyttänyt normiaineita mitä hyllystä löytyy. Ja tuttu pään kutina ja hilseily palasi takaisin. Useaan kertaan olen ostanut Frantsilan tuotteita ja niillä kutina pysynyt hallinnassa. Nyt törmäsin suosikkikauppani Ruohonjuuren sivuilla uutuuksiin, jotka herätti mielenkiinnon - eli Frantsilan koivu-turve shampoo ja hoitoaine

Sain nämä tuotteet Ruohonjuuresta yhteistyön tiimoilta testiin. Millä ilolla olen niitä pyörittänytkin päähäni - ottakaa kutina ja kuivuus taas pois. Nyt vielä kuulostellen kuinka päänahan käy, mutta uskon ja tiedän jo nyt, että löysin uudet suosikit. Edellisten tavoin, tuoksukin miellyttää minua kovasti.

(Aiempia Ruohonjuuren kanssa tehtyjä yhteistöitä mm. täällä ja täällä. Yksi suosikkini heidän sivuilta on nuo Konjac Sponge-ihonpuhdistussienet. Isolla kirkolla käydessäni ruukaan käydä "kivajalkaliikkeessä" ja aina jotain tulee ostettua.)

Kokemusteni valossa ilolla käynnistänkin nyt arvonnan yhteistyössä Ruohonjuuren kanssa. Joku teistä voittaa 50 e arvoisen Ruohonjuuren tuotepaketin. Se mitä paketti pitää sisällään, on minullekin yllätys, mutta uskon että varmasti jotain mieluisaa.

Arvontaan osallistut kertomalla minkä tuotteen haluaisit kotiuttaa Ruohonjuuresta. Tästä saat yhden arvan. (Mikäli ongelmia kommentin jättämisessä, voit laittaa minulle myös sähköpostia katjape@gmail.com)

Toisen arvan saat olemalla seuraaja/tykkääjä/lukija esimerkiksi oman blogisi lukulistalla, blogini instagramissa tai facebookissa.


Muista jättää toimiva mailiosoite ja maininta monellako arvalla osallistut.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 28.5.17 klo 23.

*Yhteistyöpostaus

Ojennetaan käsi

Puolisoni katsoo paljon luontodokumentteja. Minä en yksin osaa hakeutua niiden pariin, mutta aina silloin tällöin, kun mies ehdottaa. Ja aina sitä ihmettelee - miten raadollista elämä voi olla. Luonnossa luonnon lait.

Mietin Leijonia. Julmia uroksia, jotka naaraan pennut raatelee ja sitten parittelee samaisen naaraan kanssa. Mutta suojelee sen jälkeen laumaa muilta uroksilta ja vaaroilta. Mietin emon tuskaa, tunteekohan leijona sellaista. Antautua pentunsa raadelleelle ja ehkä tappaneelle urokselle.

Entä ihmiset? Meissäkin raadollisuutta - ihmisen poikaakin raadellaan ja aikuinen ei uskalla tehdä välttämättä mitään. Puhaltaa vain pimeässä ja pyyhkiä kyyneleitä.
Mietin Apinaa. Joka synnytti viallisen poikasen. Yritti hoivata ja kantaa. Mutta lauma teki lähtöään. Yritti kantaa vielä mukanaan. Mutta huomasi, että jää laumasta, jos kuljettaa mukanaan. Lopulta jätti poikasen. Katsoi monta kertaa taakse, mutta lähti silti lauman mukaan. Tunsiko kipua sydämessä? Ehkä yksinjäämisen tuska oli pelottavampaa - olla ilman laumaa.

Meissäkin lauman kaipuuta - joskus lauma menee oman lapsen edelle. Jos et sovi laumaan, sinut syrjäytetään. Olit kuinka samaa lihaa ja verta. Koska on sääntöjä, periaatteita ja yhteisen hyvän aatteita. Sellaisia juttuja missä sydäntä ei kuunnella, vaan joku muu tekee päätökset. 
Raadollista. Elämä. Mutta onneksi myös niitä, jotka ottavat hoiviinsa eri lajin poikasia. Lauman hylkiöitä. Varsinkin ihmisten elämässä tätä tarvitaan. Ojennetaan kättä, pelastetaan hukkuva, kerrotaan ääneen mitä nähdään, puututaan kun on tarpeen puuttua, avataan ovi tai etsitään sellainen ovi, missä sydän kohtaa toisen.

Valo valtameren yllä

Ei valo ole sinua hukannut
Se on tuolla
Yläpuolella

Se on suuren valtameren yllä
Metsien päällä
Se on kaikkialla

Sielläkin
Missä pimeää on

Valo on aina sinua varten
Aina

Paljasta kasvosi
Sydämesi
Katsoin ystäväni kanssa leffan Valo valtameren yllä. Tällaiselle runosielulle Juuri Ihana elokuva, kauniilla sanoilla ja maisemilla koristeltu. Ehkä sellaiseen hitaaseen, kuulostelevaan hetkeen sopiva. Ehkä kiireen taltuttaja. Ehkä itkun kaipuuseenkin. Käy lähellä sydänsurua.

