Oletpas lihonut

"Sinä olet kyllä lihonut, oot ennen ollut niin hoikka, niin sitä pittää."

Sepäs oli sukulaiselta kiva isku vatsaan, varsinkin kun edellisenä iltana olin ystävälle kipuillen kertonut, kuinka häpeä omasta vartalosta on niin pinnalla. Se, että keho on muuttanut muotoaan, ei ole niin helppoa minun hyväksyä. Alkuun ehkä ajatus, "vähän turvotusta" ja sitten huomaa, että vaatekoko onkin siirtynyt numeroissa ylöspäin.

Vaikka en ole suostunut menemään tämän muutoksen aikana vaa´alle, enkä mene, niin luulen, että olen normaalipainon rajoilla edelleen. Mutta se ei kerro kovinkaan paljon siitä, mitä korvien välissä tapahtuu. Se miten minä näen itseni, voi poiketa siitä miten joku muu näkee minut. Tosin nyt tuo kommentti sopi varsin hyvin yhteen oman ajatuksen kanssa.

Mutta kyllä minä ihan sitä mieltä kuitenkin olen, että minun painoni, on minun asiani, enkä tarvitse siihen ulkopuolisen kommentteja kertomaan, että olen lihonut. Moni lihonut tietää sen varmasti itsekin. Joskus, joillekin se voi olla motivaattori liikkelle lähtemiseen, elämäntaparemonttiin, mutta minulla se ei toimi niin. Ja kun se painon taakse voi sisältyä niin paljon kaikkea - monenlaista henkistä kipua, sairastamista (niin fyysistä kuin psyykkistäkin), lääkitykseen liittyvää jne. Omalla kohdalla uskon, että lisääntyneeseen painoon vaikuttaa moni asia - liikkumisen väheneminen, syömisen suppeus, emotionaaliset haasteet, stressi jne.

Kaikesta tästä huolimatta, minä haluan osoittaa itselleni lempeää hyväksymistä. Olipa kilomäärä mikä tahansa, niin lempeyttä kehiin. Toki minä myös haluan, että kehoni voi mahdollisimman hyvin ja haluan sitä liikuttaa ja ravita laadukkaasti. Mutta suunnan hakeminen nyt ailahtelevaa.
Ennen tätä kommenttia ja sitä edeltävää iltaa, katsoin Jenny + jaksoa "Kukaan ei ole riittävän kaunis", joka liittyy juuri näihin ulkonäköpaineisiin. Siinä oli joukko naisia, eri ryhmittäin, joilta kysyttiin kysymyksiä ja jos oli kokenut samaa, astuttiin rivistä eteen. Vastailin itsekin mielessäni muutamiin kysymyksiin.

"Oletko kokenut ulkonäköpaineita somen vuoksi?"

Kyllä olen.
Seuraan somessa esimerkiksi innostavia, positiivishenkisiä, aidonoloisia ihmisiä. Joskus se on sanoja mitä seuraan, joskus vain puhuttelevia, kauneutta ruokkivia kuvia tai näitä molempia yhdessä. Sitten on sometilejä, joissa ihailen tehokkuutta, aikaansaavaisuutta, liikunnan riemua, mutta huomaan, että niiden kautta oma huonommuuden tunne saa iskuja (tämä on vain siis minun oma kipeä kohtani, "vikani"). Siitä tunteesta nousee ajatuksia: pitäisi liikkua enemmän, minunkin pitäisi mennä salille, tämä pömppömaha pitää saada sulatettua ja sisäreidet tiukoiksi, minun pitäisi meikata enemmän että näyttäisin kauniimmalta, ollakseni hyväksytty minulla tulee olla itsekuria treenata jne. Ja vaikka noissa kivun hetkissä on kasvunpaikka, niin tällä hetkellä olen todennut viisaaksi teoksi sen, että en kiduta itseäni kyseessä olevilla sometileillä. Haluan enemmän löytää itselleni lempeyttä, jota kautta teen itselleni rakkaudentekoja. 

"Oletko koskaan ajatellut kauneuskirurgiaa?"

Kyllä, mutta realistisesti lähinnä vain rasvaimun kohdalla, niin ja intiimialueen operoinnin tiimoilta (tätä jälkimmäistä tutkiessa, havaitsin kuinka monet naiset kipuilevat erilaisten intiimialueen ulkonäköpaineiden kanssa ja tästä olisi hyvä puhua enemmänkin avoimesti). Ainahan monenlainen kohennus voisi olla kiva, mutta silti minussa on sisällä se vahva halu hyväksyä minut näin ja saada muutos liikkeelle sisältäpäin. 

