Monenlaisten fiilisten joulu

Ihan kohta on taas joulu, ja joissakin kodeissa fiilistely on jo aloitettu - joulumusiikki soi, tunnelmavalot on kaivettu esille, kynät sauhuten kirjoitetaan pukille toivomuskirjeitä, joulupaketteja kääritään piiloihin.

 

Minä tykkään joulun fiiliksestä. Niistä joulun vapaista, joissa on jotenkin kiireetön tunnelma läsnä,  yhdessäolosta, hämyisistä illoista ja jouluherkkujen syömisestä. Joulua en valmistele sen isommin koristein - jouluvalot ja kynttilät on se juttu, toki melkein koko pimeän ajanjakson. Kortteja haluaisin laittaa enemmän, mutta lopulta en saa aikaiseksi. Lahjoilla haluaisin muistaa läheisiä ja ystäviä, ja muistankin mutten niin "isosti" kuin haluaisin.



Puhuimme tässä taannoin porukassa lasten joulutoiveista, ja jäin itse miettimään sitä miten joulu voi olla myös hyvin ahdistavaa aikaa. Kaikilla ei ole hyvä ilmapiiri kotona, jouluvapaat voivat olla päihteiden kuorruttamat, ruoasta voi olla pulaa, lahjoihin ei ole rahaa, yksinäiset hetket syövät sisältä ja monia muita syitä. Siinä missä joissakin perheissä on mahdollista toteuttaa pitkiäkin lasten toivomuslistoja, voi toisessa perheessä olla hankaluuksia toteuttaa se yksikin toive. Toisessa kodissa joulupöytä voi notkua herkuista, joillakin se ei eroa vuoden muista päivistä. Osalla on paljon sukulaisia/läheisiä, jotka osallistuvat muistamiseen ja joulun viettämiseen, toisilla ei ole. Myös se voi tuottaa kipua joillekin, että toisilla on kumppani jonka kanssa voi vaihtaa lahjoja tai että ylipäänsä kukaan ei muista mitenkään itseä.


Mietin lapsia, jotka toivoisivat lahjoja, mutta eivät juurikaan saa. Mietin keskusteluja esimerkiksi koulussa, joissa kerrotaan mitä kukanenkin sai lahjaksi. Osalla lapsista ei välttämättä ole isommin ollut toiveita tai lapsesta asti perheessä on välitetty sitä ajatusta, että joulu ei ole kulutusjuhla tms, eivätkä he niin siitä keskustelusta välitä. Jos toiveita kuitenkin olisi ollut, mutta rahan vähyyden vuoksi niitä ei ole voitu toteuttaa, niin keskustelu voi tuntua kovin pahalta. 


Viime vuosina olen kovasti miettinyt sitä, että mikä on oikeasti tärkeää, joulussakin siis. Ja olen tästä jotain keskustelua myös lasten kanssa käynyt. Vanhempana haluaisin pystyä toteuttamaan lasten toiveita, mutta samalla myös opettaa sitä, että joulu ei olisi meille kulutusjuhlaa, vaan rauhoittumisen ja yhdessäolon aikaa (nämähän ei tietenkään poissulje myöskään toisiaan), ja pienten juttujen tekemistä toisille. Olen käynyt keskustelua siitä, että mitä voi toteuttaa ja minkä toteuttamiselle on oikeasti "tarvetta". Voisiko satsata johonkin oikeasti tärkeään ja jättää muut pois. Yhä enemmän pidän "oikeasti tarpeellisten", mutta silti toivottujen ja mieleisten lahjojen antamisesta. Olen myös miettinyt lahjojen merkitystä - että kuinka monesti se yhdistyy ajatuksissa välittämiseen, siihen kuinka arvokas ja tärkeä on? Vaikka eihän se oikeasti mikään mittari mistään ole, tai ei saisi olla. 


Oma joulunvietto on muuttanut osaltaan muotoa myös eron vuoksi, mutta toisaalta monet muutokset on terästänyt juuri tuota mikä on tärkeää. Aiemmin lahjoja on varmasti tullut hankittua enemmän, vaikkei siihen koskaan ole ollut överisti mahdollisuutta. Toisaalta olen kokenut harmitusta ja huonommuutta, kun en ole pystynyt joitakin juttuja toteuttamaan ja kokenut piston sydämessä niissä keskusteluissa, joissa naapurin "Kalle" on saanut kaikkea hienoa ja paljon (enemmän kuin omani) - mutta onneksi se pistos on tullut ja mennyt. (Harmitusta on tuottanut myös se, etten ole omia ihania ja useita kummilapsia pystynyt aina muistamaan.) Mutta ajatukset ovat muovautumisvaiheessa sen suhteen -  ei kaikkea pysty ja pidä hankkia, eikä se kerro siitä, että välittäisi vähemmän, eikä se ole mittari myöskään paremmuudesta/huonommuudesta. 


Se mikä on minulle tässä hetkessä tärkeää, ja mitä haluan lapsille välittää, ei välttämättä ole heille ainakaan tässä kohtaa merkityksellistä. Minä olen tehnyt sisäistä prosessia erinäisten muutosten vuoksi, mutta lapset eivät välttämättä ole samoissa vesissä. Toki minulla jo kaksi täysi-ikäistä lasta ja 11-vuotias, joten lasten kasvaminenkin on muuttanut osaltaan joulun juhlimista ja lahjakeskusteluja. Varmasti heilläkin on monenlaisia ajatuksia aiheeseen liittyen, siis niitä harmituksiakin, mutta siltikin haluan jatkaa sen ajatuksen välittämistä, että mikä on tärkeää ja eheyttää sisäisiä kokemuksia, ja toivon mukaan yhdessä avautua uusille näkökulmille. 


Lopuksi vielä pohdin, että onko lahjakasa merkki hyvästä joulusta ja vain sekö tuottaa tyytyväisyyden tunteen? Jos lahjoja ostaisi vähemmän, pelätäänkö siinä lapsen pettymystä vai sitä mitä se herättää meissä aikuisissa? Ja jos lapsi pettyy, voisimmeko olla siinä jotenkin tukena ja asiat menisikin lopulta ihan hyvin? Ja taas toisaalta, ei siinä ole mitään väärää, jos pystyy elämään joulua runsaana. Monille se on rakas juhla ja siihen satsataan monin eri tavoin. Jos joulu kuitenkin on stressin paikka, ja lahjojen hankkiminen on suorittamista, voisiko siinä hetkessä pysähtyä pienten muutosten äärelle?


Joka tapauksessa toivon, että jokainen lapsi (ja aikuinenkin) saa ilahduttavia juttuja jouluna.  Niin kääreissä olevia, mutta myös tunnelmaltaan. Mahdollisuuksien mukaan aion ja haluan elämäni aikana tukea tämän mahdollistumista, vaikkapa salaisten yllätysten tai esimerkiksi Joulupuu-keräyksen tiimoilta, tai vaikkapa kutsumalla joulupöytään. Tätä haluan yhä enemmän lastenkin kanssa yhdessä pohtia - miten itse voisi ilahduttaa häntä/heitä, joille joulu on raskasta aikaa, syystä tai toisesta. 

