Tästä tulee hyvän mielen vuosi (+Arvonta)

Se on kuulkaa niin, että tästä tulee hyvän mielen vuosi!
Olen jo aiemmin ollut haltioissani Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen taidot-kirjasta, Hyvän mielen korteista ja Inspiraatiokorteista - ne onkin ollut omassa elämässä, mutta myös työssäni käytössä. Mutta kun näin tulevaksi Hyvän mielen vuosi-kirjan (Hyvän mielen taidot-kirjan itsenäinen jatko-osa ja tehtäväkirja) en meinannut malttaa odottaa sen saapumista PS-kustannukselta. Oma kirja iltojen ratoksi, unelmien tielle tueksi. Ja ihania työkaluja töihin tai vaikkapa naisten voimaantumis-iltoihin.
"Pieni askel on lyhyt ja tuntuu helpolta. Niin helpolta, että niitä voi ottaa monta peräkkäin. Mitä seuraa, kun ottaa monta pientä askelta peräkkäin? Oman kokemukseni mukaan silloin isotkin asiat tulevat mahdollisiksi, joskus jopa suoranaiset ihmeet. Niinpä henkilökohtainen voimalauseeni tätä nykyä kuuluukin: Pieneet ihmeet saavat aikaan suuria muutoksia."

Tuohon ajatukseen Maaretta saatesanoissaan kertoo Hyvän mielen vuosi-kirjan perustuvan. Kirjan avulla voi siivota mielestä pois turhaa krääsää ja kesyttää kaaosta. Nähdä mitä kaiken sen alta paljastuu. Mitkä ovat minun tavoitteita ja unelmia? Mitä haluan elämässäni saavuttaa? Mitä kaiken tuon edessä mahdollisesti on? 

Hyvän mielen vuosi on jaettu 12 kuukauteen ja yhteen lisäkuukauteen. Jokaista kuukautta tukee oma teemansa, jota tarkastellaan neljän eri viikkoteeman avulla. Vuoden voi aloittaa mistä kohtaa kalenterivuotta tahansa, sillä päivämäärät merkitään kirjaan itse.

Teemat ovat:
  • Mistä minä tulen
  • Minä unelman haluan toteuttaa
  • Mikä on minulle tärkeää
  • Miten kuulen paremmin oman ääneni
  • Minkä tekemisestä nautin
  • Miten saan voimaa toisista
  • Miten kohtelen itseäni rakentavasti
  • Miten uskaltaudun kohti sitä, mikä pelottaa
  • Miten saan tehtyä unelmastani totta
  • Miten voin ennakoida esteet
  • Miten löydän uusia näkökulmia
  • Miten varmistan, että pystyn jatkamaan kohti tavoitettani
  • Miten ylläpidän toivoa

Kirjassa on todella kattava paketti erilaisia tehtäviä, joissa on mielenkiinnon herättävä kuvitus ja joita voi halutessaan väritellä mieleiseksi. Ja vaikka kirja on jaettu kuukausi kerrallaan eteneväksi, sen tehtäviä voi halutessaan tehdä missä järjestyksessä tahansa. Tarttuu vain fiiliksen mukaan johonkin teemaan ja antaa kynän sauhuta.


Viime vuosina on tullut paljon ihania, unelmiin liittyviä kirjoja, joista muutama niistä minultakin löytyy. Olen pohtinut ja kuulostellut kovasti unelmiani, mutta päätynyt muutaman kohdalla sen ajatuksen äärelle, että missä vika kun asiat eivät etene? Perstuntuma on ollutkin, että tielläni on edelleen jotain mitä minun pitää käydä läpi. (Eikä sekään tietysti takaa unelmien saavuttamista, ne mitkä ei ole minua varten, eivät ole minua varten.) Uskomuksia on tullut pohdittua jo aiemmin ja niitähän selkärangasta löytyy  - uskomuksia, jotka vievät kauemmas unelmista. Itseluottamuksessa ja siinä mitä uskon itseni ansaitsevan - niissä löytyy myös hiottavaa. Siksipä tämä kirja on varmasti juuri omiaan minulle - karsimaan turhaa unelmien tieltä ja oppimaan itsestäni hiukan lisää.

Nyt minulla onkin mieluisa mahdollisuus arpoa yksi kirja halukkaiden kesken. Ja ilolla sen teenkin!