"Oletko jättänyt jotain tekemättä ulkonäkösi vuoksi?"

Kyllä olen. Jätin tankotanssin pois oman kehosuhtautumisen vuoksi. Alkoi olla liian raastavaa psyykata itseä tunnille, kun häpeä puski niin päälle. Entisten, aiemmin poisjääneiden liikuntajuttujen uudelleenkäynnistäminen on myös todella vaikeaa, juurikin tämän samaisen häpeän vuoksi. Mutta oma tanko odottaa "asentajaa" varastossa ja aikomus on kyllä herätellä sitäkin uudelleen. En minä nyt aio koko valtaa, valtaa ylipäänsä häpeälle antaa, vaan "akuuttivaiheen vakauttamisvaihe" nyt menossa. 

"Lupaatko katsoa ihmistä pintaa syvemmälle?"

No kyllä. Tätä minä haluan asiassa kuin asiassa, aina uudelleen tehdä.

Hyväksyvä katse - itseä ja muita kohtaan. Siitä minä pyrin aina päiväni aloittamaan.
(Ylin valokuva liittyy Voimauttavan valokuvan eri teemaan, mutta yllättäen se kävi tähänkin aiheeseen. Ja täytyy sanoa, että olipa kynnys julkaista se, mutta hitto miksei!)

Salaisuuksien muodot

(Keveällä, kimeällä äänellä.)
Salaisuuksia on kivoja, kutkuttelevia, vatsanpohjassa pirskahtelevia. Salaisuuksia, jotka ovat kantajilleen keveitä ja sopivan kokoisia kannettavaksi.

Nämä on ihania juttuja, asioita joista tekisi mieli möläyttää ääneen, mutta päätyykin hihittelemään itsekseen. Ja jossain kohtaa ne yleensä kiljaistaan ulos ja hymyillään perään. Tai sitten ne vain ajan kanssa ilmaisevat itsensä jossain olomuodossa. Tai vain jäävät keveänä tuulahduksena asumaan sisään.

(Möreällä, matalalla äänellä.)
Sitten on salaisuuksia, jotka ovat raskaita, kipeitä, hengityksen salpaavia. Kantajilleen äärimmäisen raskaita ja kohtuuttomia taakkoja.

Ulospäin ei näe, ketkä kantavat niitä kipeimpiä salaisuuksia. On lapsia, nuoria, aikuisia, joissa kaikissa ikäryhmissä on haavoittavia salaisuuksia. Tällainen salaisuus on yhdenlainen "syöpä". Se syö salakavalasti sisältä, rajoittaa elämää, estää normaaleja toimintoja, saa tuntemaan häpeää ja eristäytymään.
Ja näiden jälkimmäisten salaisuuksien kohdalla haluaisin kysyä: oletko ihan varma, että haluat kantaa sitä sisälläsi, kenen takia sen teet, mitä se tekee sinulle, onko salaisuus vääryydestä syntynyt, olisiko oikein kertoa siitä jollekin? Jos joku on joskus sanonut, että tämä salaisuus on niin paha, ettei siitä saa kertoa ja sinä olet riutumassa sen alle, niin voiko se olla oikein noin? Tai jos sinua on uhkailtu jos ikinä kerrot tästä kenellekään, saat selkääsi, voiko sekään olla oikein?

Salaisuuksiin liittyy monenlaisia haaroja. On pelkoja, pelkoja ja pelkoja. Mahdollisia seurauksia. Mutta silti minä sanon, kenenkään ei tarvitse niiden alle hautautua. Salaisuuksien alta voi vapautua, kertomalla jollekin. Siitäkin huolimatta, että joku joutuisi pulaan sen jälkeen, siitäkin huolimatta se on oikein, jos sinulla kulkee henki taas paremmin, etkä joudu kantamaan lasinsiruja sisälläsi.

En puhu, että niitä täytyy repostaa pitkin kyliä, oksentaa kaikille. Mutta edes jollekin, jonka kanssa voisi pohtia mitä sille salaisuudelle voisi tehdä. Mitä sille kuuluisi tehdä. Mikä auttaisi sinua, mikä auttaisi kenties jotakin toista. Ja ylipäänsä edes se jakaminen voi tuoda jo kevennyksen sisällesi.
Hyväksikäyttö, väkivalta, päihteet - ihmisen psyyketta, fyysisyyttä hajottavat asiat. Niitä salaamalla on saatu monia perheitä, sukupolvia kasvamaan hiukan kieroon. Jos ihminen tekee vääryyttä, hän ei tietystikään sitä halua kuuluttaa maailmalla, ymmärrettävää. Mutta kukaan ei voi sinua kieltää puhumasta sinun totuudesta, siitä minkä sinä koet vääräksi. Ihminen voi omien tekojensa salaisuuksia kantaa, mutta muiden ei tarvitse niin tehdä.

