Jos olisinkin Olivia (+muistutus arvonnasta)

Lapsena, ala-asteella minä toivoin, että nimeni olisi Elina ja minusta tulisi lentoemo. Jossain kohtaa vaihtoehdoksi ammatille nousi suvun ensimmäinen rekkanainen. Mutta kaukana ne oli oikeasta visiosta sitten loppujen lopuksi. Lentoemona olisi kiva olla matkustelun vuoksi, mutta matkapahoinvoinnista kärsivänä työstä ei taitaisi tulla mitään. En myöskään istuisi samaa rutiinia toistavaan hommaan. Kaiken lisäksi alkaisin kärsiä varmasti ahtaanpaikan-kammosta. Ellen olisi niissä luksus-luokissa - eikö siellä ole tilaa reilummin? Rekkanaisen touhu olisi liian fyysistä ja liian yksinäistä. Nukahtaisin rattiin, tulisin hulluksi tuhansissa kilometrissä. Elinakaan en enää haluaisi olla, vaikka kaunis nimi se onkin. Katja on ihan hyvä. Vaikka olen aina kokenutkin sen tylsäksi nimeksi, kun siitä ei saanut hyviä lempinimiä muodostettua.
Mutta jos nyt hiukan leikittelisin ajatuksella, että kuka minä olisin, kenenlaista elämää haluaisin kokeilla? Niin sanoisin, että olisin Olivia, jolla olisi upeat kiharat kutrit ja linjakas vartalo. Jotain sellaista espanjalaista verta olisi havaittavissa. Pukeutuisin naisellisen tyylikkäästi, ehkä hieman taiteelliseen tyyliin. Eläisin rikasta sosiaalista elämää ja nauttisin taiteesta. Itse asiassa minä eläisin taiteella - minä kirjoittaisin missä ikinä kulkisin, kotona omassa studiossa minä maalaisin musiikin tahtiin käyttäen koko kehoa välineenä. Minä pitäisin kursseja, missä rohkaisisin ihmisiä löytämään oman äänensä, oman jälkensä. Matkustaisin paljon, istuisin katukahviloissa nauttien omasta seurasta - vastapainona vilkkaalle sosiaaliselle elämälle. Koti olisi minun rauhan tyyssija - minulle mutta myös rakkaille ihmisille. Siellä saisi olla juuri sitä mitä on. Siellä saisi olla ihan hiljaa. Tilaa ja syliä olisi tarjolla ystäville, heidän lapsilleen/perheilleen ja lähimmille sukulaisille. Olivialla ei näköjään olisi omia lapsia, mutta sopivan miehen löydyttyä kuvioon tulisi ehkäpä adoptiolapsi(a). 

Olivia taitanee olla "alter egoni", tai se osa minua johon kiteytyy tietynlainen vapauden kaipuu, energisyys, luovuus ja taide, matkakaipuu, toiveet suuresta sydämestä ja hylättyjen pelastamisesta. Mutta nyt minä olen kuitenkin Katja. Katja Annukka. Jonka mukana kulkee osa Oliviasta. Ja hyvä niin. Oliviana minulla ei olisi tätä omaa rakasta perhettä.

Ps. Ihanan Ilona Pietiläisen vuoden 2018 kalenterikirjan-arvonta käynnissä vielä tämän viikon täällä blogissa ja Instagramin puolella. 

Luulot pois lahjattomalta!

Unelmat ja tavoitteet - niitä on tullut kirjattua, piirreltyä, visioitua, kerrottua. Nyt on suvanto-vaihe meneillään. Saattaa olla hiukan luottamuksen hiipumista, osittain arjen sanelemaa ja väsymystä, toivon mukaan tämä on myös sitä unelmien muhimis-aikaa.