Stressinpurkuharjoitus (TRE)

 * Kaupallinen yhteistyö Tampereen kesäyliopiston kanssa


Tästä on jo aikaa, kun törmäsin ensimmäisen kerran TRE-stressinpurkumenetelmään ja toiveisiin jäi, että pääsisin kurssittautumaan sen tiimoilta. Jossain kohtaa Kuusamoon oli tulossakin kurssi livenä, mutta en sinne päässyt (vai sotkikohan tuo kevät senkin). Toisaalta kevät toi tullessaan uusia, ihania verkkokoulutuksia, kuten tämän TRE-kurssinkin. 


Mitä Tre on?


TRE on stressiä, kireyksiä ja jännittyneisyyttä purkavaa palautumisharjoittelua. TRE-harjoittelu purkaa jännitteitä kehosta ja kehon kautta myös mielestä, niiden alkuperästä riippumatta. Stressi jää kehoon ja kuormitus voi olla peräisin niin fyysisestä kuin psyykkisestä rasituksesta, työasennoista, äkillisestä tai pitkäaikaisesta kertymästä, äärimmäisen rankoista kokemuksista, tuen puutteesta, kivuista, työpaineista, elämäntilanteesta, ja niin edelleen, loputtomiin. Tällä palautumisharjoittelulla voit auttaa elimistöäsi purkamaan kertynyttä kuormitusta. (Kursivoidut tekstit poimittu koulutusmateriaalista.)


Kurssi käydään siis läpi etänä verkon kautta, mutta kouluttajan kanssa on mahdollista kommunikoida sähköpostilla, mikäli tarvetta ilmenee. Kouluttajana toimii Satu Pusa, joka on opettanut stressinpurkua ja palautumismenetelmiä sekä tuottanut rentoutusäänitteitä ja kirjallisuutta parikymmentä vuotta palautumisen ja stressilääketieteen näkökulmasta.


Kurssimateriaalista löytyy kattava teoriaosuus, jossa tarkastellaan stressiä laajasti, mitä TRE on, kenelle siitä voi olla hyötyä, miten suhtautua tärinään ja mahdollisiin tunteisiin mitä se voi nostattaa ja paljon muita vinkkejä ja ajatuksia. Teorian lisäksi kurssilta löytyy selkeä video-ohjeistus harjoitusten tekemiseen, sekä samat ihan pelkkänä äänitteenä. 


Kuka siitä sitten voi hyötyä?


  • Pitkittyneen stressin kuormittamat
  • Istumatyön tekijät tai kun työasennot ovat staattisia, vähän liikkuvilla tai kun mahdollisuus liikkua on jostain syystä rajoittunutta
  • Aktiivisesti liikkuvat, aktiiviurheilijat, kilpaurheilijat, fyysisen työn tekijät
  • Lihaskireyksiä, jäykkyyttä, joustamattomuutta ja kipua kokevat
  • Henkisesti kuormittavan työn, elämänvaiheen tai -tilanteiden rasittamat ja ihmissuhdetyötätekevät sekä yliherkkyydestä kärsivät
  • Sosiaalisesti jännittyneet, ahdistusta, pelkoa tai paniikkia toistuvasti kokevat


TRE-harjoittelu on mahdollista, jos kyky itsesäätelyyn on riittävää. Harjoittelu edellyttää kykyä vakautua tarvittaessa ja varmistua turvallisuuden kokemuksesta harjoitusta tehdessä ja sen jälkeen.


Milloin TRE ei sovi?


TRE-harjoittelussa tulee pitää taukoa tai se ei sovellu kun henkilö on vakavasti sairas tai elimistö on toipumassa vakavasta sairaudesta tai leikkauksesta, tällaisia ovat esim. sydäninfarkti, syöpäleikkaus tai syöpädiagnoosi, jolloin elimistö käyttää voimavarat sairauden voittamiseen ja toipumiseen. Itsesäätelykyvyn puuttuessa vakavia mielenterveyden häiriöitä sairastaville menetelmä ei sovi. Epilepsiaa sairastaville TRE:tä ei suositella ja harjoittelussa on hyvä pitää taukoa raskauden aikana. Tarvittaessa varmista TRE-harjoittelun sopivuus hoitavalta lääkäriltäsi.


Mitä harjoituksessa tapahtuu?


TRE-harjoituksessa lonkan lihasaluetta rasitetaan lämmitellen, venytellen sekä staattisesti, kunnes se saa aivorungosta lähtevän käskyn vilkastuttaa verenkiertoa ja vapauttaa lihasenergiaa työstämällään alueella ja syntyy värinä tai tärinärefleksi. TRE-harjoittelu aloitetaan aina tietyllä liikesarjalla, jonka jälkeen voi siirtyä haluamaansa tärinäasentoon, yleisimmin lattialle selälleen, polvet koukussa tai seisomaan selkä seinään nojaten puoli-istuvaan asentoon. Tyypillisimmin harjoitus saa aikaan lantion tai reisien yläosassa tuntuvan tärinän, joka muistuttaa liikuntasuorituksen jälkeistä lihastärinää. 


Kun tärinä on TRE-liikkein käynnistetty, tärisevät lihakset ovat aivorungon ohjauksessa. Aivorunko säätelee kehon automaattisia toimintoja ja tärinä pysyy yllä itsekseen, kuten hengitys ja ruuansulatus, ilman että sinun pitää yrittää puuttua niihin. 


Miltä se sitten tuntuu?


Hyvin luonnolliselta. Aluksi videolla ohjataan lyhyen alkulämmittelyn pariin, jonka jälkeen käydään lattialle makaamaan tai seinää vasten nojaamaan ja ohjeistetaan itse harjoitukseen. Huomasin itsessäni ajatuksen "entä jos en osaa tehdä harjoitusta oikein ja minulla ei tärinä alakaan". Kuitenkin ensimmäisen harjoituksen aikana sain jo kosketuksen vaimeaan tärinään. Seuraavalla kerralla huomasin sen olevan vaikeampaa - olin jotenkin kärsimätön, ja halusin tuntea kunnolla sen. Mieleeni muistui kuitenkin koulutusmateriaalista luetut rauhoittelevat sanat mm. siitä, ettei ole kiire mihinkään. Haasteena minulla onkin se, että maltan rauhoittaa itseni asian äärelle.


Sittemmin tärinä on lähtenyt hyvin liikkeelle minussa, välillä voimakkaammin, välillä lievemmin. Välillä jaksan olla hiukan pidemmän hetken tärinöissä, toisinaan taas ihan vain muutaman minuutin. Tähän mennessä minussa ei ole sen kummempia tunnereaktioita herännyt, mutta harjoituksen jälkeen on keveämpi olo.


Kun tärinä on käynnistynyt, anna kehosi työstää omassa tahdissaan. Sinun ei tarvitse ohjata kehosi stressinpurkuprosessia, kehosi tekee sen ihan luonnostaan. Huolehdi vain ja ainoastaan siitä, että etenet riittävän maltillisesti. 

 

Kirjoitinkin jossain kohtaa Instagramin puolella siitä, kun minulla oli stressaava tilanne, joka sai minussa sisäisen horkan heräämään, oksettavan tunteen nousemaan ja hienovaraisen tärinän alkamaan. Päätin tuolloin, että nyt Katja menee lattialle ja antaa keholle mahdollisuuden purkaa tilannetta. Niin minä hiukan omatoimisesti lämmittelin ja kävin makuulle tiettyyn asentoon, ja hyvin pian sain kosketuksen tärinään. Ja olo tuntui seesteisemmältä sen jälkeen.