Tiedän, että tämä ei ole helppo aihe, eikä yksinkertainen. Salaisuuksien paljastumisilla voisi olla joissakin tilanteissa isoja seurauksia. Ne voisivat muuttaa tulevaa, valaista menneestä pimeitä kohtia. Mutta ne voi myös avata patoja, jonka jälkeen vesi saisi virrata vapaammin. Tiedän, että se on pelottavaa ja vaatii joskus hurjan määrän rohkeutta, mutta voi myös vapauttaa sinut.

Jos sinä kannat salaisuutta ja se syö sinua elävältä, onko sinulla sen kantamiseen hyvät perustelut? Jos ei ole, voisi kysyä mitä salaisuudelle voisi sitten tehdä?

Jos sinä olet se henkilö, joka kieltää muita puhumasta, voisi kysyä: Onko se perusteltua? Onko se oikein? Onko se oikein muita kohtaan? Voiko tällaisen asian laittaa salaisuuden kuplaan?

Jos salaisuus on sinulle ihan ok matkakumppani, hyvä niin. Jos ei, niin käännythän jonkun puoleen?
PS. Salaisuuksia on monenlaisia - myös kahden yllä mainitun välimalleja, jotka ovat kovin neutraaleja ja asioita vain. Mutta uskoisin, että silti me voisimme lisätä ihmissuhteisiin lisää avoimuutta, vähemmän takana nyhväämistä ja salaisuuksia. Kaikki asiat ei toki kuulu kaikille, eikä puhumattomuus ole aina salaisuutta - joskus se on vain rajojen asettamista. Mutta omia ajatuksia aiheeseen liittyen on hyvä joskus tarkastella.

#keveämpielämä
#avoimuusihmissuhteissa




Vanhemmat ruotuun, lapset rauhaan

Oi että minua sitten risoo. Ottaa niin pirusti kupoliin. Aikuisten ihmisten järjettömyys! Eniten, lopulta kai kuitenkin surettaa.

Tiedän, kaikilla on kipupisteemme. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja joskus käyttäydytään ihan päättömästi, pienten lasten tavoin. Puhutaan "haavakielellä".

Ja sitten, kun sattuu olemaan äiti/isi-ihminen ja tapahtuukin "ero"-niminen asia, ja jos se sattuu tuntumaan kovin pahalle, niin siinä saattaa vähän arvostelukyky ja järkevyys hetkellisesti heittää härän pyllyä. Ymmärrän tämän, todellakin ymmärrän.

Mutta, sitten kun se ei ole kerta tai kaksi. Eikä ymmärretä omaa käytöstä. Kun menee överiksi. Ei ymmärretä kivun sokaisemana sitä omaa hulluutta. Hulluutta johon vedetään lapsia mukaan. Noita ihania mussukoita, jotka sulattelevat mahdollisesti jo muutenkin eron tuomia muutoksia, ja sitten kun heiltä vaaditaan kohtuutonta ymmärrystä aikuisen sekopäisyyteen, niin siinä minulla alkaa teepannu viheltämään. 

Lopettakaa se lasten kuullen toistenne haukkuminen! Lopettakaa se toisen mustamaalaus! Lopettakaa omien kipujen märehtiminen lasten kanssa! Lopettakaa se lasten manipulointi! Lopettakaa se valheellinen puhe toisesta aikuisesta! Lopettakaa odottamasta, että lapsi on tietopankki, jolta voi kysellä ex-puolison tekemisiä! Lopettakaa käyttämästä lapsia terapeuttina! Lopettakaa se järjettömyys! Ennen kaikkea lopettakaa exän uhkailu ja pelottelu! Lopettakaa lasten käyttäminen pelinappuloina! Lopettakaa se-mikä-tahansa-se-onkaan-jos-se-hajottaa-lapsia!
Tiedän, tekee kipeää, sydän särkyy, eikä sitä meinaa kestää. Tiedän, että siinä vihan vallassa haluaa sille exälle kaikkea pahaa, välineistä viis. Mutta hakekaa itselle apua, käsitelkää eroa ja jättäkää lapset rauhaan (ja se exän terrorisointi, sekin pois). Antakaa lasten kokea "hyvä ero", eheytyä ja sopeutua ilman ylimääräisiä draamoja. Hoitakaa aikuisten asiat aikuisten kesken. Pysykää siinä aikuisuudessa ja antakaa lasten/nuorten olla lapsia/nuoria. Ei aina helppoa ei, mutta täysin mahdollista ja tarpeellistakin. 