Heli kirjoitti, useampikin on kirjoittanut huijarisyndroomasta. "Psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksena ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi."  Tätä asiaa olen aina välillä pyöräyttänyt mielessäni. Kokenut jotain samaistumista unelmien tiimoilta.
Joistakin, niistä herkimmistä, omista unelmista ja tavoitteista en uskalla kaikille kertoa - ja toisaalta ei kai tarvikaan. Niiden saavuttamisesta kerron suoraan ääneen vain valituille. Heille, joiden luotan ottavan asiani rakkaudella vastaan ja joiden uskon olevan kiinnostuneita. Koska pelkään niitä toisia reaktioita. "Mitä sinä oikein itsestä kuvittelet, kuka tahansa pystyisi tuohon. Ei tuo nyt mitään merkitse, ei siitä kannata sen isompaa numeroa tehdä. Lopeta haihattelu ja keskity arkeen. Luovuta ennen kuin joudut naurunalaiseksi. Karmeaa luettavaa. Ootko nyt oikeasti varma, että susta on siihen."  Tai sitä vaivaantunutta hiljaisuutta ja lattiaan katsomista myötähäpeästä. Pelkään, että joku paljastaa minut ja taitamattomuuden. Tiputtaa minut luuloistani alas. Murskaa minun visioni. Ja niiden myötä tajuan, että ne onnistuneet jutut on todella vain ainutkertaisia ja onnen kantamoisia.

Pelkäisinkö niitä lyttääviä reaktioita, jos olisin itsevarmempi? Tiedän unelmieni/tavoitteideni motiivit ja tahtotilan. Mutta kuinka niille kävisi, jos jäisin murskaavan jyrän alle. Löytyisikö tahtotila senkin jälkeen. Ai, mutta olenhan minä saanut lievempinä versioina (elämään kuuluvia) pakkeja, kieltäviä vastauksia ja jäänyt huomiotta, mutta silti jotkut visiot elää edelleen. Ja saa elää niin kauan, kun elää tahtovat. Jos jyräkohtelu on tullakseen, niin sitten se on. Ja jos paljastun lopulta lahjattomaksi huijariksi, lupaan vetäytyä takaisin ruotuuni.
Ps. Uskon kuitenkin myös, että opin tiellä tulee vastaan opettajia, joiden kautta visio ja tahtotila voi vahvistua kannattavalla tavalla. Ne mielipiteet, kyseenalaistamiset yms voivat saada timantit hioutumaan. Tai tajuamaan senkin, että on aika luovuttaa. Mutta niitä opin hetkiä en halua pelätä. Ilkeys ja totaalityrmäys on niitä kauhukuvia, vaikka sellaisten jälkeenkin moni on noussut.


Arki viime aikoina

Arki soljuu eteenpäin, juuri nyt hidastamisen merkeissä. Haluaisin kirjoittaa jostain, mutta sille ei ole vielä sanoja. Niinpä otan ensin sanan kerrallaan ja katson mihin ne minua vievät. Arki on  juuri nyt osaltaan aikomista, mutta lopulta hiukan saamattomuutta. Mutta saamattomuus tuntuu välillä ookoolta, jopa hyväksyttävältä. Mutta arjessa on monia muitakin asioita - osa ärsytyksiä ja turhautumisia, osa ilon hetkiä.