Suosittelen kurssia, jos aihe yhtään kiinnostaa. Kurssi on selkeä eikä vaadi mitään isoja ponnisteluja. Videolta kuulet kouluttajan kertomana kurssista. Tästä olisi voinut kertoa laajastikin - niin kattavasti materiaalia on, mutta toivottavasti saitte jonkunlaisen kuvan tästä menetelmästä. (Laitan jossain kohtaa videon omasta harjoittelusta Instagramin puolelle.)

Tähän loppuun vielä koulutusmateriaalista ihana teksti


Kuvittele käteesi kahvikuppi. Nyt se on vain täynnä stressiä, täpötäynnä. Jos olet aivan täynnä stressiä ja kaikkea kokemaasi, kädessäsi oleva kuppi on piripintaan täysi. Sen kanssa liikkuminen on voimia vievää, joudut jatkuvasti varomaan ja tarkkailemaan, ettei se läiky yli. Jos siihen tipahtaa yksikin tippa, se valuu yli – eikä syy ole se viimeinen tippa, vaan aiempi stressi valuu yli sen viimeisen tipan mukana.


 Jos voit auttaa elimistöäsi purkamaan stressikuppiasi sen verran, että kädessäsi oleva kuppi on jonkin verran vajaa, elo sujuu helpommin. Voit huolettomammin, vähemmän varuillaan ollen edetä ja kulkea epätasaisessakin maastossa. Jos siihen tipahtaa tippa tai useampikin, mittakuppisi ei ole täpötäysi, eikä valu yli ihan jokaisesta asiasta. Jokainen TRE-harjoitus vajuttaa määrää sopivaksi. Stressiä tulee koko ajan elämässä lisää, mutta säädä kupin pinta sopivalle tasolle stressinpurkuharjoituksin.


Tietomaassa seikkaillen

* Luuppiliput saatu

Mitä tekisi vaikkapa tylsänä vesisadepäivänä, tai niinä hetkinä, kun lapset muuten vain valittaa tylsyyttä, tai kun kaipaa vaikka muuten vain jotain muutosta päivään. Silloin voisi mennä Oulun Tiedekeskus Tietomaahan. Voisi sinne mennä ihan ilman lapsiakin.

Omat muistot Tietomaasta menee ala-asteelle, kun käytiin siellä luokan kanssa - josta en kyllä muista hämärästi kuin fakiirin "piikkimaton". Jo viime kesänä pohdiskelin, että olisipa kiva käyttää kuopus siellä ja muistuttaa itsellekin mitä siellä oli, mutta se jotenkin jäi. Nyt tälle kesää se sitten onnistui. Ja huh, kylläpäs siellä riitti tutkittavaa ja kokeiltavaa.

Tietomaassa on siis useammassa eri tasossa tutkittavaa, opittavaa ja kokeiltavaa. Kuopukseni oli ensin sitä mieltä, että hällä ei kiinnosta lähteä mitään luentoja kuuntelemaan, mutta kysehän ei olekaan siitä - niinpä hänkin yllättyi positiivisesti. Osan jutuista hän ohitti, kun ei kokenut mielenkiintoiseksi, mutta vastaavasti joihinkin juttuihin hän palasi uudelleen. Se kuinka paljon siellä saa kulumaan aikaa, riippuu varmasti siitä kuinka paljon lapsi jaksaa tutkailla. Ystäväni kertoi, että hänen tyttärensä viettivät pitkänkin tovin juuri siinä kohdassa minkä poikani meni nopeasti vilkuillen läpi.



Tietomaassa 1. kerroksesta löytyy info/lipunmyynti sekä kahvila. Yläpuolella kolmessa kerroksessa löytyy sitten tutkittavaa.

Aloitimme matkamme 2. kerroksesta, jossa oli monenlaista testattavaa ja infoa. Siellä pystyi esimerkiksi tutustumaan vanhoihin kännyköihin, (jota aikaa joskus jopa ikävä) ja testailla erilaisia soittimia. Kiersimme x vai y-näyttelyn, joka olisi ollut kohta, jossa olisi voinut pitkän tovin viettää testaillen erilaisia juttuja koneilta. Meillä pyrähdys siihen jäi lyhyeksi, koska poika kaipaisi enemmän toiminnallisempaa. Pysähdyimme kuitenkin mm. testailemaan, kuinka hyvin tunnistamme tuoksuja. Näyttelyssä oli monia tehtäviä, joilla aivoja olisi ollut kiva rassailla ja kisailla keskenäänkin.






Sen sijaan simulaattori-osiossa meillä meni hyvä tovi aikaa, ja minä herkkävatsainen sain huonon olon itselle, koska suostuin (vastoin omaa parempaa tietoani) hytkyttäviin, pyörähteleväänkin välineeseen. Kohteissa pystyi mm. kokeilemaan miltä tuntuisi istua "ennen vanhaisessa autossa" kivisellä tiellä, miltä tuntuisi lentää, pyörähdellä avaruuskeinussa ympäri, matkata vuoristoradalla. Ja löytyipä sieltä se Fakiirin petikin, jossa pystyi testamaan miltä tuntuu maata naulojen päällä. 




2. kerroksesta pääsi matkaamaan lasihissillä tornin huipulle, jonka aikana näki hyvin maisemia kauas ja perille päästyä pystyi tornin ikkunoista vielä katselemaan näkymiä. Hissillä olisi ollut mahdollisuus matkata myös alas, mutta tornista lähti portaat alaspäin, jossa matkan varrella oli jälleen monenlaista tutkittavaa. Aiheina siellä oli kuun pinta ja tähtitiede, Aurora Borealis, johon olisin voinut jäädä makaamaan ja katselemaan revontulten liikettä, korukivikokoelma, mikromaailma ja mekaniikkalinna. 




3. kerroksessa tutkailtiin Tulevaisuus lautasella-näkymiä. 

Tulevaisuus lautasella iskee hampaansa ruokaan ja ruoan tuotantoon. Näyttely herättää suuria kysymyksiä: mistä syömämme ruoka tulee, mikä on ostamamme ruoan ympäristövaikutus alkuperämaassaan, mitkä ovat ruoan tuotannon eettiset lähtökohdat sekä millaista ruokaa syömme ja kuinka paljon?

Syömme elääksemme, emmekä elä syödäksemme, sillä meidän täytyy tarjota kehollemme vettä ja ravintoaineita päivittäin. Tietomaan näyttelyssä ruokaa ja ravintoa tarkastellaan niin biologian, terveyskasvatuksen kuin historiankin näkökulmasta.

Jos näyttely herättää kysymyksiä, se tarjoaa myös vastauksia muiden muassa siihen, paljonko meidän on liikuttava, että polttaisimme suklaapatukasta saamamme energian. Entä millainen on tasapainoinen ruokavalio ja miten lihatuotteet saapuvat kauppojen hyllyille?