Vaikka tiedän eron tuomista kivuista jotain, niin en puhu omasta perheestäni ja tilanteestani. Minä saan olla kiitollinen omasta tilanteestani. Puhun sivusta seuratuista, luetuista, nähdyistä. Ja niissä järjettömissä tilanteissa minussa nousee halu iskeä nyrkki pöytään ja huutaa Lopettakaa

Koska minun sydän yksinkertaisesti särkyy niiden lasten/nuorten puolesta, jotka joutuvat ihan vääränlaisiin tilanteisiin ja ihan vain siksi, että vanhemmat (tai toinen vanhemmista) ei osaa käsitellä ja säädellä omia tunteitaan. Siksi minä huudan lopettakaa, mutta myös pyydän - nähkää lapsenne siinä välissä ja kysykää itseltänne haluanko tosiaan turmella heidän sydämet tällä omalla tuskalla ja käyttää heitä oman vihapelin välineenä? Ja kysykää, haluanko lopulta sille lasteni toiselle vanhemmallekaan pahaa. (Hyvä kirjoitus aiheesta --> Havaintoja parisuhteesta, viha vie lapsetkin pesästä.)

Ja edelleenkään - ei kukaan ole täydellinen (kaikissa meissä asuu mahdollisuus sille heikkopäisyydelle), mutta kyllä överiyden rajat on tunnettava, tai edes opeteltava tuntemaan. Ja edelleenkin - tiedän ettei se aina ole helppoa, mutta silti se on aikuisen tehtävä. Hallita itseään ja hakea apua, jos omasta tunnekuormasta ei selviä. Antakaa itsellennekin mahdollisuus eheytyä, päästäkää irti.

Ei vihasta ja pelosta käsin, vaan rakkaudesta. Pyritään siihen <3 
(Ja PS. Lapset on edelleen molempien lapsia ja vanhemmuus säilyy, vaikka ero tulisi. Se ei siis tarkoita sitä, että toinen huoltaja jatkaa vanhempana, ja toinen muuttuukin lastenhoitajaksi (puhun asenteista, en siitä miten lastenhoito käytännössä jakautuu). Se on edelleenkin vanhemmuutta, johon meillä on etuoikeus. Ihanaa, että me saadaan olla lasten kanssa eronkin jälkeen. ERIKSEEN sitten ne tilanteet, joissa toisesta vanhemmasta ei yksinkertaisesti ole vakaaksi huoltajaksi. Kirjoitan tässä nyt vanhemman asennevammasta, siitä kun ei ymmärretä, että lapset on omia eron jälkeenkin.)


Sananen jaetuista sanoista

Maailma on sanoja ja tarinoita täynnä. Eri näkökulmista, samoista näkökulmista. Eri tuntein väritettynä, tai neutraalimmasta valosta katsottuna. Kuka on tarinoiden omistaja, kuka voi omistaa sanat. Mikä on varastettua, kopioitua. Mikä on yhdessä elettyä, mutta tietämättä toisista.

Kaikki se mitä minäkin kirjoitan, on takuulla jossain sanottu ja tunnettu läpi. Joskus säikähdän, kun näen jossain omankaltaiseni tekstin - pohdin, että ajatteleeko joku minun kopioineen. Mutta sitten muistan. Minä kirjoitan itselleni: eheytyäkseni, voimaantuakseni, ymmärtääkseni, samaistuakseni, kokeillakseni. Kirjoitan vaikka kukaan ei näkisi. Kun minä kirjoitan, sanat lähtevät kumpuamaan sisältä. Joskus ne saa liikkeelle tunteet, joskus joku yksittäinen sana, jonka ympärille lähtee rakentumaan tarina, joskus mielikuvilla leikittely saa aikaan sanoilla leikkimisen. Ja sitten minä kirjoitan. Ja jossakin toisaalla joku tekee samoin, ja tekstit kenties löytävät vertaisensa, samankaltaisuuden - mutta silti niillä on eri kädet ohjaamassa. (Kopiointi, varastaminen on kuitenkin ehdottoman raukkamaista ja väärin - ja kyllä, joku varmasti niin tekeekin.)
Kirjoittamisen lisäksi minussa on myös toive jakaa tekstejä, tarjota niiden kautta pieniä tarinoita, tarjota mahdollisesti vertaistukea, ymmärrystä, toivoa. Usein minä saan kaikkea tuota muiden teksteistä. Joskus minuun kuitenkin iskee tämä tuska: mitä minä kuvittelen itsestäni, kuka teksteistäni yhtään mitään saisi, maailma on pullollaan parempia ja tunteita herättävämpiä tekstejä. Sitten minä päätän, että en kirjoita enää. Annan olla, enkä kuvittele sanoistani "enemmän". Kirjoitan vain päiväkirjaa, tai kirjoitan muutakin, mutta vain minulle. (Egon mökötystä.) 

