Kontalleen heti vuoden alkuun

On huolia, jotka ovat sellaisia pieniä, nopeita vihlaisuja sydämessä. Sellaisia huolia, jotka unohtaa unen tullessa ja jotka eivät kulje jokaisessa hiljaisessa hetkessä mukana. Sitten on sellaisia isoja huolia, jotka seuraavat jokaisessa hetkessä. Sellaisia, jotka tunkevat aamuteelle mukaan, jotka istuvat vessassa kaverina, jotka hidastavat ruoan sulamista, jotka puhuvat jokaisessa hiljaisessa hetkessä, jotka häiritsevät unen tuloa, jotka vaanivat unissa. Jälkimmäisen massiivista voimaa en muistanutkaan, en sitä miltä se todella tuntuu joka solussa. En muistanut kuinka huoli voi olla järjettömän pelottava ja tasapainoa horjuttava. En muistanut kuinka se osaa kontrolloida. Mutta kontalleen se vetäisi, vetäisi niin että keho nostatti kuumeen, toi oksennustaudin, yskän, kurkkukivun ja voimattomuuden. Muistanpa peeveli.

Ajattelin, että viime vuosi oli se raskassoutuinen. Mutta tämä vuosi haastaakin ihan uudella tavalla. Laittaa "ruotuun" heti alkuunsa. Haluaako katsoa löytyykö minusta taistelutahtoa ja vahvuutta? Että uskonko oikeasti mahdottomaankin? Olenko oikeasti avannut kunnolla silmäni? Onko opin paikka tulossa vasta nyt? Vaikka kuinka tekisi mieli pullikoida vastaan ja olla näkemättä, tajuan ettei se auta. Kunhan pääsen kontiltani ylös, on suunnattava askeleita johonkin. Vuoden lopussa nähdään, kumpi selvisi vähemmillä mustelmilla ja ruhjeilla - minä vai elämä. 

Tällä eteenpäin, vielä hiukan haparin äänensävyin. Mutta sellaisia kannattelevia ja pieniä ihmeitä saa tänne päin lähettää <3 

Hiljennän tämän mielen
Karistan sieltä pelon joka saa kaiken sekaisin
Etsin uskon, uskon mahdottomaankin

Koska pelko ei voi lamauttaa tätä kaikkea,
ei pyyhkäistä pois sitä hyvää mitä on
Ei sitä missä olen päässyt eteenpäin

Kippis tälle vuodelle!


Hitaalla

Käyn todella hitaalla. Olotila vaihtelee tämän vuoden suhteen toiveekkaasta epätoivoiseen. Tiedän osan paikastani, osa minusta seilaa vailla päämäärää ja suuntaa, hiukan eksyksissä. Sallin sen, että kirjoittaminen on vähempänä. Tavutan runoja, tapailen sanoja hitaasti makustellen. Pidän katseen siinä, että kaikki löytää paikkansa, sanat, tapahtumat, ihmiset, kaikki. Mutta jotain pieniä hetkiä ajattelin silti päivistä rustailla.
* Kieli kiinni rautaan - mikä siinä onkin, että se vetää lapsia (minuakin aikoinaan) puoleensa. Mikä sen kiehtovuuden tekee. Hiukan naurattaa, kun poika kertoi luokkakaverista, joka oli tökännyt kielen liikennemerkki-pylvääseen, ja riuhtaissut irti, niin että veri tirskahti. Naurattaa siksi, että kokeiltava se on :)

* Tämä uusi kotimainen ohjelma, jossa naiset menee armeijaan. Minusta ei olisi armeijaan, en ikinä pystyisi seisomaan paikallani niin, että katse olisi jämptisti yläviistoon ja ilman vilkuiluja. Ei onnistu levottomille silmille.

* Miksei täältä kotiseutuni perukoilta voi liikkua junia. Koneita toki lentelee, mutta välillä toivon, että asuisin muuten parempien kulkuyhteyksien päässä. Että voisi ottaa pitkän viikonlopun vaikka Pariisissa.