Jätä kommentti-osioon sähköpostiosoite, ellei sitä profiilisi takaa löydy ja kerro minulle juuri nyt jokin pinnalla oleva toive/tavoite/unelma. Jos haluat tuplata mahdollisuuden voittoon, kurkkaapa instan puolelle tästä näin ja kommentoi myös siellä olevaan kysymykseen. Arvon täällä blogissa ja instagramissa osallistuneiden kesken keltaisen Hyvän mielen vuosi-kirjan. Arvonta voimassa su 8.10 saakka. Yhdessä kohti Hyvän mielen vuotta <3
*Blogiyhteistyö PS-kustannuksen kanssa. 

Häpeän varjossa

Kesän aikana keho-häpeäni on pitänyt itsestään ääntä. Se on saanut valitsemaan vaatteita niin, että keskivartaloni kohdat olisivat turvallisen vaatesuojauksen alla piilossa. On ollut kaipuu hautautua isoon viittaan. Se on saanut miettimään mm. tankotanssin jatkamista - kykenenkö olemaan pikku tamineissa. Ei niin kiintein takapuolin, pienin selluliittipahkuroin. Katkennein verisuonin, kalpein jaloin. Napa/käsi/rinta/jalkakarvoin. Pömppövatsoin. Voinko mennä voimistelutunnille pömppövatsalla ja ottaa vastaan mahdollisia kysymyksiä raskaudesta (niitä on kuultu useaan kertaan ihmisten ilmoilla). Jostain syystä juuri vatsa on suurin häpeän kohteeni. Vatsani elää stressissä mukana ja stressi elää sen ongelmissa mukana. Minulla on kai jonkinlainen "vatsa-reksia", tiedän oikean ongelman olevan korvien välissä.
Osasyynä tähän kehoni jähmeään jankkiin on ollut varmasti liikkumattomuus. Liian vähäinen sellainen. Sen sijaan, että olisin ulkoiluttanut sitä ja samalla mieltäni, olen keskittynyt tökkimään kehoani ilkeyksillä. Mutta nyt loppukesää kohden nousi ajatus - liike on lääke, kävele. Ja tuli tunne, että nyt riittää, kävele. Kävele hyvän olon tunteen vuoksi, älä inhosta. Ja olen lisännyt askeleita (ainakin muutamia), niinäkin päivinä, kun on väsyttänyt hullunlailla. Ja sitten nähnytkin auringonlaskun, joka valaisi koko tien ja tuntenut tästä kiitollisuutta.

Tankotanssin suhteen olen ohjelmoinut uutta ajatusta - olen mitä olen. Ei minun tarvitse selittää kehoani, minä voin vain mennä ja kieppua tangossa. Maha on välillä rullalla, karvatupsut saattaa pilkottaa, mutta siltikin olen mitä olen. Koska häpeän sanotaan kasvavan hiljaisuudessa, kutistuvan puheessa, niin minun tekisi mieli astella tankosalille ja sanoa paukauttaa: häpeän kehoani, mutta olen päättänyt tulla sen kanssa sinuiksi, jälleen kerran. Mutta uskon, että jo jakamalla teille asiaa, se kutistuminen lähtee liikkeelle, jälleen kerran.

Siispä. Haluan arvostaa itseäni niin paljon, että annan keholleni liikettä ja aivoilleni happea. Haluan, että kehossani virtaa voimakas virta, joka saa minut tuntemaan eloisuutta, suuntamaan katseen ulospäin kehosta. Tiedän, että liikkumalla, moni asia pään sisällä loksahtaa paikalleen ja tuo sinne kenties vielä jotain uuttakin. Vaikka tunnistan häpeän kieleni, haluan silti enemmän uskoa lempeyteen ja hyväksyntään - muissakin häpeäni muodoissa. Moittiminen, piilottelu ei edistä mitään. Vain valo voi lopulta ne nujertaa. 

Sinä katsot minuun.
Luontevammin kuin kukaan.
Pidempään kuin kukaan muu. 
Sinä katsot minuun,
kuin olisin kaunein maailmassa.

Siinä silmiesi alla, tahdon riisua
kaiken sen, millä yritän itseäni peittää.
Siinä silmiesi alla, uskallan olla
sellainen kuin olen.
Siinä silmiesi alla ymmärrän. 
Minussakin kauneutta on. 

Sinä katsot minuun,
enkä minä halua kääntää katsettani pois.
En painaa sitä häpeästä alas.
Sinä katsot minua.
Ja minä annan luvan.