Mutta sellainenhan se sydän joskus on - hankkiutuu sydänsurun äärelle, jotta voi vahvistua lisää. Että tietää mitä rakastaa, mitä ei. Se käy välillä pimeässä, jotta muistaa miltä tuntuu rakastaa valoa.

Pienet ilon hetket

Pienet asiat, niiden äärelle on hyvä palata, niiden äärellä on hyvä olla, vaikka vähän suuriakin kurkottelisi. Just nyt pieniä ilon hetkiä on monia.

Yksinajo autolla ja lempibiisien kuuntelu Spotifysta. Vaikkapa Despacito, Rakasta mua nyt tai Samaan marmoriin
Kesän kaipuusta huolimatta aurinkoinen päivä järven jäällä tarpoen. Rakas aurinko ja jaloissa viuhuva tuuli. 

Mahtavan makuiset gluteenittomat munkit, jotka teki joku muu kuin minä.
Veli, joka palasi reilun vuoden kestäneeltä ulkomaanreissulta.

Kesäkuussa tuleva Helsingin reissu puolison kanssa. Eka kertaa kahden reissun päälle.

Ilta-aurinko saunan ikkunasta.

Uskallus lähettää unelmia maailmalle, epäonnistumisenkin pelossa.


Lempeällä asenteella

Minulla on jossain sisällä sellainen vahva ääni (mantra), joka on usein sitä mieltä, että en onnistu, en osaa. Kun aloin päästä hiukan jyvälle sanojen voimasta, aloin kiinnittää tuohon mankuvaan ääneen ja sen tuottamiin sanoihin enemmän huomiota. Viime aikoina olen saanut pohtia useampaankin kertaan, millä ajatuksilla asioita teen. Helposti minusta nousee suorituskeskeisyys ja nuo yllä mainitut mantrat. Se joku osa minua, joka kokee huonommuuden tunnetta ja häpeää - ja joka haluaa heti sulkea nuo tunteet ja Osata ja olla Hyvä. (Tätä aihetta käsittelin myös tässä Keskinkertainen mutten toivottavasti yksinkertainen-postauksessa, tämä siis hiukan jatkoa vielä sille.)

Tankotanssi on hyvä esimerkki tästä. Kun huomaan, että en oikein osaa, joku toinen osaa, en uskalla, niin silloin helposti huonommuuden tunne nostaa päätään. "Turhaa sinä täällä räpistelet, et sinä ikinä yllä noiden muuden tasolle, hyväksi." Siinä olen käynyt vääntöä suorittaja-minän ja tavoitteiden kanssa. Minä voin tehdä näitä asioita omassa tahdissa, omilla taidoilla, ja jos tykkään niin se on tärkeintä. Suorittaja-minä yrittää ruoskia ja taas toisaalta käskeä luovuttamaan, mutta lempeämpi minä pyrkii katseellaan sulattamaan sen ankaruuden. Vielä tässä opetellaan, ja tankotanssissa ehdottomasti edelleen käyn.

Tällä viikolla Instaan päivitinkin kuvan, jossa kerroin olleeni ratsastamassa. Eka kertaa, pelkoa päin, mutta niin tein. Olimme naisporukalla issikkamaastoilussa Wanhalla Raatesalmella. Kerroin täällä blogissa aiemmin Voimauttavan valokuvan pienestä projektista, jonka avulla sain uskallusta lähteä kokeilemaan. Kaikkinensa reissu oli pelottava, jännittävä, ihana, rentouttava. Sielläkin tunnistin pienen pään noston. Tämä pitää osata nyt hyvin, entä jos en osaakaan, haluan edetä tässä lajissa, pitää olla tavoitteellinen. Mutta metsässä maastoilun aikana ne ajatukset suli nopeasti ja vaihtui siihen iloon, että uskalsin. Ja haluan uudelleen, mutta tavoite on ihan vain fiilistellä, voimaantua metsän ja upean voimaeläimen parissa.

Tämän hetken toimintamallin ajatus vapaa-ajan suhteen onkin se, että teen hyvää mieltä tuottavia asioita, koska rakastan itseäni. Teen siten, että nautin ja iloitsen onnistumisista. Mutta ilman "juuri oikein tekemistä", tiukkoja tavoitteita, muihin vertaamista, pakolla "treenaamista". Ja jos en sisäisen vuoropuhelunkaan jälkeen tähän kykene, vaan painan hampaat irvessä eteenpäin, kohti hyväksytympää Minää, niin sitten riuhtaisen itseni irti.

(Ja näin keväällä kun ajatukset käy välillä villinä, niin sieltä pulpahti idea, että joskus kokoaisin tanssillisen ryhmän, jossa ohjaksissa olisi fiiliksen mukaan tekeminen, kehoa kuunteleva liike. Tekniikka pois, keholle ja tunteille lupa olla ohjaksissa. Itse asiassa seuraava toiveeni olisikin, että kun voimauttavan valokuvan kurssi alkaa olla nyt lopuillaan, mahdolliseksi tulisi tanssiterapia-koulutus.)