Ja sitten melkein joka kerta (tuossa tuskassa), saan viestin joltakin, joka ei ole ihan lähipiiristä. Joltain joka kiittää jakamastani tekstistä, kertoo jotain sen merkityksestä. Tai näen tekstini jaettuna jossain. Ja minut valtaa suuri kiitollisuus. Ja muistan - joskus jaettu teksti löytää kontaktinsa. Ja niinä kertoina, kun ei löydä, ainakin ne auttoivat minua jossain. Kun kirjoitan sisältä käsin, ulkoista hyväksyntää hakematta, se on rakkauden teko itselleni. Ja lopulta se riittää (vaikka joskus ego minussa itkee ettei se riitä). 

Jos sinun sydän haluaa jakaa kirjoituksia, jaa. Tekstisi voi löytää kodin jonkun toisen sydämestä.

Ps. Jaa somessa, jaa salaisia viestejä, jaa vessoihin, jaa retkeilypaikkoihin, jaa postilaatikkoihin, jaa auton ikkunoihin ja mihin vaan...


Äiti rakastaa sinua


Minä en osannut sitä alkuun

Takeltelin
Sanat tukkivat kurkkuni
Ei siksi etten olisi halunnut
Halusin minä
Mutta pelkäsin etten osaa
Ja vaikka sanoisin
Uskoisitko
Osaisinko tuoda niiden mukana sen tunteen

Tein minä sen silti

Nyt kun olet siinä
                           Aikuisuuden kynnyksellä
Sanani ovat taas takeltelevia
Hämmentyneitä

Mutta edelleen minä haluan
Vaikka en oikein osaa

Mutta rakastan
Rakastan minä sinua
Vaikka mikä tulisi
                           Minä aina rakastan sinua

Minusta tuli äiti, kun olin juuri täyttänyt 18. Ja voi pojat sitä haparointia. (No, kelläpä ei.) Mutta heti alusta lähtien, jo siitä tiedosta, kun siemenen tiesin itävän sisällä, minä tunsin lämpöä ja rakkautta. Ja kun lopulta pieni nyytti sylissä, voi se rakkauden määrä. Pusuja, pusuja ja aateja. Kotiuduimme. Viimeisen sairaala-yön teksti kirjattuna potilaspapereihini: Isä tullut yöksi osastolle, vauva nukkunut vanhempien kanssa perhehuoneessa yön, pärjänneet hyvin itsenäisesti. (Tämän luin vasta myöhemmin, kun olen pyytänyt potilaskertomukset kirjallisena.)

Mutta, minä rakastan sinua, äiti rakastaa sinua. Voi että miten ihmiselle voi olla vaikeus muodostaa sellaisia sanoja huulille. Minulle oli. Ei siksi, etten olisi kokenut niin, vaan pelotti, hämmensi. Rakkaus parisuhteessa, se on erilaista. Mitä on rakkaus lasta kohtaan. Niin uutta ja jotenkin niin henkilökohtaista ja syvää. Äiti rakastaa sinua. Kyllä ne sieltä tulivat, kaikille kolmelle. Mutta luulenpa, että taustalla se syvin oma kipu, voiko minua rakastaa, rakkaudettomuus itseä kohtaan. Pohdinta, entä jos en osaakaan tätä rakkautta. Entä, jos lapsi ei rakasta minua.