Tähän loppuun lukuvinkki Voi hyvin-lehden häpeä-artikkeliin.

Milloin sinua on viimeksi halattu

Olin nuorimmaisen vanhempainillassa ja enpä ole tainnut aiemmin tuntenut liikutusta siellä. Sen sai aikaan meidän terkkari, joka nosti esille asian, joka on niin kovin tärkeä. Muistutus ennen kaikkea itselle, mutta myös yleisesti kaikille. Se ei ollut aamupalan tärkeys (se oli viime vuonna), ei ruutuaika, ei liikkuminen - vaikka nekin tärkeitä ja terveydenhoitajankin suusta kuultuja.
Tämä koski asiaa, jota hän on terveystarkastuksissa lapsilta ohimennen kysynyt. Milloin sinua on viimeksi halattu, pidetty sylissä? Kaikki eivät muistaneet, varsinkaan isommista lapsista. Ehkei kaikkia ole edes halattu, sylikin on ollut vähäistä. Mutta tämä oli taas hyvä muistutus siihen, että asiaa voisi arjessa tarkastella - halaanko, kosketanko, pidänkö sylissä riittävästi tai edes ollenkaan edellä mainittuja. Kuopuksen halaaminen, 8v, on aikalailla päivittäistä, mutta nuorten kanssa se on vähäisempää ja toisinaan torjuvaakin heidän osalta:) Mutta olen pyrkinyt soluttamaan sen edes joihinkin hetkiin.

Surullista on se, että nykymaailmassa koskettamista/halaamista osittainen pelätään, vältellään. Ennen on voinut olla enemmän vallalla ajatus, että lapsia ei saa lelliä sylityksillä jne. Nykyään voi päätyä ilmoituksen kohteeksi, kun halaa ja suukottaa vaikkapa julkisella paikalla (kärjistettynä). Koska myös hyväksikäyttö on totisinta totta ja se tottakai on otettava vakavasti. Vääränlaista kosketusta ei pidä hyväksyä. Lapsille/nuorille on puhuttava omista rajoista, fyysisistä rajoista ja ohjeistettava kertomaan omista tuntemuksista ja siitä millaisia kokemuksia heillä kosketuksesta on. Mutta normaalia on myös kosketus ja se jonka mieli ei ole tältä osin kipeä, tietää rajat. 

Saimmekin terkkarilta haasteen - halata, sylittää, koskettaa. Ja miten mahtava haaste se onkin. Vaikka se tuntuisi hankalalta, eikä sitä olisi koskaan "osannut", niin silti voi opetella. Löytää oman tavan, jolla ottaa kontakti ja osoittaa välittävänsä. Joillekin se voi olla hankalaa ottaa vastaan, mutta tapoja on monia <3 Liikkeelle voi lähteä vaikka sanoittamalla asiaa (senkin jos se on itselle vaikeaa), silittää olkapäästä ohimennen tai avaamalla sylin aina vain uudelleen tarjolle.

Voimalauseita

Aina välillä Deepakilta ja Oprahilta tulee 21-päivän ilmainen meditaatiohaaste, johon pyrin hyppäämään mukaan. Vaikken ihan joka päivä muista kuunnella niitä, niin useimpina iltoina heidän ääni korvissani on kuulunut ja aina siihen olen nukahtanut. Viimeisin haaste on nyt ohi, mutta sen aikana kirjasin itselleni ylös lauseita, jotka ovat niin ajankohtaisia (ajattomiakin) ja jotka haluan polkujeni varrella muistaa. Haluan jakaa ne kanssanne tähän sunnuntaihin. 

Runsaus ympäröi minua.

Jokaisessa päivässä on jokin lahja, jotain kaunista.

Sydämeni tietää vastauksen.

Keskityn siihen mitä haluan.

Nyt on minun aikani.

Luon oman todellisuuteni.

Luotan, uskon, päästän irti.

Ilo on oppaani.

Ilo on korkein tarkoitukseni. Kun teen ilolla, maailma tuo sitä lisää.