Sopuun menneisyyden kanssa

Ajattelen, että jotkut asiat on vain käytävä läpi. Menneisyydestä. Jotta sitä ei tarvitse juosta karkuun. Menneisyyttä. Ehkei kuitenkaan niin, että sinne menneeseen jäisi vatvoutumaan. Sillä tavoin, että jäisi koukkuun. Mutta halki-poikki-pinoon ja kiitos. Kerran tai useamman. Katse kuitenkin suunnattuna eteenpäin, pääsääntöisesti. 

Kun jää koukkuun, menneisyyteen. Saattaa löytää itsensä jonkinlaisesta Uhrin roolista. Alkaa vaatia tilintekoa itsensä kustannuksella. Niin, että tämä hetki ja tulevaisuus - kaikki tuo tulee katsottua Uhriuden läpi. Tässä hetkessä eläminen ja kiitollisuus jäävät taka-alalle - sillälailla hiljaa vain vinkumaan.

Kun jää koukkuun johonkin tiettyyn kuvaan - kuvaan itsestä tai kuvaan toisista. Silloin saattaa jämähtää toistamaan samaa tarinaa (vaikka tarina olisikin jo vaihtunut). Minä hylätty, minä petetty, minä yksin, minä sairas, minä loukattu, minä uhri, muut petollisia. Tai jotain muuta.
Puolison päihdeongelman aikaan elämässämme tapahtui monia raskaita ja ikäviä asioita puolin ja toisin. Sieltä ajalta tunnistan hyvinkin sen loukatun fiiliksen: Taas luottamukseni petettiin, taas jäin yksin, minulla ei ole mitään väliä. Ja toki se oli silloin todellinen kokemuskin, mutta raittiuden ja uusien kuvioiden myötä tuli opeteltavaksi "uusi kieli". Oli työstettävä vanhoja haavoja ja kipuja, jotka varsinkin riitatilanteessa helposti pyrki pintaan - usein kärjistetysti. Sitä oli jollain tavalla varpaillaan, että milloin rysähtää. "No niin, olisihan se pitänyt arvata, ei minun sanomisilla ei ole väliä."

Joskus ajattelee, että sitä on menneisyyden Herra - sitten yllättäen tapahtuukin jotain, joka nostaa tutut ajatukset: Kiitos vaan, näinhän tämä aina menee, voiko elämä minulle muuta antaakaan. Ajattelen, että siinä voi (haluta, kokeilla) valita - jatkaako samojen sanojen toistamista vai antaako ajatuksen, tunteenkin käydä pinnassa, hoivata niitä hetken ja siirtää sitten pois auringon tieltä.

Että entäpä jos. Jos olisikin uuden tarinan aika. Olisiko aika piirtää uusi kuva, jossa kuviot menevätkin uusiksi. Jossa vanhat tutut sanat korvattaisiin vähä vähältä jollain uusilla. Entä jos ottaisi ihmettelevän asenteen - mhhh, mitä voin oppia tästä, mitä tämä tilanne haluaa kertoa minulle, voisinko suhtautua hiukan erilailla, voinko muuttaa asioita.

Entäpä jos menneisyyden mukana kantaminen on syynä siihen, että elämä tuo eteen samanlaisia tilanteita toistuvasti? Entäpä jos menneisyys siten tahtoo jo ottaa irtioton, havahduttaa sinut katsomaan elämää ja tilanteita hiukan eri valossa?

Ihan vain entä jos?

Käännekohdat

Olen miettinyt toivoa. Sitä me tarvitaan. Mietin ihmisiä pimeässä, siellä minne valo ei tunnu koskaan paistavan. Mietin toivottomuutta, mietin menetettyjä pelejä. Mietin soita, joihin on hukuttu, oltu hukkumaisillaan. Mietin pilkahduksia, kun jotain alkaakin muuttua. Mietin pieniä käänteitä, joista voi kasvaa jotain suurta.
Mietin niitä oikeita sanoja, jotka joskus voi pelastaa tulevaisuuden. Ensin voi olla paljon vääriä sanoja, paljon oikeita sanoja, ennen kuin jokin kolahtaa. Voi olla tarpoutumista, vastaanhangottelua ja sitten se kipu, auringon pilkahdus, menetys, pelko, katse, kosketus pysäyttää ja muuttaa suunnan. Se jokin. Jokin mitä ei voi ennustaa, mitä ei voi toiseen pakolla iskeä. Se on jotain, missä täytyy olla jotain suurempaa mukana. Siinä on pohja ja sen päällä valo. Nousetko ylös, selviätkö vai painutko virran mukana alavirtaan.
Niissä hetkissä on jotain niin väkevää. Kun ihminen haluaakin selvitä, valita elämän. Koskaan ei voi tietää mikä kellekin on se merkityksellinen juttu. Se voi olla vaikka Sinä ja sanasi. 

Katsoin Inhimillistä tekijää, siitä nämä ajatukset lähtivät.

Siellä missä...

Siellä missä kyyneleet polttavat poskia
Siellä missä polvet huutavat rupiaan
Siellä missä sydän hakkaa rikki kaltereita
Siellä missä sielu makaa kivusta kippurassa

                             Siellä rakkaani
                             Siellä kasvaa Voima