Suutele haavojani




Aikuiset kiintymyssuhteet

* Verkkoluento saatu

"Ihmisellä on biologinen tarve kiinnittyä turvallisesti toiseen."

Viime kuukausina silmiin on pompannut useamman kerran kiintymyssuhdemallit. Luin hiljattain aiheeseen liittyen Eevi Minkkisen kirjan Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi ja sen lisäksi olen kuunnellut myös Eevin podcasteja ja videoita. Muistan joskus aiemmin tutkailleeni kiintymyssuhdeteemaa, mutta jotenkin se on nyt avautunut erilailla ja tiedonnälkä on vaan kasvanut.(Kiintymyssuhdeteorista löydät halutessasi tietoa netin ihmeellisestä maailmasta ja tietysti kirjallisuudesta, mutta esimerkiksi myöhemmin alla mainitulla verkkoluentosarjalla sitä avataan hyvin.)

"Kiintymystyylit: turvallinen sekä turvattomat - ristiriitainen, välttelevä sekä jäsentymätön."

Aluksi huomasin pohtivani asiaa omasta äitiydestä käsin ja siitä, että millaisen kiintymyssuhdemallin olen kenties lapsilleni välittänyt. Taisinpa alkuun katsoa aihetta hyvin raskaiden syyllisyydenlinssien kautta, mutta lukiessani lisää, katse alkoi kääntyä enemmän minuun itseeni. Miten minä olen kiinnittynyt, mitä se on tarkoittanut, tarkoittaa elämässäni?

"Usein haasteet parisuhteissa johtuvat kiintymystyylistä, joka ei ole turvallinen. Kiintymystyyli ei tietenkään ole ainoa haaste parisuhteissa, eikä siten myöskään kaiken kattavia selityksiä tarjoava. Meillä jokaisella on lisäksi oma persoonamme, haavamme, pelkomme, toiveemme, kaipuumme ja opitut reagointimallimme.

Ymmärtämällä edellä mainittuja yhdessä kiintymyssuhdemallin kanssa, lisääntyy ymmärrys itsestä ja ihmissuhteista merkittävästi."

Jo Eevin kirjaa lukiessa nyökyttelin useaan kertaan - tunnistin itseäni ristiriitaisesta kiintyjästä, mutta halusin jotenkin syventyä hieman enemmän aiheeseen. Halusin hahmottaa itseäni jotenkin vielä selvemmin ja ennen kaikkea ymmärtää paremmin. Sainkin tutustuttavaksi verkkoluentosarjan aikuisesta kiintymyssuhteesta, ja sen läpikäyminen on tehnyt hyvää.

Verkkoluennolla avataan aluksi kiintymyssuhdemallien syntymistä - hyvin lempeässä ja syyttämisen sijaan hyvin ymmärtävässä hengessä. Sen jälkeen videoilla avataan yksitellen kiintymistyylit, psykologisen turvallisuuden teemaa, ristiriitaisen ja välttelevän ansaa, ja lisäksi Eevi vastaa aiemmin esitettyihin kysymyksiin. 

Videoita katsoessa huomasin, että aina välillä piti painaa pausea, kirjata pari ajatusta ylös ja kuulostella asiaa itsessäni. Peilasin omaa toimintaani ja reaktioitani aiempaan parisuhdekäyttäytymiseen, jossa kiintymystyylini parhaiten on näkynytkin. Huomasin pohtivani mm. seuraavia teemoja ja ennen kaikkea pelkoja.

"Tulenko nähdyksi ja kuulluksi, millaisia uhkia maailmassani on, ylisopeudunko, pystynkö säätelemään parisuhteessa nousevia tunteitani vai tarvitsenko rauhoittumiseen toisen ihmisen, hylätäänkö ja torjutaanko minut emotionaalisesti, uskallanko asettaa omat rajani, uskallanko ilmaista itseäni täysin, onko rakkaus jotain muuta kuin vuoristorataa ja totaalisista hullaantumista."

"Ahdistus. Hylätyksitulon pelko. Pelko onko toiselle riittävä. Repivyys. Siinä sanoja, jotka kuvaavat ristiriitaisen kiintymystyylin kokemuksia tarkasti, varsinkin suhteessa välttelevästi kiintyneeseen."