* Pakkasessa kävelylenkki, kun on riittävästi vaatetta - ah, miten virkistävää, mutta samalla rentouttavaa.

* Julia Robertsin uusin leffa Wonder - voi nyyh miten oli kaunis ja koskettava elokuva. Piti pidätellä, etten ulvo. Kyyneleet valui enemmän kuin kerran, taisi huuhtoutua viime vuoden raskauttakin samalla. Suosittelen. Olisi hyvä näyttää koululaisillekin <3

* Pissatulehdus on ikävän tuntuinen juttu. Todella epämukava. Niin on myös usean päivän hedari. Se on sellaista, että hengitä ja silti huomaa jännitävänsä, pidättävänsä hengitystä. Onneksi on lempeitä käsiä, jotka auttavat. 

* Tämän vuoden ensimmäinen teko itseäni varten - tankotanssin sijaan ilmajoogaa. Tasapainolle ei tee nyt hyvää tsempata itseäni joka kerta tankotanssiin, kun kehon kanssa henkisiä hankaluuksia - menee ilo muuten mukavasta hommasta, Ilmajooga antaa enemmän armoa minulle. Tankotanssi jatkukoon myöhemmin - tai kotona, vaikka viime postauksen ei-lupauksissa kyllä totesin, etten aio kotona treenailla, olkoon mallin vuoksi tanko.

* Kampaaja-opiskelijoille taidan luovuttaa hiusteni siistimisen ja pitkän, pitkän välin jälkeen hiukan sävytystäkin.

* Leena Siitosen Lempeän elämän käsikirja säätäjille - ihana kirja.

* Kävin hieronnassa, joka oli enemmän kuin mekaaninen hieronta. Ja mikä ihana lisä, liukuimu"kuppaus". Sellainen imukuppi on hommattava kotiin.

* Kuopuksen jäkisturnauksessa muistin taas oman herkän mieleni (ikään kuin en muuten). Tarvitsisin hevoslaput silmiin ja tulpat korviin. Vaikka katsomon kannustukset olivatkin nyt pääsääntöisesti hyvä-henkisiä, niin kammoan sitä, kun vanhemmilla menee yli. Ymmärrän sen, että laji (kuin laji) nostattaa tunteita, kun innostuu, mutta sellainen suunsoitto ja "väkivalta-peliä"-höpötykset 8-vuotiaiden kohdalla sieppaa. Tai ylipäänsä se, että ei osata hillitä suuta ja tunteita - haukutaan ja haukutaan. Ja se vanhemman tylytys omaa pelaaja-lasta kohtaan, se saa minut voimaan pahoin. Kun poika/tyttö ei pelaakaan vanhemman odotuksien mukaan. Se on surullista. Ja joskus minun peli seuraaminen häiriíntyy, kun jään noihin jumiin.

* Speak Out-peli - kerrassaan hauska!

* Lunta riittää, ihan kunnolla, niin että sinne uppoaa. Sanon vaan, kaunista on, mutta riittää. Haluan, että kesä tulee edes joten kuten ajallaan. 

* Leivinuuni, joka lämmittää koko pirttiä, kiitos siitä.

* 3 kiitosta itselle tämän päivän suhteen: jaksoin nousta aamulla suht ajoissa, pistin injektion vaikka pieni epämukavuus yritti tunkea mukaan, kävin kävelyllä.


Koitan huijata karmaa

Vannomatta paras. Ja koskaan ei ikinä, on minulla (melkein) varmin tie toimintaan. Luin Tiian postauksen Uuden vuoden ei-lupauksista. Minusta ei ole tekemään mitään lupauksia itseni suhteen, silloin ainakin sorrun ja muutenkaan en oikein usko pitkäkestoisiin juttuihin itseni kohdalla. Siis en usko pystyväni toteuttamaan vaikkapa vuoden kestäviä lupauksia. Mutta sen sijaan jäin pohtimaan noita "käänteisjuttuja". On paljon asioita joista olen sanonut ei-ikinä-koskaan ja sitten kuitenkin toteuttanut ne. Vaikkapa, en ikinä tule käyttämään caprihousuja, pillifarkkuja - nämä pompahti ensimmäisenä mieleen, molempia olen tehnyt. Mutta ikinä en aio hypätä benjihyppyä ja se ainakin pitää!
Mutta jos nyt mietin ensi vuotta ja toiveita sen suhteen. Asioita, joissa haluaisin luvata jotain itselleni. Niin jos nyt yritän huijata mieltäni ja uhmata itseäni toimintaan, niin saattaisin kertoa näistä.