Ja ylhäällä olevassa runossa kaikki se kiteytettynä. Se kipuilu ja sen mutkat. Mutta silti pohjalla syvä rakkaus. Ja pelko, että se ei riitä, ettei se välity. Mutta hitto vie, minä rakastan. Ihan aina! Ihan jokaista teistä kolmesta <3



Kiltteyden kipeät lastit

Kiltti sanana nostattaa minussa negatiivisen mielikuvan. Kiltti mies, kiltti tyttö, kiltti ihminen jne. Onhan kiltti myös ihana sana, kuvastaa sydämellistä ihmistä. Mutta.

Mutta minun mielikuvissa kiltteyteen yhdistyy sellaisia sanoja kuten: miellyttäjä, omien tunteiden ja tarpeiden tukahduttaja, piiloviha, pelko olla oma itsensä, rakkaudettomuuden haava jne. Kiltin ja kunnollisen takana voi olla niin paljon piilossa olevaa ja tukahdutettua. Ja ihan purematta en välttämättä aina niele sitä, kun ihmistä kuvataan sanalla kiltti. 
Älkää ymmärtäkö väärin, en tarkoita että kiltteyden kasvot olisivat aina valhetta, mutta siinä kiltteydessä millaisesta minä tiedän jotain, näin on jokseenkin ollut. Enkä myöskään missään nimessä sano, etteikö aidosti kilttejä olisi, on heitä, tiedän sen, tunnen heitä <3 

Mutta kirjoitan siitä mitä kiltti-sanan taakse voi kätkeytyä, siitä mitä muuta kiltteys voi olla kuin hyvyyttä. Siksi käytänkin nykyään harvoin sanaa kiltti. Jos kuvailen ihmistä, sitä kiltteyttä, käytän sanoja kuten hyväsydäminen, empaattinen, ihmiset huomioonottava, lempeä.
Heille joille kiltteys on taakka, valheellinen maski naamalla - heitä minä haluan rohkaista tulemaan esiin. Olemaan totta, kertomaan mikä suututtaa, astumaan valoon kokonaisena. Etteivät kiltteyteen hautaudu. Koska niin se harmiton kiltteys voi joskus tehdä. 

Oletko oikeasti kiltti? Vai koska et uskalla olla muuta?

Ole sinä ihana, hyväsydäminen, maailmaa rakastava. Ole kiltti, jos se on sinulle siunaus, eikä taakka. 
Mutta uskalla olla rebel, uskalla murtaa kiltteyden kuori, jos se tuntuu valheelta ja raskaalta kantaa. Koska sinä voit olla rebel jee ja silti kiltti. 

Uskalla olla sinä, vaikka et aina olisi kaikkien mieleen. Sinä saat olla totta. 


Tuntea läpi

Elämäni varrella on sattunut jos jonkinmoista. Monen kipeän asian kohdalla olen jollainlailla mielen tasolla käsitellyt ne, tuntenutkin niitä läpi, mutta silti - nyt jälkeenpäin katsottuna- olen varonut joidenkin asioiden kohdalla sitä arinta kohtaa (sitä syvintä kipua). Olen muokannut tilanteita niin, että en ole joutunut siihen hyytävimpään kohtaan. Olen hyväksynyt, sallinut ja ymmärtänyt asioita, jotta se syvältä hiipivä, raastavin tunne ei ole päässyt valloilleen. Psyykeeni ei ole ollut valmis. 

Viime vuosi toi elämään asioita, jotka saivat polvilleen. Kaikki se mitä olin pyrkinyt hyssyttelemään, ei suostunut olemaan enää hiljaa. Ja sieltä onkin sitten tullut ja tuntunut on, jokaista luuta myöden. Aikansa kun siirtää jotain, niin kyllä maailmankaikkeus pitää huolen, että loputtomiin se ei onnistu - hih ja huh. Joskus asiat tuodaan sitten raa´asti eteen, ota tai jatka kieltämisen tiellä. Toki sieltä polviltaankin voi jatkaa pakenemista, kieltämistä ja sulkea silmät. 
Joskus tunteet tuntuvat niin hirmuisen isolta, että ajattelee ettei niistä selviä. Sitten ehkä lähtee lääkitsemään sitä kipua vaikkapa riippuvuuksilla, itsetuhoisuudella, kipeällä kiltteydellä tms. Mitä tahansa muuta, kuin kohdata se pelottava tunne. Silloin aika ei ehkä ole vielä "kypsä", psyyke ei ole valmis? 