  • Uudehkolla koneella ei ole kuvankäsittely-ohjelmaa - käyttämäni ilmainen nettiversio PicMonkey tullut maksulliseksi. Haussa hyvä vastaava versio. Mutta nyt juuri kuvien käsittely, se vähäinen mitä niille teen, on rääppimistä.
  • Tällä samaisella koneella ei myöskään ole kunnon kirjoitusohjelmaa. Taitanee olla tarpeen ostaa Word-paketti, että tulisi jokin tolkku kirjoitushommiin.
  • Greyn anatomian alkaminen Ruutu+-palvelussa. Haluaisin ahmia heti kaikki, mutta aina pitää viikko odottaa, mur. 
  • Leivinuunin lämmittämistä, kun talvea lupaileva tuuli alkaa hiipiä lattian rajassa.
  • Kahden saadun kukan hengissä pitämistä.
  • Suolalampun valossa lukemista. 
  • Tyhjien hetkien äärellä istumista ja sisimmän kuuntelua, sietämistäkin. Hyväksymistä. 
  • Hyvän mielen vuosi-kirjan täyttämistä. 
  • Kaaoksessa olevan kodinhoitohuoneen sietämistä.
  • Vara-autolla (puolison "mehtäauto") ajoa, jota tuuli ja piiskaava sade 5-tiellä heiluttelee.
  • Aux-piuhan kautta autossa Spotifyn huudattamista. Vaikkapa Anna Erikssonin Kesällä kerran. 
  • Yöllistä pyörimistä pedissä.
  • Teen siemailua.
  • Kuopuksen kanssa korttipelejä - jätkää, paskahousua ja lännen nopeaa.
  • Parin demonin taltuttamista.
  • Ärsytystä aiempaa hiustenleikkuuta kohtaan, en ole tyytyväinen.
  • Gladiaattorien machoilusta ärsyyntymistä.
  • Kynttilöiden polttamista.
  • Anni Saastamoisen Depressio-päiväkirjat kirjan lukemista. Pieninä hetkinä mindfulness-kirjojen makustelua.
  • Harvoista auringon pilkahduksista ilahtumista.
  • Visioissa käydä katsomassa Ikitie ja suosikkipitseriassa syönti. 
  • Toiveilua, että syyslomaviikolla vaihtaisimme pariksi päivää kaupunkia. 

Ihanaa tätä viikkoa Sinulle <3

Arvonta ensi vuotta ajatellen (+edellisen arvonnan voittaja)

Kaikki hempeän kaunis, jossa on mukana ripaus kannattelevia ja rohkaisevia sanoja - melkein kaikki sellainen saa silmäni tanssimaan ilosta. Sellaista iloa haluan olla jakamassa elämässäni eteenpäin - joko omilla jutuilla tai muiden. Nyt teen sen arvonnan merkeissä, ihanan kirjan tiimoilta.
Eletään vielä tätä vuotta rauhassa, mutta visioidaan silti hiukan tulevaakin. Docendon kustantama, Ilona Pietiläisen uusi kalenterikirja on nyt saatavilla. Ja mikä herkku se onkin. Kooltaan juuri sopiva. Selkeä ja koko viikko näkyy samalla aukeamalla. Kalenterin sivuilta löytyy myös ihania kuvia ja mietelauseita. Tilaa jää myös omalla tekstille, vaikkapa kiitollisuuspäiväkirjan pitämiselle. Sain tämän ihanuuden itselleni Docendolta, ja lisäksi toisen kappaleen arvottavaksi halukkaiden kesken

Kerro minulle kommentti-osiossa asia, mitä odotat/toivot kalenteriltasi. Mikäli haluat tuplata voittomahdollisuudet, etsiydy Instagram tililleni ja löydä arvonta myös sieltä. Arvon blogissa ja Instagramissa osallistuneiden kesken tämän kalenteri-ihanuuden. Osallistua voit su 22.10 saakka.

Hyvän mielen vuosi-kirjan voitti Instan puolella osallistunut tiina_ki - voittajalle on ilmoitettu <3 



Voimat oudon maan, ei veisi sua mukanaan

Kun olo tuntuu puhkikalutulta, voimattomalta. Kun sen kanssa aikansa räpiköi ja lopulta päättää sanoa ääneen, jokin kevenee sisällä, mutta silti voi tuntua kuin olisi päästänyt isonkin valheen. "No ehkei se nyt ihan noin olekaan, ehkä minä liioittelen, vika onkin vain minun asenteessa, oikeastaan kaikki onkin hyvin, mitä oikeutta minulla on valittaa, ei tilanne ole niin paha...".
Niin monen kanssa olen keskustellut asiasta. Miten voimaton, kuormittunut ja uupunut kokee syyllisyyttä ja häpeää. Tunnetta, että on yhteiskunnan rasite. Tai liian heikkoluontoinen. Ajattelee, että ehkä onkin pärjättävä. Ajattelee, että silloin vasta on lupa valittaa, kun on tippunut pohjalle ja kaikki ympäriltä sortunut. Kun pää on kainalossa eikä pysty puhumaan enää ilman räkäposkella itkemistä. Kun hymyä ei enää löydy ollenkaan. Sitten vasta, kun on totaalisen vereslihalla.