Ruoasta on tullut yksi aikamme tärkeimmistä kysymyksistä, ja sen yhteiskunnallinen merkitys vain kasvaa. Elämänlaatumme ja planeettamme hyvinvointi riippuvat siitä, mitä pistämme lautasellemme – nyt ja tulevaisuudessa.

4. kerros oli ehdottomasti meidän suosikki. Siellä oli erilaisia pelejä, normaalisti siellä olisi ollut myös mahdollisuus rakennella erilaisilla palikoilla haluamiin juttuja, mutta se osio oli käydessämme pois käytöstä. Niiden lisäksi oli erilaisten lajien testausta mm. tarkka-ammuntaa, jääkiekkoa, mäkihyppyä, sählyä jne. Moottorikelkkasimulaattori oli meidän pojan suosikki, jossa istuminen oli minun vatsalle liikaa - sen verran taisi vauhtia olla.


Ja pääsihän Tietomaassa myös pyöräilemään ilmojen halki - minä mukamas arastelin mennä testaamaan, mutta niin se vain minäkin tyhjän päällä ajelin (täysin turvallisesti kuitenkin) ja katsottavana olisi ollut jättielokuva, mutta se jäi meillä lyhyeen. 

Meillä vierähti siellä useampi tunti, vaikka olisi vieläkin voinut jatkaa. Suositus vierailuajalle on 3-4 tuntia ja helposti sen saisi kyllä kulumaankin. 

Päivä oli onnistunut kaikin puolin, suosittelen siis vierailua Tiedekeskus Tietomaahan. Minun Instagram-profiilin kohokodista löytyy myös videopätkiä vierailusta.  Ja kuvissa näkyvä hattu meillä taisi jäädä sinne - jos käydessäsi bongaat sen, vinkkaa meille :D 

Kohtalokkaat, tuomitut, pelottavat naiset

Verkkosukkahousut. Minihame. Maxihame. Uimapuku. Bikinit. Mikroshortsit. Paljas vatsa. Puolipaljas ja heiluva pylly. Twerktanssi. Telinevoimistelu. Yleisurheilu. Korkokengät. Tennarit.


Miten nainen saa olla esillä, miten nainen saa pukeutua. Missä asussa saa tanssia tai urheilla ylipäänsä. Minkälaiset kuvat on ok, ja millaiset tuomittavia. Onko uimapuku tai bikinit eri arvoisia, entäs ne tosi niukat shortsit. Onko pitkät, tiukat kuntosalitrikoot ok, mutta jos näkyykin reidet, niin sävy muuttuu.


Huh huh, kylläpä on viime aikoina läväytetty tauluun monenlaisia naiseuteen liittyviä ajatuksia, uskomuksia ja rajoituksia. Alunperin omat mietteet lähti erilaisista, omaan naiseuteen liittyvistä vapautumisen kokemuksista ja voimauttavista, rohkaisevista valokuvista ja sitten ne on saaneet uutta tulta alleen, kun olen päässyt johonkin tuntumaan burleskin ja twerkin kanssa. 


Meillä oli tässä taannoin oman-ihanan-pikku-tanssiporukan kanssa päivä, jolloin kuvasimme twerkkimäistä tanssia ja sitten otettiin valokuvia. Päivästä jäi hyvä fiilis - semmoinen uskalias, virtaavaa ja omia henkisiä jumeja herättelevä. Mutta se myös nostatti tätä kuohua pintaan, jopa semmoisia tuomitsevia ja hämmentyneitä ajatuksia itseeni liittyen ja ehkäpä eniten paineita siitä, mitä muut voisivat ajatella


Kun näemme, kuulemme esimerkiksi sanan verkkosukkahousut, mitä nousee ensimmäisenä mieleen?


Entä Anttilan katalogin uima-asu osio - tiedättehän sen katalogin mikä aina ennen tuli (joka oli nuorena minulle syksyn kohokohta)?


Nainen pikajuoksuun lähdössä. Nainen tankotanssia ilmentämässä. Nainen twerktanssissa lantiota ja peppua heiluttamassa tai nainen lattarirytmissä keinuen. Nainen telinevoimistelemassa. Burleksin maailma.


Maximallin alushousut. Stringmallin alushousut. Lentopallossa käytettävät shortsit. Shortsit tankotanssissa.


Jos miettii vaikkapa ylläolevia, niin nouseeko jostain mieleen tuomitsevia ajatuksia? Uhan tunnetta? "Säädyttömiä" mielikuvia? Jos näin käy, niin miksi? Joitakin noita esimerkkejä käytän siksi, koska niiden suhteen itsessä, itseni suhteen on noussut ajatuksia ja tunteita pintaan, mutta en missään nimessä tarkoita, että lajien tarkoitus olisi sellainen. Ja hyvinkin positiiviset fiilikset minulla on noista.


Tottahan toki noissa on eri tunnelmia mukana, ja osalla voidaan tavoitella tietynlaisia juttuja - joko isomman yleisön suhteen tai vaikkapa kahdenkeskisissä lemmenhetkissä, mutta onko se koko totuus? Onko se ainut totuus asiasta. Voisiko vaikutusta olla sillä missä asiayhteydessä se tapahtuu? Onko ajatus jotenkin vanhentunut, voisiko sitä raikastaa? Ja ennen kaikkea, mitä se tarkoittaa kantajalleen ja voiko siinä olla jotain enemmän, kuin mikä siinä itseä viehättää? Tai jos se on sinulle negatiiviseksi koettu asia, onko se kantajalle positiivinen asia?


Miksi kirjoitan tätä? Asiaa, jossa itsellänikään ei ole vielä täysin jäsentynyttä ajatusta. Koska minua jotenkin harmittaa, että naisen kehoon ja sillä tekemiseen liittyy paljon lukkiutuneita ajatuksia. Ajatuksia joihin sotketaan myös seksi, vaikkei se asiaan kuuluisikaan. Mielessä pyörii ajatukset siitä, kuinka naisellisuus, naisen seksuaalisuus ja sensuellisuus voidaan kokea negatiivisena asiana. Huomaan pohtivani, rajoitanko oman naisellisuuteni ilmentymistä (siten miten itse sen koen), jotta en saisi muissa heräämään negatiivisia tai vääränlaisia mielikuvia tai oletuksia. Kuinka monelle naiselle oman naisellisuuden esiintuominen on pelottavaa, saati vaikkapa heidän puolisoille. Kuinka moni pelkää sanoja, joilla naista voisi halventaa, kuten tyrkky, lortto, portto


Jos nainen on itse valinnut ilmentää itseään - olipa missä koossa tahansa - vaikkapa tanssissa ja valokuvissa tavoilla mitkä häntä voimauttaa, antaen tunteen siitä että tämä vartalo on minun ja voin käyttää sitä moni tavoin ja haluaa sen fiiliksen jakaa, niin mikä siinä on väärin? Jos katsoja kokee sen vääräksi, voiko silloin tutkailla vain omia ajatuksia? Jos asioista tulee mieleen seksi, onko se varmasti se mitä asialla tavoitellaan siinä kohtaa? Jos ajattelet, että se on miehiä varten, tietynlaisten ajatusten mukaisesti, niin oletko varmasti oikeassa?