Viime vuosi koulutti minua tähän - että mitä se todella tarkoittaa, kun "kohdataan tunne". Kun antaa sille luvan, ottaa vastaan, katsoo sitä. Kun suostuu näkemään, kokemaan sen, jonka alle luuli kuolevansa. Kun voi vain maata paikallaan, antaa tunteen purkautua ulos - ilman selittämistä, analysointia, järkeistämistä. Siinä saattaa luulla, että se kipu ei lakkaa - mutta se lakkaa, hiipuu, vaimenee, muuttaa muotoaan. Ja silloin, kun ei itse usko siihen, ystävät/läheiset/terapeutti jne voi uskoa sinun puolesta. Kun saa kokemuksen siitä, että niiden kanssa selviää, muistaa ehkä seuraavalla kerralla kivun kourissa, että "tästä on selvitty ennenkin". Ja niin siitä selvitään <3 

Valoa kohti <3
Ja hei, yksin ei siis tartte selvitä.

(EDIT: Ja näköjään viime vuosi vei osan muististakin, koska olenhan jo kirjoittanut tästä samasta aiheesta elokuussa... Mutta tuolloin en vielä tiennyt mitä koen loppuvuonna ja miten tätäkin ajatusta haastettiin, joten ehkä tämä kertaus oli minulle tarpeen:))
PS. Viime vuoden lopulla sain itseni vihdoinkin kuuntelemaan mm. Eevi Minkkisen podcasteja, joissa on paljon myös tähän liittyvästä aiheesta. Niitä olen aina silloin tällöin pienten touhujen yhteydessä kuunnellut. Suosittelen, ja tähän linkitän yhden hänen artikkeleistaan Hidasta elämää-sivustolta, joka koskee kipeiden tunteiden kohtaamista.



Hiljaiset sillat

Hiljaiselo näköjään jatkuu täällä. Mutta hiljaakin tulee hyvä. Sanotaanko tätä vaikkapa luovaksi tauoksi. Jatkan kun olen voimaantunut. Mutta tähän väliin yksi runokuva. Ja hei, ihanaa tätä vuotta! (Instan puolella olen himpun verran aktiivisempi :))


Kuinka paljon oikeastaan tiedämme

On olemassa faktoja, jotka näemme. Sitten on olemassa arvauksia, siitä mitä näemme.

Olin työni puolesta keväällä Scit-koulutuksessa, jossa pohdimme monen muun asian lisäksi yllä olevaa ja sitä kuinka voisimme mielenterveystyössä tukea asiakkaita mm. parempaan vuorovaikutukseen.

Mutta faktat ja arvaukset - ihan kaiken kansan elämässä noista voi syntyä haasteita. Kun arvaukset määritellään ja uskotaan faktoiksi.

[Tekstissä käytän sanaa Me. Se on arvaus. Minä on fakta.]

Joskus asiasta voi olla ihan varma, se on fakta. Mutta hyvin usein me ihmiset sorrumme tekemään arvauksia ja päätelmiä ja vieläpä omien likaisten linssien kautta. Se mitä minä näen/koen, voikin toisen linssien kautta näyttää aivan toiselta. Asioista voi syntyä monia eri arvauksia ja tulkintoja. Me teemme hätiköityjä johtopäätöksiä, reagoimme nopeasti meissä heräävään tunteeseen. Teemme olettamuksia ja päätämme niiden olevan totta. Joskus arvaus osuu oikeaan, mutta usein mennään myös metsään.
Teen usein pohdiskelevia tulkintoja, sanon usein myös ääneenkin niitä. Ja sitten varmasti yhtä usein totean (ainakin mielessäni), että hitostako minä tiedän! Se on herkullista välillä, pohtia päätelmiä, joskus ihan tahallaan tulkita väärinkin. Joskus pohdinta on tarpeenkin, varsinkin jos vaistot piiputtavat reagointiaan.

Tulkinnat ja arvailut, voivat olla myös kuluttavia, ainakin jos vatuloinniksi muuttuvat. Jos tulkitsen jotain mikä järkyttää minua, pyrin kysymään/sanomaan. Ainakin silloin, jos vatulointi jää päälle - jos koen esimerksiksi loukkaantumisen tunteita. Toisten sanoja, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä voi laittaa monien arvauksien ja vääristyneiden tulkintojen piikkiin ja pahoittaa sitten mielensä. Ja pysyä pahassa mielessään, katkeroituakin.

Me voidaan arvailla toisistamme monenlaisia asioita. Mutta kuinka varmoja voimme olla niistä? Joku erosi, joku jäi sairaslomalle, joku muutti pois, joku on hiljaisempi, joku on ostanut uuden auton, joku on myynyt talon, joku ei saa myytyä taloa - vaikkapa näitä ja monia muita voidaan arvailla. Ja mikä pahinta, laittaa eteenpäin juttua, joka oli arvaus, mutta muuttuikin puheissa todeksi.