Mutta juuri ennen noita pisteitä, ihmispolon olisi hakeuduttava avun piiriin, saatava apua. Jonnekin. Kerrottava jollekin. Silloin jo, kun toiminta alkaa nilkuttamaan pidempään kuin hetken. Siinä me kaipaamme toistemme rohkaisua. Apua saa haluta ja ottaa vastaan "lievissäkin ilmiöissä". Jotta niistä ei ehtisi kasvaa hirmumyrskyä. Eikö?


Sano(nko) Kyllä!

Pirkka-lehdessä oli Sanna Stellanin kolumni Sano Kyllä. (Suosittelen lukemaan.) Sanna kertoo mitä kyllä-sanan sanominen ein sijaan toi hänen elämäänsä. "Sillä, että valitsin sanoa kyllä, tuli elämään lisää ihmisiä, kokemuksia, seikkailuja, naurua ja yllätyksiä." Tämän artikkelin leikkasin talteen. Se on nyt vaatekaapissani, mustien luottopuseroideni päällä. Joka kerta samaa uraa meniessäni, kosketan kolumnia ja mietin eitä ja kyllää. Olisinko valmis ottamaan lisää väriä valikoimaan? 

Jotenkin kolumni teki minuun vaikutuksen. Kuinka monesti minä voisin korvata ei-sanan kyllä-sanalla. Jokin minussa alkoi kihelmöimään - jospa sanoisinkin enemmän kyllä. Mihin se minua voisikaan viedä.

Nyt seison teksti kädessäni, vuoren huipulla. Hyppäänkö sen mukaan, sen kanssa. Kyllän maailmaan. Sanomaan elämälle enemmän kyllä. Sanomaan mahdollisuuksille kyllä. Sanomaan uuden virtaukselle kyllä. Sanomaan kokemuksille kyllä. Sanomaan omalle potentiaalille kyllä.

Vielä hetken seison, ja seurailen. Mutta hiljaa mielessäni tapailen Kyllä. Ja tiedän jo monta asiaa, mille se tekisi hyvää. Kyllä.
Ja voi Kyllä - kuinka kaipaan meren kohinaa. Tämä kuva muutaman vuoden takaa Turkista. Elämä, sanon Kyllä uudelle ulkomaanmatkalle. Sanon koko perheen puolesta Kyllä. Ja kiitos.

Ps. Muistutus arvonnasta :)

Mikä olisi sinun tekosi?

Viime aikoina olen työssäni pohtinut sitä, kuinka pienet asiat voivat todellakin olla merkittäviä. Asiat, jotka voivat osalle meistä olla itsestäänselvyyksiä, kun taas osalle voivat olla kohokohtia.

Ravintolaan syömään, yhdessä jonkun kanssa.

Mukaan maksuttomalle retkelle matkaeväiden kera.

Joku järjestää minua varten aikaa.

Se, että joku on oikeasti kiinnostunut - istuu alas ja kuuntelee.

Ihminen, jolle voi soittaa.

Lämmitetty sauna ja sen päälle kahvit.

Koskettaminen - että joku hieroo vaikkapa käsiä tai föönää hiukset.

Joku tarjoaa jäätelön.

Joku huomaa onnistumiset ja kertoo niistä ääneen.

Uuden huonekalun saaminen. 

Syntymäpäivän juhliminen.

Auton kyydissä kruisailu.

Pussillinen ruokatarvikkeita.

Mutta paljon muutakin - niin pienin keinoin voi olla toiselle merkittävä tai antaa merkityksen tunteen. Haaveilen, että jos saisin lottovoiton, järjestäisin jotain heille. Heille, jotka kulkevat ojan laitamilla tai ovat muuten elämän kolhimia. Heille, joilla mahdollisuudet ovat muuten hyvin vähäisiä. Niin minä tekisin. Mutta nyt voin tehdä jotain pientä, vaikka joka viikko.