Välillä katsoessa kipujani, tunsin tuskaa, että voi minua, onko minun mahdollista eheytyä, mutta jo alussa Eevi kertoo lohdullisesti siitä, että eheytyminen on täysin mahdollista. Ja videoilla eheyttäviä näkökulmia käydäänkin läpi.

Alla olevat, ristiriitaiseen kiintymysmalliin liittyvät asiat poimin mukaani Eeviltä tulleesta sähköpostista, ja samoja asioita löytyy myös esimerkiksi Instagramista Eevin videoista. 

"Eheytyäkseen ristiriitaisesti kiintyneen on tärkeää tehdä rauha omien tarpeidensa kanssa ja alettava ilmaisemaan niitä suoraan. Sekä alettava uskomaan, että hän on ihmisenä itse riittävä, ihana ja ansaitsee hyvää ja kunnioittavaa kohtelua."

"Vahvista tervettä itsekunnioitusta, sinä olet vastavuoroisen rakkauden arvoinen.

Kieltäydy lempeästi ja jämäkästi jahtaamasta/parantamasta tai muokkaamasta ketään. Ihmiset muuttuvat, jos he itse näin valitsevat.

Opi tunnistamaan omia syvempiä tarpeitasi ja harjoittele niiden viestimistä suoraan (Ristiriitaiiset ovat usein epäsuoran viestinnän kuninkaita ja kuningattaria).

Harjoittele tervettä erillisyyttä ja keskity siihen, mikä on sinun elämässäsi kiinnostavaa, tärkeää ja merkityksellistä – riippumatta toisesta.

Ristiriitaisesti kiintyneet usein häpeävät ja tuomitsevat tarvitsevuuttaan, joten: On ok tarvita. On ok kaivata. Huomiota, läheisyyttä, sitoutumista, yms. Muista, että ihmisellä on luontainen tarve turvalliseen kiintymykseen, se ei ole heikkouden merkki.

Tutustu rajoihisi, mikä on sinulle ok ja mikä ei ole. Rajat eivät ole kahlitsemassa, vaan luomassa turvaa ja yhteisiä pelisääntöjä."

Koska koen ristiriitaisen mallin eniten omakseni, aiemmat pienet pohdinnat ja yllä olevat Eevin vinkit eheytymiseen painottuvat siihen. Mutta verkkoluennolla on laajemmin asiaa ja muut kiintymystyylit yhtä vahvasti esillä. Verkkoluennolla riittää materiaalia, jota pureskella.

Ajattelen, että se, kun alkaa tunnistamaan enemmän omia käyttäytymismalleja ja mitä niiden taustalla kenties on, on askel eteenpäin. Muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla (vaikka mukava se olisi), vaan pikku hiljaa sitoutumalla muutoksen askeliin. Luulenpa, että vielä useamman kerran haen videoista itselleni tukea. Sain paljon ymmärrystä omaan kiintymisen tapaani ja siihen miksi jotkut asiat on tuntuneet/tuntuvat äärimmäisen repivältä kokonaisvaltaisesti.











Kuohujen vallassa

Minulla on "akilleen kantapääni". Semmoinen kohta mitä en haluaisi olevan olemassa. Mikä hävettää ja aiheuttaa henkistä särkyä.

Välillä päätän, etten puhu siitä mitään, koska tämän piti olla jo selvä, en halua katsoa näitä asioita uudelleen. Mutta samalla tiedän hyvin vahvasti, että silloin siitä kasvaa isompi mörkö. Ja sitten minä puhun, vähän kiemurrellen. Mutta minä puhun, kirjoitan, ehkä vähän tanssin.

Menneisyyden sidoksia ei aina kovin helpolla katkota. Ei varsinkaan silloin, kun niihin on liittynyt kivuliaita koukeroita ja toimintamalleja, jotka ovat muuttuneet ikäänkuin autopilotiksi. Vaikka kuinka haluaisi tuntea eri tavoin, niin joskus se sama vanha reaktio paukahtaa päälle ja vaatii paljon itseltä, ettei lähde siihen ralliin mukaan. Ja todellakaan aina se ei siinä kuohun keskellä onnistukaan. Siinä kohtaa saattaa olla valmis "myymään itsensä halvalla" - että se jokin vahva tunne hiljentyisi. Ja saisihan siitä hetken helpotuksen, mutta hyvin pian tilanne on sama. Se on sellaista riippuvaista toimintaa - janoan "annosta", saan sen, ja hetken kaikki on hyvin, kunnes taas tarvitsen sen uudelleen. Riippuvaista toimintaa ilman päihdyttävää kemikaalia. Toimintaa mikä ei tee hyvää itselle. 