Tottakai asioista saa olla montaa eri mieltä, mutta joskus voi olla hyvä tuulettaa mielipiteitä - onko tämä oikeasti semmoinen asia, josta on uhkaa elämääni tai maailmalle, turmeleeko tämä jotain, voisinko minä ammentaa tästä itselleni jotain positiivista, tarvitaanko tässä ainakaan heristävää sormea?


Ja millaiset asiat naisen kehoon liittyen on sellaisia mitkä ovat täysin luonnollisia asioita, mutta joista on saatettu tehty hävettäviä ja piilotettavia. Tai niille on annettu vain yksi merkitys. Vaikkapa pylly. Saavatko asiat sen merkityksen minkä me niille itse annamme? Voiko merkitystä muuttaa?


Naiseuteen ja seksuaalisuuteen liittyvien tiukkojen raamien takana voi olla niin monenlaista. Kulttuurilla on vaikutuksensa, ympäristöllä, perheen sisäisillä säännöillä/periaatteilla/uskomuksilla, parisuhteella, äitiyteen liittyvillä "odotuksilla", omilla arvoilla jne. 


Tietysti kehoa ja omaa naiseutta voi myös käyttää väärin. Käyttää sitä kipujen paikkaamiseen, siihen että olisi hyväksytympi, saadakseen sen mitä haluaa jne, mutta sitä näkökulmaa en tässä nyt niinkään ajattele. 


Miksi naisia pitäisi pitää "vakan alla"? Ehkä tänä päivänä naisen elämä on vapaampaa, mutta varsinkin ajatusten tasolla on lukkiutumia. Turmelemmeko maailman sillä, jos vapaudumme elämään tyydyttävämpää elämää ja jakamaan sitä voimaantumista muille. Enkä tarkoita sitä, että vapautuminen tapahtuu sillä, että riipastaan vaatteet minimiin tai kokonaan pois, hypätään kuviin ja videoihin ja jaetaan someen (vaikka sekin on kaunis tapa, monelle vapautumisessa auttava ja mielestäni täysin ok). Ajattelen sitä, että itseään saisi ilmentää sillä tavalla, kun se itsestä, itseään kunnioittaen haluaa nousta. 


Tämän kirjoituksen tarkoitus on vain herätellä ajatuksia ja varsinkin sellaisia ahtaita, suppeita uskomuksia, näkemyksiä asioista - joko oman itsensä suhteen tai muiden suhteen. Itsekin haen suuntaa asioiden suhteen, mutta se on varma, että monen ajatuksen atomeiksi räjäyttäminen on tarpeen. Meillä on erilaisia ajatuksia liittyen kehoon, sen kunnioittamiseen ja siihen kenellä on oikeus se nähdä, ja se on täysin ok ja tarpeenkin. Toivon vain, että me voisimme katsoa toisiamme, olimmepa mitä sukupuolta tahansa, arvostavalla katseella erilaisissa tilanteissa.  


(Ja vaikka kirjoitan nyt naiseuteni näkökulmasta, niin tietystikään tämä ei koske vain naisia, vaan kaikkia meitä, sukupuoleen katsomatta. Uskomuksia voi purkaa niin monessa asiassa ja suhteessa.)

Tähtihetkiä elämään-kortit








Nainen naiselle uhka

Ollaan puhuttu viime aikoina ystävien kanssa epävarmuuksista, ja siitä kuinka muut naiset voivat horjuttaa omaa varmuutta ja nostaa monenlaisia ajatuksia ja tunteita pintaan. 

Kun tuntee itsestään ettei ole riittävästi ja ettei kelpaa, voi syntyä kokemuksia siitä, että jää jonkun toisen loisteen varjoon piiloon eikä tule nähdyksi. Tai kun sydän on murjottu, moni yllättäväkin asia saattaa nostaa itsessä kuohuja pintaan. Kun jää huomiotta lähellä olevissa tai muissa ihmissuhteissa, voi alkaa kokea näkymättömyyttä ja monenlaista kipuilua sekä kateutta siitä, että joku toinen saa sen mitä itse toivoisi.

On paljon asioita joissa voi kokea kateutta, uhan tunnetta ja huonommuutta. Toisen ulkonäkö, keho, luonne, saavutukset, ihmissuhteet, harrastukset - mikä vain voi aktivoida epävarmuuksia. Vaikka itsellä, itsessä olisi mitä vain upeutta, voi silti kokea epävarmuutta. Vaikka muut näkisivät sinussa monenlaista kauneutta ja ihanuutta, sitä voi olla itsellä vaikea nähdä ja sen sijaan sen kaiken näkee vain toisissa, ja itsensä surkeana maanmatosena.
Pohdimme ystävien kanssa myös sitä, kuinka erilaisia asioita me ihmiset pidämme viehättävänä. Se mikä saa toisen sydämen läpättämään tai kateuden vihreyden nousemaan kasvoille, on kovin yksilöllistä. 

Jonkun säihkyvä olemus ja ulkomuoto saa toisinaan oman oloni tuntumaan hiirulaiselta. Jonkun tarmokas tekeminen saa joskus itseni tuntemaan olon laiskaksi ja saamattomaksi. Toisen ilo saa omakuvan näyttäytymään synkeänä. Ja monia muitakin löytyy.

Kirjoitin joskus Instagramin puolella siitä kuinka burleski-workshopissa minussa heräsi ihanan ystävättären suhteen kiemurteleva olo, että "voiii kun minäkin osaisin noin hyvin, mä oon surkea". Mutta se tuli ja meni ja keskityin nauttimaan omasta tekemisestä ja katsoin ilolla myös ystävätärtäni.

Mietimme myös sitä, että kun ns. kiillotamme pintaa, teemmekö sen siksi, että se tekee meille hyvän olon?

Vai siksi, että voisimme loistaa niiden rinnalla, jotka meissä uhan tunteen synnyttävät, kaipauksesta tulla nähdyksi, ollaksemme hyväksytympiä, peittääksemme kipuja, että kokisimme olomme varmemmaksi tai jotain ihan muuta? Tokihan se voi myös vaihdella. Joskus se on itseämme varten, joskus tarvitsemme vahvistusta siihen, että selviämme toisten seurassa tms.

Ajattelen, että missään noista ei ole mitään väärää, mutta jos itsemme ehostamiseen ja olemukseemme liittyy paljon paineita ja sitä myöten stressaavia toimintoja, arvelen sen olevan melko kuluttavaa ja pohdin voisiko olla toisinkin? Ja ei itsensä ehostaminen tarkoita automaattisesti paineissa olemista, se voi jollekin olla mielihyvää tuottavaa. Mutta tarkoitan edellä nimenomaan niitä hetkiä jolloin se oikeasti tuottaa tuskaakin.

Jostain nousi mieleen myös se ajatus "nainen naiselle susi". Että missä hetkissä me muutumme sudeksi toiselle - kenties juuri niissä kivun hetkissä. Kenessä meissä asuu susi, joka haluaakin toisten tuntevan olonsa maanmatosiksi. 

Itse toivon, että pystyttäisiin olemaan yhä enemmän toinen toisille rohkaisijoita. Eihän se aina mene niin, ei kaikkien kanssa kemiat kohtaa eikä rakkauden ilmapiiri tunnu todelta, mutta joskus siinä käärmeisessä olossa voi vähän huokaista ja etsiä lempeyttä.