* En aio ainakaan vähentää karkin syöntiä, enkä muutakaan makeaa. 

* En aio harventaa roskaruokailua.

* En aio syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin.

* En aio tehostaa hiki-liikkumistani. En aio aloittaa mitään uutta harrastusta.

* En aio säästää rahaa perheen ulkomaanreissuun, enkä voimistelu-reissuihin, mm. tänne.

* En aio uskoa omiin mahdollisuuksiin.

* En aio löytää mitään uutta.

* En aio kuunnella itseäni yhtään tarkemmin.

* En aio tanssia päivittäin.

* En aio aloittaa tarinan kirjoittamista.

* En aio kiinteytyä, vahvistua, voimistua.

* En aio verestellä valokuvauksen saloja ja taitoja.

* En aio innostua enemmän kotona tankoilusta (seisokoon tyhjän panttina).

* En aio voittaa lotossa.

* Ja pari muutakin en aio-juttuja on, mutta ne jää hiljaisiksi kuiskauksiksi.
Mutta toiveita voin ja aion silmissäni siristellä, sen mitä silmäni valoa kestävät ja ainakin sen verran itselleni luvata, että pyrin olemaan itsemyötätuntoisempi. Ja löytämään joka päivästä ainakin 3 kiitoksen aihetta itseni suhteen (kiitollisuus-harjoituksia on tullut tehtyä, mutta kääntämällä katseen itseen - se on uutta ja yllättävän vaikeaa).

Siulla on oikeus siun ommiin tunteisiin


Pohdin keskustelua, jossa puhuttiin vanhempien oikeuksista lapsiin, mutta myös lapsien oikeudesta "hyviin vanhempiin". Pohdin perhejuhlia, joissa kaikki eivät voi hyvin toistensa seurassa. Pohdin meidän ihmisten tunteita, tuntemuksia ja kokemuksia. Pohdin ihmisten rajoja, niin lasten kuin aikuistenkin. Pohdin biologisia siteitä ja kuinka paljon niiden avulla voi ratsastaa. 

Vien ajatukset hetkeksi siihen, että onko biologinen side oikeutus jollekin. On se toki sitäkin, mutta on asioita, missä sillä ei ole hittojakaan väliä. Puhutaan nyt aikuisista - jos Antti-aikuisella on ahdistava olo vaikkapa Ilpo-isän seurassa. Ajatellaan, että taustalla on kipeitä tekoja ja lapsen sielun rikkomista. Onko Antti-aikuisen pidettävä näennäistä kontaktia yllä, koska Ilpo-isä on kuitenkin Isä ja Isä (ehkä) katuu, mutta Antti-aikuisella ei ole hyvä ja turvallinen olo hänen seurassaan.