Tällä hetkellä on tilanne, että pienikin asia "kantapäähäni" liittyen saa sisäisen kuohun aikaiseksi. Silloin tekee mieli oksentaa, vatsassa pyörähtää ympäri. Ja varsinkin tekee mieli kamppailla vastaan, älä tule paha tunne. Mutta minkäs teet, se tulee, mutta olennaisinta on, kuinka muutan omaa toimintaani siihen liittyen. Lähdenkö reagoimaan, ja lopputuloksena kenties huonompi olo. Vai lisäänkö jotain "vastatoimia", rakkautta ja rauhoitusta itseäni kohtaan erilaisin keinoin. Siinä kuohussa tuntuu helposti, että tässä ei mikään muu auta kuin se että reagoin tai tarvitsen sen "annoksen" nyt, mutta tiedostan hyvin, että kaikki mahdollisuudet muuttaa toimintatapoja on olemassa, minussa. Ja, että se on myös äärimmäisen tarpeen. (Voi sisäelinparkani, kun ovat kuohuista varmasti hyvin näreissään. Mutta lupaan teille, että saatte vastavoitelua myös, opettelen koko ajan.)

Vastavoiteluna pyrin aiemmin mainittuihin puhumiseen, kirjoittamiseen, tanssiin ja lisäksi mm. kävelyyn, hengittämiseen, musiikin kuunteleen, lempeään yksin olemiseen. Ja muistuttelemaan itseäni siitä, minkä ystävä eteeni toi - entä jos kyse ei olekaan siitä, että tämä haava on annettu siksi, että se pitää käydä läpi ja keskittyä sen "tuntemiseen", vaan näkökulma olisikin se, että miten lisään omaa turvaa niissä hetkissä. Se tuntuu heti paljon keveämmältä. Haava huutaa tuossa, mutta sitä ei tarvitse tukahduttaa laastarein, mutta ei sitä myöskään tarvitse tuijottaa silmästä silmään (tiedän kyllä mistä siinä on kyse), vaan voi keskittyä siihen muuhun hoivaavaan. Tähän tarjoutui myös ihana juttu tueksi, hypnoosi - siitä myöhemmin ehkä lisää.

Vaikka tällä hetkellä tuntuu kipeästi, ja näkökulman vaihto kuohussa saisi tuntua helpommalta, niin just nyt keskityn siihen visioon, että tällä kaikella on hyvä lopputulema ja kaikki järjestyy juuri minun parhaakseni.













Milloin lakkasit rakastamasta

Missä kohtaa hukkasit sen, joka ei epäillyt omaa kauneuttaan, omaa rakkauden arvoaan, omaa ainutlaatuisuutta? Missä kohtaa mieleesi hiipi epäilys, että hyväksytäänkö minut? Missä kohtaa epävarmuus hiipi peilikuvaan mukaan ja aloit pohtia pitäisikö minun olla toisenlainen? Missä kohtaa sanojasi alkoivat olla inhoan itseäni, ennemmin kuin tykkään musta, oon ihana? Missä kohtaa halusit muuttua näkymättömäksi? 

Oliko joskus niin, että sinua ihailtiin oiii kun söpö, ootpa niin söpö ja ihana, hymypoika, hymytyttö, tuu halitaan, rakastan sinua, oi mihin sattuu, tuu mä puhallan ja sitten se muuttuikin niin, että miksi oot noin hankala, älä nyt kehtaa itkeä, millon sinusta on noin kiukkuinen tullut, minne katosi minun kiltti lapsi etkä enää kuullut rakkauden sanoja? 

Koitko koskaan niin, että ihastuit moneen, etkä koskaan saanut vastakaikua ja aloit miettiä minussa täytyy olla joku vika ja sitten aloit uskoa siihen?