Ja sitten ne pessimistiset arvaukset oman elämän suhteen. Kun "tiedämme", että tulemme epäonnistumaan, mokaamaan, kaatumaan, särkymään, kuolemaan.

Onko tämä totta? 100% totta? Olenko varma? Mitä arvelen tapahtuvan juuri nyt? Mitä tiedän varmasti tapahtuvan juuri nyt? Mikä on totta juuri nyt? Mitä voimme tietää huomisesta varmaksi?

Indican sanoin Ainoa varma on vain tämä hetki. [Jos edes sekään.]


Mikä on sinun voimaeläimesi

Minun voimaeläin on Susi. Sellainen muhkeakarvainen, pehmeä, hyvin ravittu ja kaunis.

Metsän lähettyvillä kävellessä olen salaa haaveillut, että susi tulisi minua vastaan. Siinä me seisoisimme hämärässä ja katsoisimme toisia syvälle silmiin. Pulssini hakkaisi - pelosta, jännityksestä, innostuksesta, kunnioituksesta. Hetki olisi maaginen, pysähtynyt. Ja sitten susi lähtisi jatkamaan matkaa. Ja minä olisin täynnä voimaa ja virtaa. 
Sain Tuuma-kustannukselta ihanan valovoimaisen Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn tekemän Pohjolan voimaeläimet-kirjan ja kortit. Kirjassa on avattu mm. eläimille kuuluvia ominaisuuksia, mitä symboleita ja merkityksiä eläimiin liittyy, minkälaisia myyttejä, tarinoita ja uskomuksia eäinten ympärille on muodostunut. 

Ensimmäisenä halusin etsiä kirjasta sen oman voimasuden, mitä siitä sanotaan?

Sitkeys. Pystyn venymään äärimmäisiin suorituksiin. Mhh, sitkeys. Piirre, jonka kohdalla koen puutetta. Haluaisin olla sitkeämpi. Mutta hetkinen, pystyn venymään äärimmäisiin suorituksiin? Viime vuoden tapahtumat osoittavat, että ehkä pystynkin venymään. Vielä, kun saan valjastettua sitkeyden pariin muuhunkin juttuun, niihin jotka liittyvät unelmiin.

Mikä olisi suurin muutos nykyiseen elämääsi, jos saisit käyttöön suden sitkeyden?
Mitä päätöksiä tekisit, jos sinulla olisi käytössä suden sitkeys ja voimat?

Entä inhokkini, käärme? Saan puistatuksia ihan jo pelkistä kuvista. Varsinkin viime vuosina inho ja pelko on lisääntynyt, vaikka en ole kohdannutkaan käärmeitä. Kirjasta löysin kyyn.

Vaikuttavuus. Voin vaikuttaa muihin. Millälailla vaikutan muihin? Millä tavoin haluan vaikuttaa muihin? Tietysti haluan vaikuttaa positiivisesti, en väärin tarkoitusperin enkä manipuloiden.

Millaista on, kun vaikuttaa muihin?
Mikä tulisi mahdolliseksi, jos ottaisit käyttöösi kyyn vaikuttavuuden?
Mikä voisi olla kyyn viesti sinulle juuri nyt?

Kortit ovatkin olleet jo työssäni käytössä. Olemme pohtineet asiakkaiden kanssa eri eläimiä ja niiden ominaisuuksia. Mikä niistä kuulostaisi eniten itseltä, mitä ominaisuuksia haluaisimme vahvistaa? Onko jokin eläimistä vastenmielinen, pelottava? Mikä tuo turvallisuuden tunnetta? Onko korttien kuvissa jokin, joka vetää eniten puoleensa?

Jos sinulla on jokin eläin, joka tuntuu voimaeläimeltä, olisi kiva kuulla? Entä onko jokin eläin, jota et voi sietää tai jopa pelkäät? Olisi kiva kuulla myös, jos sinulla on "mystisiä näkemyksiä" johonkin tiettyyn eläimeen liittyen tai ihan käytännön, vaikuttavia kokemuksia ja kohtaamisia eläinten kanssa.

Suosittelen tutustumaan kirjaan ja kortteihin. Näitä voi hyödyntää monessa tekemisessä - yhdessä tai uppoutua niiden pariin ihan itsekseen <3