Ei tarvi, ajattelen minä. Minä ajattelen, että Antti-aikuisen on kuunneltava itseään ja rakennettava omat rajat. Vaikka Ilpo-isä (Tai Annikki-äiti) kuinka katuisi, niin jos Antti-aikuinen ei koe sellaista sidettä elämää kannattalevaksi, niin ei tarvi teeskennellä. Antti-aikuisella on oikeus omiin tunteisiin ja kokemuksiin sekä siihen ketä omaan piiriin kuuluu. Biologinen side ei ole estänyt pahan tekoa, eikä se lupaa automaattista anteeksiantoa ja paikkansa lunastamista vain koska suonissa virtaa samaa verta. Eikä biologisella siteellä voi perustella vaikkapa psyykkisistä sairauksista johtuvaa käytöstä - ei jos joutuu kuolettamaan itseään eikä kestä sellaista.
 Mietin lasten oikeuksia ja oikeutta vanhemmuuteen. Vanhempana voin sanoa ja toivoa, että ansaitsemme uusia tilaisuuksia korjata asioita, näyttää itsestämme sen rakkauden mitä koemme lapsiamme kohtaan ja lupaa avata suumme lastemme asioissa. Mutta kyllä silti rajansa on silläkin. Jos lapsen kokemus on se, että hän pelkää elää vanhempiensa kanssa/tavata biologisia vanhempiaan tai kerta toisensa jälkeen joutuu ymmärtämättömänä särkemään sydämen, joutuu tunteiltaan tai fyysisesti hylätyksi ja saa vihat niskaan, niin kyllä silloin ennemmin kysyisin mitkä ovat lapsen oikeudet ja mitkä vanhemman. Kenen oikeuksia ja sisintä siinä voisi silloin kuunnella.

Minä ajattelen niitä vapisevia sydämiä, jotka ovat rikkoutuneet usein, ja rikkoutuvat taas uudelleen. Minä ajattelen heidän tietä aikuiseksi kasvamisessa. Ajattelen ehkä sitäkin, että kasvavatko rohkaistuen kuuntelemaan omaa sisintään - mitä minä haluan, miten minä koen, miltä minusta tuntuu. Vai kasvavatko niin, että kuolettavat oman äänen, ajattelevat vain vanhempien vuodattamaa tuskaa ja kadottavat itsensä.

Niin, minä pohdin vain sitä, että jokainen meistä saisi kasvaa aitona ja tuntevana ihmisenä. Että olipa pieni tai iso, niin saisi tehdä mahdollisimman paljon päätöksiä omista tunteista käsin eikä valheellisen maskin kanssa - vain että joku toinen ei murenisi. Jokaisella on oikeus katsoa ihmissuhteitaan niin, että jos eivät tunnu hyvältä ja hajottavat, niin pakko ei ole itseään niille altistaa.

Tämä on kirjoitus siitä, että ihminen saisi kuunnella itseään ja omia rajoja - jos ei saa olla ihmisen seurassa oma itsensä, vaan pelkää ja jännittää, niin silloin saa katkaista siteet. Koska kuitenkin tärkeintä on se, että saa elää turvalliseksi kokemassaan piirissä ja kokea olevansa rakastettu. 

Valoa kohti, valoa kohti

Seisoimme
Kuilun reunalla
Käsi kädessä
Yhdessä vavisten

Minua pelotti
Niin järjettömän paljon
Että pahaa teki

Katsoin sinua
Kysyäkseni 
Miten selviämme

Puristit kättäni tiukemmin
Ja silmistäsi sen näin
Rohkeuden
Päättäväisyyden

Tiesin
Se riittää nyt
Että toinen meistä uskoo
(Juuri nyt, joulun alla, en olisi missään niin mielellään kuin tämän lumimaiseman keskellä. Mutta kun tästä kuljetaan läpi, minä niin toivon lämpöön ja aurinkoon pääsyä. Toki, nythän valon puolelle jo käännytään. Mutta ehkäpä vieläkin lähempänä valoa haluaisin käydä, ennen kesää.)


Hetket pimeässä

Joskus tarttee. Istua ihan yksin. Hiukan hämärässä. Erottaa mikä on minua ja minun puhetta, mikä muiden. Puhella vähän ihan itsekseen. Joskus tarttee olla pimeän puolella jotta jaksaa taas valossa kulkea. Voimaantua hämärän hellässä huomassa. Mutta vain joskus.

Kuiskaus Kiltille

Ei sinun tarvitse olla se Kiltti tyttö.
Vain Kiltti tyttö.
Säröisyys saa kyllä näkyä.

Kuuletko muiden äänet. Ne ovat vain uskomuksia, heidän odotuksia.
Ei sinun tarvitse niiden mukaan elää.
Sinulla on lupa olla itsekäskin.
Kuunnella miltä sinusta tuntuu.