Onko koskaan ollut niin, että joku satutti sinua henkisesti tai fyysisesti ja aloit uskoa, että ansaitsit sen, se oli sinun oma vika, et ole hyvän arvoinen, sinut voi hylätä ja vaihtaa, ja sinut voi unohtaa? 
Pohdin omaa elämääni taaksepäin ja se sai minut havahtumaan sen kysymyksen äärelle, että rakastinko minua jossain kohtaa ja missä kohtaa aloin etääntyä siitä - koska etääntymistä on tapahtunut, ja nyt aikuisiällä olen sitä alkanut paikkailla, varsinkin viime vuosina. En halua tuhlata elämääni itseni moittimiseen, inhoamiseen, vihaamiseen. Haluan olla rakkaudessa minuun (vaikka joskus sodinkin sitä vastaan toiminnoissani).

Huomasin miettiväni tätä myös pintapuolisesti hiukan laajemmin - missä kohtaa elämää omaan ihanuuteen alkaa tulla säröjä. Kellä säröjä on ihan vauvasta lähtien, kellä niitä syntyy vasta myöhemmin - esimerkiksi tunne en ole rakkauden arvoinen. Kellä itserakkaus kulkee hyvänä pohjana läpi elämän - mä oon mitä oon ja se on just hyvä. Tähän kaikkeen vaikuttaa varmasti niin moni asia - mikä kelläkin ja missä kohtaa elämää.

Mutta jos katsoo taaksepäin, vaikka ihan sinne missä oli vauva, niin voiko nähdä itsensä lempein silmin? Ihanana, rakastettavana ja arvokkaana. Voiko pidellä itseään sylissä, lempeän hymyilevän katseen kera? Tiedän, että joillakin tämä voi nostaa pintaan suurta kipua, mutta varsinkin siksi haluan sanoa...

...että vaikka mitä elämässäsi olisi ollut tai on juuri parhaillaan, niin silti sinä olet rakkauden ja kaiken hyvän arvoinen. Vaikkei nyt tuntuisi yhtään siltä, ja vaikkei maailma olisi aina siten sinua kohdellut, niin uskon, että sitä kokemusta kohti voi itsessään pyrkiä, omakuvaa voi eheyttää. Jos sinä kipuilet tämän asian kanssa, niin ethän jää yksin sen kanssa - hakeudu avun piiriin. On täysin mahdollista siirtyä itseinhosta (tai mikä se kielteinen kokemus itsestä onkaan) kohti rakastavampaa suhtautumista. Se ei ole mikään yksinkertainen ja helppo tie, mutta pienin askelin ja täysin mahdollista.

Minä katson sinua lempeästi, katson sinua silmiin ja lasken käteni harteillesi. Kerron sinulle, että sinä olet ihana, arvokas ja rakkauden arvoinen. Otan sinut lempeään halaukseen ja kerron vielä uudelleen saman. Sinä olet ihana, arvokas ja rakkauden arvoinen. 

PS: Tuli mieleen, että juuri aloittamani Eevi Minkkisen verkkoluentosarja aikuisesta kiintymyssuhteesta, kosketti minussa jotain tähän aiheeseen liittyen - siitä myöhemmin lisää <3 

Viime aikoina

Viime aikoina olen Instagramin puolella miettinyt mm. sitä

...että joskus käy niin, että huomaa lyövänsä päätään samaan petäjään, kuten monesti aiemmin - ja tuloksetta. Ja sitten saa saman päänsäryn. Sitten tekisi mieli lyödä vähän enemmän ja puuskahtaa "typerä nainen".

Mutta sitten armoa. Semmoisia ne oppipolut välillä on - tarttee kompuroida useamman kerran, ennen kuin oppi menee perille asti. Aina välillä on hyvä mennä metsään. Sieltä saattaa löytää sen oikean juurevan puun, johon ei tarvi päätään paukuttaa, vaan sitä voi kiitollisuudella halata.


...kuinka minulle on tärkeää päästä säännöllisesti avaraan maisemaan, jossa voin hengitellä niin isosti kuin haluan, puhua ääneen, niin että kukaan ei kuule. Kesäisin kaipaan meren äärelle, jota meillä päin ei ole - silloin kaipuuta paikkaa järvi.