Ihastelen Tinzen twerktuntien videopätkiä - on niin ihana kuinka siellä rohkaistaan ja buustataan toisia. Minusta se just on ihanaa, että naiset buustaa toisiaan. Vaikka heräisi kateutta, niin sekin on inhimillistä. Mutta ehkäpä just sillä toisen puolesta iloitsemisella sitä saa joskus lievennettyä.

Ajattelen, että avoin keskustelu on monessa kohtaa hyvästä. Mekin kävimme ystävän kanssa keskustelun siitä miten hän koki minuun liittyen ja se kevensi ilmaa.

Aina löytyy joku johon verrata, aina löytyy joku jonka seurassa voi möyhentää itsensä rumaksi ankanpoikaseksi. Mutta jos tavoittelemme kuvaa toisesta, joudumme muokkaamaan sitä jatkuvasti - omakuvaa siis.

Se, että muodostamme meistä sen omakuvan, on paras lähtökohta moneen. Se voi olla kovin pelottavaakin, mutta varmasti palkitsevaakin. Jos annamme itsestämme kuvan, mitä sisältä emme ole, miten kukaan voi siihen juuri meidän ihanuuteemme ihastua. Tunnelukko-kirjasta tuli mieleen ajatus siitä, että jos tarjoilemme itsestämme kuvan minkä arvelemme toisen haluavan, jossain kohtaa sen kuvan ylläpitäminen alkaa muodostua taakaksi ja kapinoida meitä vastaan (olipa kyse ulkonäöstä tai syvemmistä ominaisuuksista).

Olipa se kuva, mitä tänään itsestäsi näytät, millainen vain, kunhan tuntuu sinusta kotoisalta, niin se on tärkeintä. Se, että sinä olet sinä, on parasta säihkettä maailmaan. 


Hypnoottista

Sain mahdollisuuden päästä kokemaan hypnoosin pari kertaa Rakkaudella Riikan luotsaamana. Ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä minulle alunperin hypnoosista nousi - joku heiluttaa heiluria silmien edessä, ja kups kaadun selälleni. Riikan luokse mennessä olin jo tietoinen, että kyse ei ole sellaisesta tapahtumasta, vaan ennemminkin "syvästä keskittymisen tilasta", kuten Riikka sivuilla kuvaa. Parilla sanalla haluan jakaa teille kokemustani.

Ensimmäisellä kerralla kävimme läpi aihetta, mitä halusin hypnoosin avulla käsitellä. Se oli aihe, joka oli vahvasti pinnassa, kuohuttaen tunteitani. Aiheeseen liittyen minulla oli vahvoja ajatuksia ja epäluottamusta siihen, että voisin edetä asian kanssa eheämmälle pohjalle.

Seuraavalla tapaamisella olin sattumoisin hyvin tunneherkässä tilassa, joten itse hypnoosi sattui kyllä niin oikeaan hetkeen. Kävin sohvalle viltin mutkaan makaamaan, ja Riikka alkoi rauhoittavalta puheella johdattamaan minua aiheen pariin. Hyvin pian sainkin tunnekokemukseen näkymän, jonka tiimoilta purkaantui itkua. Samaan aikaan olin hyvin rentoutuneessa tilassa (mikä ei ole itsestäänselvyys minulle, kun joskus ottaa kovastikin aikaa rauhoittua) ja samalla kuitenkin hyvin selkeässä tilassa. Välillä kävimme keskustelua aiheesta, välillä työskentelin hiljaisesti sisälläni. Lopuksi olisin voinut nukahtaa. Lähdin Riikan luota selkeämmällä olotilalla. Seuraavina päivinä aiheeseen liittyviä asioita tupsahteli mieleen ja oivallus liittyen rakkaudettomuuteen ja rakkauden hyväksymiseen. 

Kolmannella kerralla olin rauhallisemmassa olotilassa, mutta jatkoimme saman aiheen parissa. Nyt katsoimme asiaa menneisyyden ja tulevaisuuden näkökulmista, joissa hypnoosin aikana matkustin. Hypnoosin aikana kaikki tuntui hyvin selvältä, tunsin vahvasti sen mihin en halua kulkea ja mihin haluan. Jälkeenpäin toki erilaiset tunnekuohut ovat sotkeneet sitä varmuuden tunnetta, mutta silti harjoitus on hyvin selkeänä ja vahvasti mielessä, ja siihen on helppo palata muistuttamalla mihin haluan kulkea, mikä on rakkautta minulle.

Tapasimme vielä kerran, mutta tuolloin se painottui keskusteluun. Keskustelun ja hypnoosin lisäksi sain muitakin apukeinoja hyödynnettäväksi <3 Tapaamisten jälkeen tunnemaailmassa ja ajatuksissa on tapahtunut monenlaista, matka jatkuu edelleen (ainahan se), mutta tällä hetkellä olo on huomattavasti luottavaisempi asian suhteen.

Arvokasta oli myös se, että sain hypnoosin myötä muistutuksen myös siihen kuinka tärkeää rentoutuminen on - silloin saattaa pompahtaa pintaan, jotain tärkeää.

Siispä suosittelen vahvasti hypnoosia, jos sinulla on siihen mahdollisuus. Kyse ei ole mistään mystisestä jutusta vaan tuntuu juuri siltä miten Riikka sitä sanoittaa sivuillaan:

Hypnoosiin liittyy paljon mystiikkaa ja ennakkoluuloja. Omasta mielestä hypnoositila ei tunnu kovinkaan kummoiselta tilalta, ei ollenkaan siltä että menisin transsiin tai alkaisin kotkottamaan kuin kana. Hypnoosissa tehdään paljon mielikuvaharjoituksia ja tiedostamattoman mielen kautta päästään esimerkiksi vaikuttamaan esimerkiksi automaattiohjaukseen, automaattisiin ajatuksiin ja toimintapaoihin, eli mun kielellä “selkärankamuistiin”.

Ps. Sami Minkkisellä on semmoisia maksuttomia massahypnooseja tarjolla, joista itsekin olen Riikan tapaamisten jälkeen muutamia tehnyt.

Suutele haavojani




Aikuiset kiintymyssuhteet

* Verkkoluento saatu

"Ihmisellä on biologinen tarve kiinnittyä turvallisesti toiseen."

Viime kuukausina silmiin on pompannut useamman kerran kiintymyssuhdemallit. Luin hiljattain aiheeseen liittyen Eevi Minkkisen kirjan Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi ja sen lisäksi olen kuunnellut myös Eevin podcasteja ja videoita. Muistan joskus aiemmin tutkailleeni kiintymyssuhdeteemaa, mutta jotenkin se on nyt avautunut erilailla ja tiedonnälkä on vaan kasvanut.(Kiintymyssuhdeteorista löydät halutessasi tietoa netin ihmeellisestä maailmasta ja tietysti kirjallisuudesta, mutta esimerkiksi myöhemmin alla mainitulla verkkoluentosarjalla sitä avataan hyvin.)

"Kiintymystyylit: turvallinen sekä turvattomat - ristiriitainen, välttelevä sekä jäsentymätön."