Et ole vastuussa muiden romahtamisesta.
Ei kaikki ole sinun syy. Ehkä suurin osa ei ole.

Katso realistisesti, näe muiden osuus.
Anna muiden kantaa vastuu omistaan.
Joskus Ei, on sinun hyvinvoinnille Kyllä.

Olethan Armollinen. Itselle ja muille.

Jos huomaat kantavasi katkeruutta mukanasi, voisitko päästää siitä jo irti.
Siunata sen matkaan, kiittäen kokemuksesta.

Toisia voi syyttää, olla Uhri.
Tai sitten voit päästää siitäkin irti.
Sinun ei tarvitse venyä pidemmälle kuin mihin rajasi päättyvät.
Sinun ei tarvitse venyttää rajojasi rikki.

Sinun elämä, Sinunlainen. Sinä äärirajat. Sinun ääriviivat ja niiden sisällä sydän.

(Uudelleen postaus.)

Kaappauksia

Katsoin eilen dokumenttia, jossa aiheena oli kostopo**o. Aihe kertoo siitä, kun ollaan otettu vaikkapa kumppanista alastonkuvia, sitten tullut ero ja tästä katkerana ladataan nämä exästä otetut kuvat kosto-sivustolle kaikkien näkösälle ja vieläpä haukkuvin, halventavin saatesanoin. Ja siitä ne etenee minne lie. Surullista, niin surullista, että ihmiset antavat vallan vihalle ja katkeruudelle, sen sijaan, että käsittelisivät asioita itsessään. Surullista, että joillakin ei ole moraalia nimeksikään. 

Mutta se siitä aiheesta, tarkoitukseni ei ole tuota varsinaisesti ruotia, mutta jäin pohtimaan sitä kuinka netissä kaikki voi lähteä nopeasti etenemään. Klik vain, sillä tavoin voi kopioida netistä jotain ja niin kuvat ja tekstit jatkavat matkaansa.

Minäkin teen niin usein, kuvakaappailen. Mutta hyvässä ja positiivisessa tarkoituksessa. Kun haluan tallettaa jotain kaunista ja ajatuksia herättävää, jotain mitä haluan muistaa, johon palata myöhemmin ajan kanssa tai jakaa kaappauksen sisällön ystävälle.

Vaikkapa tällaisia olen viime aikoina kaappaillut. (Voihan nykyajan kätevyys.)



Poronsarvet kiehtoo minua juurikin nyt. Muutama sellainen kotoa löytyy, jotka odottaa tuunausta.



 Ihanat kiharat. Tyttärelläni kiharat, joiden irralleen päästämistä kokeilin kuvalla rohkaista :)







 Haaveissa uudenlaista, piristävää villasukkaa kokoelmaani.

















Rakkaus <3

Mitähän sinun kuvakaappauksissa on, ja harrastatko ylipäänsä sellaista?

Tarpeellinen itselle

Pieni ihminen on tehnyt oivalluksen. Niin, että sisuksiin asti se jysähti. Jotain niin kertakaikkisen suurta Minuudesta henkilökohtaisessa elämässä, että ihan itkeä on pitänyt.

Mitä minusta jää, ellen ole kenellekään hyödyksi, avuksi ja tueksi? Ellen ole tarpeellinen, tarpeen, kaivattu? Mitä minusta jää jäljelle? Mitä minä silloin enää olen? Osaanko olla?

Minusta tuntuu nyt, että minusta tulee Minä. Juuri sellaisena, kuin Minä haluaa ilmentyä. Ei siten, että minä lunastan paikkani olemalla tarpeellinen muille. Itselle minun tulee olla tarpeen. Nyt on sen aika! Ihan pohjamutia myöten. Koska muuten minusta ei enää ole - ei kenellekään, jos en ole ensin sitä kaikkea itselleni.

(Ja juurikin sopivasti luettavana on seuraavat kirjat, juuri aiheeseen liittyvin kappalein - Leena Siitosen Lempeän elämän käsikirja säätäjille ja Maaretta Tukiaisen Egosta fantasmagoon. Voin suositella kirjoja!)