Mikä voisi olla sinun tekosi - pieni tai iso? Jos kaikki olisi mahdollista.




Tästä tulee hyvän mielen vuosi (+Arvonta)

Se on kuulkaa niin, että tästä tulee hyvän mielen vuosi!
Olen jo aiemmin ollut haltioissani Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen taidot-kirjasta, Hyvän mielen korteista ja Inspiraatiokorteista - ne onkin ollut omassa elämässä, mutta myös työssäni käytössä. Mutta kun näin tulevaksi Hyvän mielen vuosi-kirjan (Hyvän mielen taidot-kirjan itsenäinen jatko-osa ja tehtäväkirja) en meinannut malttaa odottaa sen saapumista PS-kustannukselta. Oma kirja iltojen ratoksi, unelmien tielle tueksi. Ja ihania työkaluja töihin tai vaikkapa naisten voimaantumis-iltoihin.
"Pieni askel on lyhyt ja tuntuu helpolta. Niin helpolta, että niitä voi ottaa monta peräkkäin. Mitä seuraa, kun ottaa monta pientä askelta peräkkäin? Oman kokemukseni mukaan silloin isotkin asiat tulevat mahdollisiksi, joskus jopa suoranaiset ihmeet. Niinpä henkilökohtainen voimalauseeni tätä nykyä kuuluukin: Pieneet ihmeet saavat aikaan suuria muutoksia."

Tuohon ajatukseen Maaretta saatesanoissaan kertoo Hyvän mielen vuosi-kirjan perustuvan. Kirjan avulla voi siivota, pienin askelin, mielestä pois turhaa krääsää ja kesyttää siellä lymyilevää kaaosta. Nähdä mitä kaiken sen alta paljastuu. Mitkä ovat minun tavoitteita ja unelmia? Mitä haluan elämässäni saavuttaa? Mitä kaiken tuon edessä mahdollisesti on? 

Hyvän mielen vuosi on jaettu 12 kuukauteen ja yhteen lisäkuukauteen. Jokaista kuukautta tukee oma teemansa, jota tarkastellaan neljän eri viikkoteeman avulla. Vuoden voi aloittaa mistä kohtaa kalenterivuotta tahansa, sillä päivämäärät merkitään kirjaan itse.

Teemat ovat:
  • Mistä minä tulen
  • Minä unelman haluan toteuttaa
  • Mikä on minulle tärkeää
  • Miten kuulen paremmin oman ääneni
  • Minkä tekemisestä nautin
  • Miten saan voimaa toisista
  • Miten kohtelen itseäni rakentavasti
  • Miten uskaltaudun kohti sitä, mikä pelottaa
  • Miten saan tehtyä unelmastani totta
  • Miten voin ennakoida esteet
  • Miten löydän uusia näkökulmia
  • Miten varmistan, että pystyn jatkamaan kohti tavoitettani
  • Miten ylläpidän toivoa

Kirjassa on todella kattava paketti erilaisia tehtäviä, joissa on mielenkiinnon herättävä kuvitus ja joita voi halutessaan väritellä mieleiseksi. Ja vaikka kirja on jaettu kuukausi kerrallaan eteneväksi, sen tehtäviä voi halutessaan tehdä missä järjestyksessä tahansa - ottaa askeleita ihan omaan tahtiin. Tarttuu vain fiiliksen mukaan johonkin teemaan ja antaa kynän sauhuta.


Viime vuosina on tullut paljon ihania, unelmiin liittyviä kirjoja, joista muutama niistä minultakin löytyy. Olen pohtinut ja kuulostellut kovasti unelmiani, mutta päätynyt muutaman kohdalla sen ajatuksen äärelle, että missä vika kun asiat eivät etene? Perstuntuma on ollutkin, että tielläni on edelleen jotain mitä minun pitää käydä läpi. (Eikä sekään tietysti takaa unelmien saavuttamista, ne mitkä ei ole minua varten, eivät ole minua varten.) Uskomuksia on tullut pohdittua jo aiemmin ja niitähän selkärangasta löytyy  - uskomuksia, jotka vievät kauemmas unelmista. Itseluottamuksessa ja siinä mitä uskon itseni ansaitsevan - niissä löytyy myös hiottavaa. Siksipä tämä kirja on varmasti juuri omiaan minulle - karsimaan turhaa unelmien tieltä ja oppimaan itsestäni hiukan lisää.