Kerro minulle rakkaudesta

Minussa on tämä tunne
Joka valtava on
Se on pakkasjäiden ritinä auringossa
Se on myrskyn huojuttamat ja ulvovat puut

Tämä on  tunne
Jota yöllä pelkään
Päivällä rakastan

Tunne joka saa yksinjäämistä pelkäämään
Tunne jolla selviää yksinäisestä hiljaisuudesta

Se kantaa
Se horjuttaa

Rakkaus
Eniten se kantaa
Kun uskaltaa
Minun rakkauteni on koko perheen keskusteluissa, yön hiljaisissa tuhinoissa. Se on katseissa ja kosketuksissa. Rakkauteni on sanoissa, jotka villinä virtaavat, kynttilän hämyissä ja aamujen valossa. Se on ystävän lohdutuksessa, pienissä elkeissä ja syvissä pohdinnoissa. Se uuden oppimisessa, toisen onnistumisissa ja avoimuudessa. On se myös kivussa ja tuskassa - niissä hetkissä, kun ei voi muuta kuin hengittää ja katsoa. Minun rakkauteni on runollisuudessa, vaikka kuitenkin lopulta ihan arkisissa asioissa. Niissä arkisissa asioissa, joista syntyy kiitollisuus siitä, että saan olla näkemässä kaikkea tätä. 

Kerro minulle Sinun rakkaudesta. Kerro siitä mikä saa sydämesi läikkymään. Kerro asioista, kerro ihmisistä, kerro hetkistä. Ihan mistä vaan. Kunhan kerrot rakkaudesta. Annetaan rakkauden nousta siivilleen <3

Self-helppiä lasten leffasta

Kävin kuopuksen kanssa katsomassa Autot 3-elokuvan. Kaksi edellistäkin on katsottu. Ensimmäinen elokuva jäi mieleen positiivisena - siinä oli sanomaa. Kakkonen oli liian levoton minun makuuni. Siksipä tätä kolmosta kohtaan oli ennakkoluuloja. Mutta tykkäsimme - minä ja poika.

Lasten leffoissa on se ihana juttu, että sen huumorin lisäksi, niissä on usein jotain sellaista sanomaa mitä lapset eivät niin ehkä ajattele. Tosin on siellä vitsejäkin, jotka avautuu toisinaan vain aikuisille. Mutta mitä siis jäi mieleen tuosta kolmosesta?
Usko itseesi. Siinäpä sitä onkin toisinaan haastetta. Kun se olisikin niin helppoa, uskoa vain itseensä. Uskoa, kun kaikki muu huutaa sitä asiaa vastaan. Mutta silti siitä omasta uskosta, siitä tavoitteesta on yritettävä pitää kiinni, yhä uudelleen tarkentaa katse siihen. Itseen. Uskon minuun.

Kokeile tarvittaessa jotain uutta, kokeile uutta näkökulmaa. Tämä ei nyt toimi. Mitä voisin tehdä toisin. Entä jos kokeilisin jotain muuta. Kysyisin vinkkiä joltakin toiselta. Rohkaistuisin astumaan ihan erilaisiin muotteihin. Rohkeuttahan se usein vaatii. Mutta melko varmasti tuo jotain ihan uutta mukanaan. Joko ihan toisenlaisen tavan toimia, tai uutta näkökulmaa aiempaan toimintaan. 

Luota omaan juttuusi. Jos on palo, tekemisen palo. Jos on kipinä, niin antaa palaa vain. Omaan juttuun luottaminen, sekään ei aina helppoa. Mutta jos se tuottaa iloa, saa sydämen värisemään, niin silloin tekis vain. Joskus oma juttu on jotain ihan muuta kuin olettaisi, mutta silti se oikea.

Usko myös toiseen ja osoita se. Kuinka suuri merkitys sillä onkaan, että joku uskoo. Näkee potentiaalin, näkee taidon, näkee mahdollisuudet. Ja eikä vain usko hiljaisesti, vaan osoittaa sen. Joskus usko itseen on hukassa, ei tunnista omaa voimaa ja taitoja. Silloin jonkun toisen sanat voivat auttaa ääriviivojen piirtymisessä. Joskus sanat tulevat yllättävältä taholta, ehkä hiukan ohimennen, mutta mikä voima niillä voikaan olla! (Tällä viikolla olin epävarmuuteni kiemuroissa, mutta heittäydyin mukaan hetkeksi johonkin uuteen - sen jälkeen saatu yllättävä palaute on pyörinyt lämpöisänä tuulahduksena sisällä.)

Vaikka kateus nostaisi joskus päätään, niin parasta vastalääkettä siihen on se, että uskoo toiseen ja antaa positiivista palautetta. Silloin hyvä palaa varmasti takaisin itsellekin. Toinen toista buustaten! 