Kun minulle tekee jokin oikein kipeää, sen lisäksi, että haluan puhua ja kirjoittaa, tarvitsen myös aikaa yksin. Minun on tarpeen hiukan käpertyä ja nuolla haavaani itsekseen. Olla lähellä luontoa.

Ennen osannut hyödyntää luontoa, en tällä tavoin. Mutta onneksi nyt pystyn.

...kuinka minä olen ollut huono omien rajojen asettamisessa joidenkin asioiden suhteen (ja opettelen edelleen). Olen suojellut itseäni kivulta. Kivulta, jota kuitenkin olen tuntenut.

Olen päättänyt pitää rajani, ja sitten toistuvasti joustanut niistä - mikä tietysti on hyväkin asia, mutta joissakin asioissa huono juttu. Asioiden näkeminen eri puolilta on mielestäni hyvä juttu. Mutta sitten siinä on kääntöpuolensa - kun aina vain ymmärtää sitä ja tätä, saattaa hukata omat rajat ja ääriviivat.

Joskus on hyvä pysähtyä kuuntelemaan itseään. Tunnustella missä menee omat rajat, onko niiden sisäpuolella asioita, joita ei sinne haluaisi. Jos avaa omia portteja sieltä ja täältä, ja on tukehtua, niin mikä itsessä saa tekemään niin? Pelko siitä, että hylätään? Että ei hyväksytä? Syntyy konflikti, johon ei ole valmis? Vai jokin ihan muu?

Rajojen asettaminen on rakkautta. Ei sen tarvitse olla itsepäistä puuskassa seisomista, näköalattomuutta ja joustamattomuutta. Se on omien arvojen, tunteiden, näkemysten jne kunnioittamista. Joskus se on karehtumista - "tässä menee raja".

Jos suljet silmäsi, ja kuvittelet piirtäväsi rajat ympärillesi, niin missä kohtaa ne menisi, millaisia asioita rajojen sisällä on, millaisia ulkopuolella, missä kohtaa rajat joustaa, missä kohtaa on heikko kohta.

Jos ojennat kätesi ja pyörit ympyrää, onko sinulla siihen tilaa, vai lyötkö kätesi johonkin, johonkuhun. Piirrä mielessäsi sinun ääriviivat ja tonttisi rajat, sinä saat tehdä niin.


Ehkä siihen tottuu

Muutoksen hetkellä voi tuntua: en pysty tähän, en ikinä sopeudu, en pysty elämään ilman, en pysty tuntemaan uutta, en osaa, en halua, tästä ei selvitä.

Minustakin on tuntunut monet kerrat niin. Olen ollut ihan varma, että en selviä, enkä pysty sopeutumaan, enkä pysty tuntemaan mitenkään toisin. 

Sitten kun muutoksen pyörä on vain mennyt eteenpäin, huolimatta minun vastaan vänkäämisestä, onkin herännyt uusia ajatuksia, josko sittenkin. Ja on vahvistunut hurjan paljon se ajatus, että muutokseen sopeutuu. Siitä mikä ei ennen ollut mahdollista, tuleekin osa arkea ja ns. normia.
Mutta siihen kypsymiseen tarvitaan aikaa, ei se sormia napsauttamalla tapahdu. Se uuden asian sisään ajaminen tapahtuu siinä ehkä vaivihkaa. 

Joskus ne muutokset liittyvät ihmissuhteisiin - vaikka ero, kuolema, välirikko - , työn menettämiseen tai vaihtamiseen, asumisjärjestelyjen muuttumiseen, rakkaan/tärkeän esineen rikkoontumiseen, auton vaihtoon, fyysisen toimintakyvyn muuttumiseen ja moniin muihin. 

Mutta se on varmaa, että ihminen voi sopeutua - silloinkin kun ei usko siihen alkuun yhtään. Ja sekin on varmaa, että joskus se muutos osoittautuukin onnenpotkuksi. Joskus se tuo tullessaan niin paljon hyvää, että sitä ei ole sitten uskoa todeksi. 