Aluksi huomasin pohtivani asiaa omasta äitiydestä käsin ja siitä, että millaisen kiintymyssuhdemallin olen kenties lapsilleni välittänyt. Taisinpa alkuun katsoa aihetta hyvin raskaiden syyllisyydenlinssien kautta, mutta lukiessani lisää, katse alkoi kääntyä enemmän minuun itseeni. Miten minä olen kiinnittynyt, mitä se on tarkoittanut, tarkoittaa elämässäni?

"Usein haasteet parisuhteissa johtuvat kiintymystyylistä, joka ei ole turvallinen. Kiintymystyyli ei tietenkään ole ainoa haaste parisuhteissa, eikä siten myöskään kaiken kattavia selityksiä tarjoava. Meillä jokaisella on lisäksi oma persoonamme, haavamme, pelkomme, toiveemme, kaipuumme ja opitut reagointimallimme.

Ymmärtämällä edellä mainittuja yhdessä kiintymyssuhdemallin kanssa, lisääntyy ymmärrys itsestä ja ihmissuhteista merkittävästi."

Jo Eevin kirjaa lukiessa nyökyttelin useaan kertaan - tunnistin itseäni ristiriitaisesta kiintyjästä, mutta halusin jotenkin syventyä hieman enemmän aiheeseen. Halusin hahmottaa itseäni jotenkin vielä selvemmin ja ennen kaikkea ymmärtää paremmin. Sainkin tutustuttavaksi verkkoluentosarjan aikuisesta kiintymyssuhteesta, ja sen läpikäyminen on tehnyt hyvää.

Verkkoluennolla avataan aluksi kiintymyssuhdemallien syntymistä - hyvin lempeässä ja syyttämisen sijaan hyvin ymmärtävässä hengessä. Sen jälkeen videoilla avataan yksitellen kiintymistyylit, psykologisen turvallisuuden teemaa, ristiriitaisen ja välttelevän ansaa, ja lisäksi Eevi vastaa aiemmin esitettyihin kysymyksiin. 

Videoita katsoessa huomasin, että aina välillä piti painaa pausea, kirjata pari ajatusta ylös ja kuulostella asiaa itsessäni. Peilasin omaa toimintaani ja reaktioitani aiempaan parisuhdekäyttäytymiseen, jossa kiintymystyylini parhaiten on näkynytkin. Huomasin pohtivani mm. seuraavia teemoja ja ennen kaikkea pelkoja.

"Tulenko nähdyksi ja kuulluksi, millaisia uhkia maailmassani on, ylisopeudunko, pystynkö säätelemään parisuhteessa nousevia tunteitani vai tarvitsenko rauhoittumiseen toisen ihmisen, hylätäänkö ja torjutaanko minut emotionaalisesti, uskallanko asettaa omat rajani, uskallanko ilmaista itseäni täysin, onko rakkaus jotain muuta kuin vuoristorataa ja totaalisista hullaantumista."

"Ahdistus. Hylätyksitulon pelko. Pelko onko toiselle riittävä. Repivyys. Siinä sanoja, jotka kuvaavat ristiriitaisen kiintymystyylin kokemuksia tarkasti, varsinkin suhteessa välttelevästi kiintyneeseen."

Välillä katsoessa kipujani, tunsin tuskaa, että voi minua, onko minun mahdollista eheytyä, mutta jo alussa Eevi kertoo lohdullisesti siitä, että eheytyminen on täysin mahdollista. Ja videoilla eheyttäviä näkökulmia käydäänkin läpi.

Alla olevat, ristiriitaiseen kiintymysmalliin liittyvät asiat poimin mukaani Eeviltä tulleesta sähköpostista, ja samoja asioita löytyy myös esimerkiksi Instagramista Eevin videoista. 

"Eheytyäkseen ristiriitaisesti kiintyneen on tärkeää tehdä rauha omien tarpeidensa kanssa ja alettava ilmaisemaan niitä suoraan. Sekä alettava uskomaan, että hän on ihmisenä itse riittävä, ihana ja ansaitsee hyvää ja kunnioittavaa kohtelua."

"Vahvista tervettä itsekunnioitusta, sinä olet vastavuoroisen rakkauden arvoinen.

Kieltäydy lempeästi ja jämäkästi jahtaamasta/parantamasta tai muokkaamasta ketään. Ihmiset muuttuvat, jos he itse näin valitsevat.

Opi tunnistamaan omia syvempiä tarpeitasi ja harjoittele niiden viestimistä suoraan (Ristiriitaiiset ovat usein epäsuoran viestinnän kuninkaita ja kuningattaria).

Harjoittele tervettä erillisyyttä ja keskity siihen, mikä on sinun elämässäsi kiinnostavaa, tärkeää ja merkityksellistä – riippumatta toisesta.

Ristiriitaisesti kiintyneet usein häpeävät ja tuomitsevat tarvitsevuuttaan, joten: On ok tarvita. On ok kaivata. Huomiota, läheisyyttä, sitoutumista, yms. Muista, että ihmisellä on luontainen tarve turvalliseen kiintymykseen, se ei ole heikkouden merkki.

Tutustu rajoihisi, mikä on sinulle ok ja mikä ei ole. Rajat eivät ole kahlitsemassa, vaan luomassa turvaa ja yhteisiä pelisääntöjä."

Koska koen ristiriitaisen mallin eniten omakseni, aiemmat pienet pohdinnat ja yllä olevat Eevin vinkit eheytymiseen painottuvat siihen. Mutta verkkoluennolla on laajemmin asiaa ja muut kiintymystyylit yhtä vahvasti esillä. Verkkoluennolla riittää materiaalia, jota pureskella.

Ajattelen, että se, kun alkaa tunnistamaan enemmän omia käyttäytymismalleja ja mitä niiden taustalla kenties on, on askel eteenpäin. Muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla (vaikka mukava se olisi), vaan pikku hiljaa sitoutumalla muutoksen askeliin. Luulenpa, että vielä useamman kerran haen videoista itselleni tukea. Sain paljon ymmärrystä omaan kiintymisen tapaani ja siihen miksi jotkut asiat on tuntuneet/tuntuvat äärimmäisen repivältä kokonaisvaltaisesti.











Kuohujen vallassa

Minulla on "akilleen kantapääni". Semmoinen kohta mitä en haluaisi olevan olemassa. Mikä hävettää ja aiheuttaa henkistä särkyä.

Välillä päätän, etten puhu siitä mitään, koska tämän piti olla jo selvä, en halua katsoa näitä asioita uudelleen. Mutta samalla tiedän hyvin vahvasti, että silloin siitä kasvaa isompi mörkö. Ja sitten minä puhun, vähän kiemurrellen. Mutta minä puhun, kirjoitan, ehkä vähän tanssin.

Menneisyyden sidoksia ei aina kovin helpolla katkota. Ei varsinkaan silloin, kun niihin on liittynyt kivuliaita koukeroita ja toimintamalleja, jotka ovat muuttuneet ikäänkuin autopilotiksi. Vaikka kuinka haluaisi tuntea eri tavoin, niin joskus se sama vanha reaktio paukahtaa päälle ja vaatii paljon itseltä, ettei lähde siihen ralliin mukaan. Ja todellakaan aina se ei siinä kuohun keskellä onnistukaan. Siinä kohtaa saattaa olla valmis "myymään itsensä halvalla" - että se jokin vahva tunne hiljentyisi. Ja saisihan siitä hetken helpotuksen, mutta hyvin pian tilanne on sama. Se on sellaista riippuvaista toimintaa - janoan "annosta", saan sen, ja hetken kaikki on hyvin, kunnes taas tarvitsen sen uudelleen. Riippuvaista toimintaa ilman päihdyttävää kemikaalia. Toimintaa mikä ei tee hyvää itselle. 