Voimakuvani

Taidetta on monenlaista. Taide on katsojan silmässä - mikä on minulle taidetta, ei välttämättä ole sitä toiselle. Taiteen avulla voi kertoa monia asioita, vaikuttaa. Taidetta voi katsoa monella eri tavalla. Se voi herättää monenlaisia tunteita - tai olla vaikuttamatta milläänlailla.

Minä ihailen monia taiteen tekijöitä - erityisestä lähellä on tanssi-ilmaisu, teatteri ja viime aikoina kuvailmaisu. Ja ehdottomasti myös kirjallisuuden luojat! Voisi oikeastaan sanoa, että arvostan ja ihailen luovan alan tekijöitä ylipäänsä. Osan taiteen jälki herättää tuntemuksia, osa ei. 

Viime vuosina olen alkanut kiinnittää huomiota kuvataiteeseen. Ja ihastunut kovasti. Olen katsonut maalauksia tarkemmin, löytänyt joistakin tunnekokemuksen. Ihastunut, löytänyt jonkin sisäisen kohdan. Olen katsonut, yrittänyt hahmottaa siveltimen reittiä, tapaa tehdä. Haluaisin oppia maalaamaan. En konkretiaa, mutta intuitiolla. Antaa siveltimen viedä, tunteen ohjata. Luoda väreillä kokemuksen. Luoda voimakuvia. Se on visio, mutta ei vielä elävä.

Sen sijaan eläviä on monien lahjakkaiden taitelijoiden tekemät kuvat. Olen ihastellut mm. Sannatuotteen  maalauksia. Useaan kertaan olen katsonut utuisia, rauhoittavia maisemamaalauksia. Niissä on jotain pysäyttävää. Toiveissa on ollut saada omalle seinälle "voimamaisema, voimakuva". Ja sellaisen päädyinkin tilaamaan Sannalta, yhteistyö-hintaan.

Tässä se nyt on. Yksi minun voimamaisemista, voimakuvistani. Maisema, jossa on rauha ja rakkaus. Siinä on luottamus siihen, että elämä kantaa. Kaiken ei tarvitse olla tarkkarajaista, vaan elämä saa olla myös utuista. Sellaista hiljaista utua, hiljalleen tuudittavaa. Tässä on sitä. Tämä on minun lohdun tuoja, juurruttaja. Istun alas, hengitän ja kerron itselleni: Kaikki on hyvin, luota elämän virtaan.




Hotelli maalaismaisemassa

Kesän miniloma pohjoisessa päin päättyi Keminmaa-Tornio-Haaparanta akselille. Norjan kauneuden ja voimaantumisen jälkeen oli mukava tehdä pieni ostoskierros. Ennen oli ihan ehdoton juttu päästä lomareissulla "isolle kirkolle" shoppailemaan - nykyisin niin suurta tarvetta ei ole. Ajatuksissa on ollut tavaroiden karsiminen ja pyrin ajattelemaan, että eteen tulee se mitä tarvitsenkin. Shoppailusta on hiipunut sellainen maanisuus. Tosin nykyään en löydäkään juuri mitään - ehkä siis sitä saa mitä tilaa ja toisaalta hyvä niin.

Loman viimeiseksi yöksi valitsimme hotellimajoituksen. Kysyin tarjouksen Kylpylähotelli Pohjanrannasta, Keminmaasta ja siellä siis yövyimme. Puoliso ei ollut täysin perillä hotelli valinnasta ja oli ensisilmäyksellä hiukan kauhistunut. Mielisairaala? No se sopisi hyvin pirtaani - mielenterveystyötä kun teen. Ja kieltämättä minunkin silmiini nousi heti monenlaisia kuvia ja tarinoita - myöskin mielisairaala-teemalla - mutta ei, kyllä se ihan hotelli kuitenkin oli. Ja olipahan hotelli upealla paikalla!

5 henkinen perhe olisi ehkä tarvinnut ison sviitin, sen verran kylki kyljessä jouduimme nukkumaan, mutta toisaalta yönhän me siellä vain vietimme ja uni maistui hyvin. Tarjolla olisi ollut siis normi hotellihuoneiden lisäksi pari sviittiä ja studiota. Hotellista löytyi myös kylpyläosasto, joka tosin oli hyvin minimaalinen, mutta miesväki kävi virkistäytymässä siellä aamutuimaan ja tykkäsivät. Aamupala ei ollut pröystäilevä, mutta ehdottomasti vatsan kiitettävästi täyttävä. Hotellissa oli sellaista vanhanajan-tunnelmaa, jotain sellaista hyvin arkista. Jotenkin ihastuin tuohon vanhaan huoneen oveen, joka avattiin ihan avaimella kortin sijaan.