Nyt minulla onkin mieluisa mahdollisuus arpoa yksi kirja halukkaiden kesken. Ja ilolla sen teenkin!

Jätä kommentti-osioon sähköpostiosoite, ellei sitä profiilisi takaa löydy ja kerro minulle juuri nyt jokin pinnalla oleva toive/tavoite/unelma. Jos haluat tuplata mahdollisuuden voittoon, kurkkaapa instan puolelle tästä näin ja kommentoi myös siellä olevaan kysymykseen. Arvon täällä blogissa ja instagramissa osallistuneiden kesken keltaisen Hyvän mielen vuosi-kirjan. Arvonta voimassa su 8.10 saakka. Yhdessä kohti Hyvän mielen vuotta <3
*Blogiyhteistyö PS-kustannuksen kanssa. 

Häpeän varjossa

Kesän aikana keho-häpeäni on pitänyt itsestään ääntä. Se on saanut valitsemaan vaatteita niin, että keskivartaloni kohdat olisivat turvallisen vaatesuojauksen alla piilossa. On ollut kaipuu hautautua isoon viittaan. Se on saanut miettimään mm. tankotanssin jatkamista - kykenenkö olemaan pikku tamineissa. Ei niin kiintein takapuolin, pienin selluliittipahkuroin. Katkennein verisuonin, kalpein jaloin. Napa/käsi/rinta/jalkakarvoin. Pömppövatsoin. Voinko mennä voimistelutunnille pömppövatsalla ja ottaa vastaan mahdollisia kysymyksiä raskaudesta (niitä on kuultu useaan kertaan ihmisten ilmoilla). Jostain syystä juuri vatsa on suurin häpeän kohteeni. Vatsani elää stressissä mukana ja stressi elää sen ongelmissa mukana. Minulla on kai jonkinlainen "vatsa-reksia", tiedän oikean ongelman olevan korvien välissä.
Osasyynä tähän kehoni jähmeään jankkiin on ollut varmasti liikkumattomuus. Liian vähäinen sellainen. Sen sijaan, että olisin ulkoiluttanut sitä ja samalla mieltäni, olen keskittynyt tökkimään kehoani ilkeyksillä. Mutta nyt loppukesää kohden nousi ajatus - liike on lääke, kävele. Ja tuli tunne, että nyt riittää, kävele. Kävele hyvän olon tunteen vuoksi, älä inhosta. Ja olen lisännyt askeleita (ainakin muutamia), niinäkin päivinä, kun on väsyttänyt hullunlailla. Ja sitten nähnytkin auringonlaskun, joka valaisi koko tien ja tuntenut tästä kiitollisuutta.

Tankotanssin suhteen olen ohjelmoinut uutta ajatusta - olen mitä olen. Ei minun tarvitse selittää kehoani, minä voin vain mennä ja kieppua tangossa. Maha on välillä rullalla, karvatupsut saattaa pilkottaa, mutta siltikin olen mitä olen. Koska häpeän sanotaan kasvavan hiljaisuudessa, kutistuvan puheessa, niin minun tekisi mieli astella tankosalille ja sanoa paukauttaa: häpeän kehoani, mutta olen päättänyt tulla sen kanssa sinuiksi, jälleen kerran. Mutta uskon, että jo jakamalla teille asiaa, se kutistuminen lähtee liikkeelle, jälleen kerran.