Tällä hetkellä on tilanne, että pienikin asia "kantapäähäni" liittyen saa sisäisen kuohun aikaiseksi. Silloin tekee mieli oksentaa, vatsassa pyörähtää ympäri. Ja varsinkin tekee mieli kamppailla vastaan, älä tule paha tunne. Mutta minkäs teet, se tulee, mutta olennaisinta on, kuinka muutan omaa toimintaani siihen liittyen. Lähdenkö reagoimaan, ja lopputuloksena kenties huonompi olo. Vai lisäänkö jotain "vastatoimia", rakkautta ja rauhoitusta itseäni kohtaan erilaisin keinoin. Siinä kuohussa tuntuu helposti, että tässä ei mikään muu auta kuin se että reagoin tai tarvitsen sen "annoksen" nyt, mutta tiedostan hyvin, että kaikki mahdollisuudet muuttaa toimintatapoja on olemassa, minussa. Ja, että se on myös äärimmäisen tarpeen. (Voi sisäelinparkani, kun ovat kuohuista varmasti hyvin näreissään. Mutta lupaan teille, että saatte vastavoitelua myös, opettelen koko ajan.)

Vastavoiteluna pyrin aiemmin mainittuihin puhumiseen, kirjoittamiseen, tanssiin ja lisäksi mm. kävelyyn, hengittämiseen, musiikin kuunteleen, lempeään yksin olemiseen. Ja muistuttelemaan itseäni siitä, minkä ystävä eteeni toi - entä jos kyse ei olekaan siitä, että tämä haava on annettu siksi, että se pitää käydä läpi ja keskittyä sen "tuntemiseen", vaan näkökulma olisikin se, että miten lisään omaa turvaa niissä hetkissä. Se tuntuu heti paljon keveämmältä. Haava huutaa tuossa, mutta sitä ei tarvitse tukahduttaa laastarein, mutta ei sitä myöskään tarvitse tuijottaa silmästä silmään (tiedän kyllä mistä siinä on kyse), vaan voi keskittyä siihen muuhun hoivaavaan. Tähän tarjoutui myös ihana juttu tueksi, hypnoosi - siitä myöhemmin ehkä lisää.

Vaikka tällä hetkellä tuntuu kipeästi, ja näkökulman vaihto kuohussa saisi tuntua helpommalta, niin just nyt keskityn siihen visioon, että tällä kaikella on hyvä lopputulema ja kaikki järjestyy juuri minun parhaakseni.













Milloin lakkasit rakastamasta

Missä kohtaa hukkasit sen, joka ei epäillyt omaa kauneuttaan, omaa rakkauden arvoaan, omaa ainutlaatuisuutta? Missä kohtaa mieleesi hiipi epäilys, että hyväksytäänkö minut? Missä kohtaa epävarmuus hiipi peilikuvaan mukaan ja aloit pohtia pitäisikö minun olla toisenlainen? Missä kohtaa sanojasi alkoivat olla inhoan itseäni, ennemmin kuin tykkään musta, oon ihana? Missä kohtaa halusit muuttua näkymättömäksi? 

Oliko joskus niin, että sinua ihailtiin oiii kun söpö, ootpa niin söpö ja ihana, hymypoika, hymytyttö, tuu halitaan, rakastan sinua, oi mihin sattuu, tuu mä puhallan ja sitten se muuttuikin niin, että miksi oot noin hankala, älä nyt kehtaa itkeä, millon sinusta on noin kiukkuinen tullut, minne katosi minun kiltti lapsi etkä enää kuullut rakkauden sanoja? 

Koitko koskaan niin, että ihastuit moneen, etkä koskaan saanut vastakaikua ja aloit miettiä minussa täytyy olla joku vika ja sitten aloit uskoa siihen?

Onko koskaan ollut niin, että joku satutti sinua henkisesti tai fyysisesti ja aloit uskoa, että ansaitsit sen, se oli sinun oma vika, et ole hyvän arvoinen, sinut voi hylätä ja vaihtaa, ja sinut voi unohtaa? 
Pohdin omaa elämääni taaksepäin ja se sai minut havahtumaan sen kysymyksen äärelle, että rakastinko minua jossain kohtaa ja missä kohtaa aloin etääntyä siitä - koska etääntymistä on tapahtunut, ja nyt aikuisiällä olen sitä alkanut paikkailla, varsinkin viime vuosina. En halua tuhlata elämääni itseni moittimiseen, inhoamiseen, vihaamiseen. Haluan olla rakkaudessa minuun (vaikka joskus sodinkin sitä vastaan toiminnoissani).

Huomasin miettiväni tätä myös pintapuolisesti hiukan laajemmin - missä kohtaa elämää omaan ihanuuteen alkaa tulla säröjä. Kellä säröjä on ihan vauvasta lähtien, kellä niitä syntyy vasta myöhemmin - esimerkiksi tunne en ole rakkauden arvoinen. Kellä itserakkaus kulkee hyvänä pohjana läpi elämän - mä oon mitä oon ja se on just hyvä. Tähän kaikkeen vaikuttaa varmasti niin moni asia - mikä kelläkin ja missä kohtaa elämää.

Mutta jos katsoo taaksepäin, vaikka ihan sinne missä oli vauva, niin voiko nähdä itsensä lempein silmin? Ihanana, rakastettavana ja arvokkaana. Voiko pidellä itseään sylissä, lempeän hymyilevän katseen kera? Tiedän, että joillakin tämä voi nostaa pintaan suurta kipua, mutta varsinkin siksi haluan sanoa...

...että vaikka mitä elämässäsi olisi ollut tai on juuri parhaillaan, niin silti sinä olet rakkauden ja kaiken hyvän arvoinen. Vaikkei nyt tuntuisi yhtään siltä, ja vaikkei maailma olisi aina siten sinua kohdellut, niin uskon, että sitä kokemusta kohti voi itsessään pyrkiä, omakuvaa voi eheyttää. Jos sinä kipuilet tämän asian kanssa, niin ethän jää yksin sen kanssa - hakeudu avun piiriin. On täysin mahdollista siirtyä itseinhosta (tai mikä se kielteinen kokemus itsestä onkaan) kohti rakastavampaa suhtautumista. Se ei ole mikään yksinkertainen ja helppo tie, mutta pienin askelin ja täysin mahdollista.

Minä katson sinua lempeästi, katson sinua silmiin ja lasken käteni harteillesi. Kerron sinulle, että sinä olet ihana, arvokas ja rakkauden arvoinen. Otan sinut lempeään halaukseen ja kerron vielä uudelleen saman. Sinä olet ihana, arvokas ja rakkauden arvoinen. 

PS: Tuli mieleen, että juuri aloittamani Eevi Minkkisen verkkoluentosarja aikuisesta kiintymyssuhteesta, kosketti minussa jotain tähän aiheeseen liittyen - siitä myöhemmin lisää <3