Mutta se miljöö! Se hiveli sielua ja oli ehdottomasti parasta. Hotellin takana oli kaunis Kemijoen maisema, vierellä hevostalli ja laidun hevosineen. Hotellin pihassa oli kaunis kirkko ja tanssikeskus - silloin ei musiikki raikanut, mutta tunsin lavatanssi-tunnelman. Hotellin pihapiirin tietämiltä löytyi myös caravaanari-alue. Ja ilmeisesti paljon muutakin, mitä en ehtinyt edes havannoida.

Tänä kesänä olen useaan otteeseen ihastellut Suomen kesämaisemia - tämä on ehdottomasti yksi niistä, kesäinen maalaismaisema. Jos siis etsit maalaismaisemissa olevaa hotellia Keminmaan seutuvilta, niin ehkäpä tämä voisi olla se? 










"Katson maalaismaiseaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vaan saa aina asustaa -aa -aa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa..."
*Maalaismaisema*


Pysy koossa

Minä sanoin
Pysy koossa!

Pysy koossa sen hetken
kun olen poissa
Silmästä silmään
Niin minä sen sanoin
Painokkaasti

Ja sitten minä lähdin
Käänsin selkäni
Ristin sormet
Pelkäsin
Vihasin jo mahdollista

*

Tulin takaisin
Ja sinä olit siinä
Siinä mihin sinut jätin
Seisoit ja itkit
Tärisit

Minä pysyin koossa
Minä pysyin
Sinä kuiskasit

Niin
Sinä pysyit rakkaani
Sinä pysyit

Ja minäkin itkin




Vuonojen syleilyssä

Loma on nyt takana ja arki lähti puksuttamaan omalla painollaan. Aioin viettää loman sen kummempia suunnittelematta ja mennä virran mukana. Se toteutuikin. Tuntuu, että juuri mitään en tehnyt - laiskotellut vain. Mutta se taisi olla tarpeenkin. (Loman vikana sunnuntaina tosin juhlimme keskimmäisen lapsen rippijuhlaa <3 , hyvä keino päättää loma.)

Yleensä olemme kesällä tehneet reissun Etelä-Suomeen päin, mutta nyt puolisoni toivoma pohjoisen-reissu tuntui oikealta vaihtoehdolta. Oli tunne, että nyt olen "valmis" - valmis vain kulkemaan ja ihastelemaan (vaikka en edes tiennyt missä ja mitä). Mutta sain tosiaan ihastella - käsivarren maisemia (Kilpisjärvi) ja Norjan upeutta (kuvia onkin jo muutama täällä blogissa ja instassa näkynyt - ja näkynee ehkä myöhemminkin).

Teimme vain lyhyen reissun, ihan rajoilla ja voin kertoa, että nälkä jäi. Ihastuin Skibotniin ja Tromssaan, vaikka pikaisesti varsinkin jälkimmäisessä pyörähdimme. Lähtiessä täältä meillä oli aihio siitä minne ajamme, mutta yöpyminen ja muut suunnitelmat pidettiin avoinna. Majoitus tippui matkan varrelta melkein syliin ja sitä myöten päätimmekin viettää samojen vuorten syleilyssä koko viikonlopun. Majoituspaikasta käsin kävimme sitten suunnassa ja toisessakin. Jos etsit mukavaa majoitusta läheltä Suomea, mutta silti täysin Norjan näkymissä, niin suosituksen meiltä saa tämä Villa Bentsfjord.

Jokin minussa on oppinut rauhoittumaan uudella tavalla, hetkittäin mutta silti. Olen oppinut näkemään, tuntemaan ja aistimaan luonnon kauneutta. Haluan palata Kilpisjärvelle ja kävellä niitä kauniin karuja polkuja pitkin, tunturin halauksessa. Haluan jatkaa Norjan teitä eteenpäin, käydä Lofooteilla ja missä vain. Ensi kesänä, silloin tarina jatkukoon.

Näillä maisemilla jaksaa taas arjessa hetken eteenpäin <3