Siispä. Haluan arvostaa itseäni niin paljon, että annan keholleni liikettä ja aivoilleni happea. Haluan, että kehossani virtaa voimakas virta, joka saa minut tuntemaan eloisuutta, suuntamaan katseen ulospäin kehosta. Tiedän, että liikkumalla, moni asia pään sisällä loksahtaa paikalleen ja tuo sinne kenties vielä jotain uuttakin. Vaikka tunnistan häpeän kieleni, haluan silti enemmän uskoa lempeyteen ja hyväksyntään - muissakin häpeäni muodoissa. Moittiminen, piilottelu ei edistä mitään. Vain valo voi lopulta ne nujertaa. 

Sinä katsot minuun.
Luontevammin kuin kukaan.
Pidempään kuin kukaan muu. 
Sinä katsot minuun,
kuin olisin kaunein maailmassa.

Siinä silmiesi alla, tahdon riisua
kaiken sen, millä yritän itseäni peittää.
Siinä silmiesi alla, uskallan olla
sellainen kuin olen.
Siinä silmiesi alla ymmärrän. 
Minussakin kauneutta on. 

Sinä katsot minuun,
enkä minä halua kääntää katsettani pois.
En painaa sitä häpeästä alas.
Sinä katsot minua.
Ja minä annan luvan.

Tähän loppuun lukuvinkki Voi hyvin-lehden häpeä-artikkeliin.

Milloin sinua on viimeksi halattu

Olin nuorimmaisen vanhempainillassa ja enpä ole tainnut aiemmin tuntenut liikutusta siellä. Sen sai aikaan meidän terkkari, joka nosti esille asian, joka on niin kovin tärkeä. Muistutus ennen kaikkea itselle, mutta myös yleisesti kaikille. Se ei ollut aamupalan tärkeys (se oli viime vuonna), ei ruutuaika, ei liikkuminen - vaikka nekin tärkeitä ja terveydenhoitajankin suusta kuultuja.
Tämä koski asiaa, jota hän on terveystarkastuksissa lapsilta ohimennen kysynyt. Milloin sinua on viimeksi halattu, pidetty sylissä? Kaikki eivät muistaneet, varsinkaan isommista lapsista. Ehkei kaikkia ole edes halattu, sylikin on ollut vähäistä. Mutta tämä oli taas hyvä muistutus siihen, että asiaa voisi arjessa tarkastella - halaanko, kosketanko, pidänkö sylissä riittävästi tai edes ollenkaan edellä mainittuja. Kuopuksen halaaminen, 8v, on aikalailla päivittäistä, mutta nuorten kanssa se on vähäisempää ja toisinaan torjuvaakin heidän osalta:) Mutta olen pyrkinyt soluttamaan sen edes joihinkin hetkiin.

Surullista on se, että nykymaailmassa koskettamista/halaamista osittainen pelätään, vältellään. Ennen on voinut olla enemmän vallalla ajatus, että lapsia ei saa lelliä sylityksillä jne. Nykyään voi päätyä ilmoituksen kohteeksi, kun halaa ja suukottaa vaikkapa julkisella paikalla (kärjistettynä). Koska myös hyväksikäyttö on totisinta totta ja se tottakai on otettava vakavasti. Vääränlaista kosketusta ei pidä hyväksyä. Lapsille/nuorille on puhuttava omista rajoista, fyysisistä rajoista ja ohjeistettava kertomaan omista tuntemuksista ja siitä millaisia kokemuksia heillä kosketuksesta on. Mutta normaalia on myös kosketus ja se jonka mieli ei ole tältä osin kipeä, tietää rajat. 

Saimmekin terkkarilta haasteen - halata, sylittää, koskettaa. Ja miten mahtava haaste se onkin. Vaikka se tuntuisi hankalalta, eikä sitä olisi koskaan "osannut", niin silti voi opetella. Löytää oman tavan, jolla ottaa kontakti ja osoittaa välittävänsä. Joillekin se voi olla hankalaa ottaa vastaan, mutta tapoja on monia <3 Liikkeelle voi lähteä vaikka sanoittamalla asiaa (senkin jos se on itselle vaikeaa), silittää olkapäästä ohimennen tai avaamalla sylin aina vain uudelleen tarjolle.