Se muutos mikä vääjäämättä on tapahtumassa, anna sen tapahtua - löysää jarru. Se ei välttämättä alkuun onnistu, mutta kokeile aina välillä mitä tapahtuu, jos nostat jalkaa jarrupolkimelta, edes vähän. Sinun ehkä tekisi mieli painaa kaasua, että se kaikki olisi pian ohi. Mutta saattaa olla, että siinä muutoksen autossa onkin nopeudenrajoitin, ja se ei onnistu. 

Mutta raastavalla muutoksen hetkellä, kuiskaile itselle tästä selvitään. Jos siihen ei ihan usko, niin voisiko sanoa, että kyllä tästä saatetaan selvitä.

Kesän luominen keskelle talvea

* Tuotteet saatu Silverjunglelta.

Minä pukeudun mielelläni mustiin. Niissä on jotenkin turvallista olla.

Mutta aina välillä minut valtaa värin kaipuu. Nyt viime aikoina se on ollut kirkkaan keltainen. Sain aiemmin viime vuonna ihanat keltaiset, "rakkaus-ja-ilo-villasukat", jotka lämmittävät syvälle sisälle asti. Ne onkin ollut kovalla käytöllä. Toiveissa olisi vielä keltainen takki. 
Lisäksi olen mukavuudenhaluinen pukeutuja - vaatteet, jotka joustavat, on minun juttu. Varsinkin talvella kerrospukeutumisen (koska palelija ja "pohjoisen artikset olosuhteet") vuoksi toivon vaatteilta kiristämättömyyttä. Siispä Antti Holman vitsailemat legginsit ja tunika on minun juttu. Joskin nyt on kaipuu ehostaa tyyliä eri suuntaan, mutta siltikin mukaviin ja joustaviin vaatteisiin. Kesäisin se on mahdollista toteuttaa monipuolisemmin, kun kykenen pukeutumaan myös farkkuihin ja voin hyödyntää ohuempia pöksyjä. 
Itse asiassa eron jälkeen on tullut halu uudistaa vaatekaappia. Pelkistää, mutta myös muokata. Pukeutua naisellisemmin ja lisätä arkeen myös juhlaa pukeutumisella. Perus collegehousut on alkanut tuntua vieraalta jalassa. 

Selailen usein mm. Silverjunglen vaatteita, koska vaatteissa on juuri sellaista mukavuutta mitä arkeen toivon. Joustavia, mutta tyylikkäitä vaatteita lapsille ja aikuisille. Minulta löytyykin ennestään kaunis valko-harmaa mekko, joka käynyt jostain syystä hiukan kiristäväksi yläosasta, mutta odotelkoon kaapissa vielä tovin.

Silverjunglen vaatteita löytää verkkokaupasta ja kotimyyjien kautta vaatekutsuilta.

"Ajatuksenamme on pukea koko perhe mukaviin ja monikäyttöisiin vaatteisiin, muotia unohtamatta. Toimivuus, käytännöllisyys, laatu ja tuotteen ulkonäkö ovat suunnittelun ja tuotantomme perustana, meille tärkeitä ekologisia ja eettisiä vaatimuksia missään tuotannon vaiheessa unohtamatta."
Nyt blogi-yhteistyönä sain Silverjunglelta tutun turvallisen mustan tunikan ja ihanan kesäiset legginsit. Jälkimmäisistä joku kysyi minulta "tiedätkö että kesä on mennyt jo". Vastasin "kesän voi luoda keskelle talvea ja pimeyttäkin". 

Haaveissa olisi hankkia collarileggarit, frillajoogat ja sifonki-pusero. Mutta kukkapöksyillä tepastelen nyt kohti kesää (joka tuntuu kovin kaukaiselta, kun lumikinokset peittävät näkyvyyden moneen suuntaan). Mutta kyllä se aurinko jo itseään näyttää ja aivan varmasti jossain kohtaa sulattaa valkeuden ja päästää maanalaisen kasvun vauhtiin. 

"Ole sinä se valo
Ole sitä myrskyssä ja pimeydessä

Ole valoa ihmisten sydämiin
Niihinkin jotka sulkeutuneilta näyttää

Ole sitä miksi sinut luotiin
Valon tuojaksi"


Voimasanoja

* Tuotteet saatu Ruohonjuuresta

Rakastan erilaisia kortteja, joissa on herätteleviä ja pohdintaa antavia sanoja ja lauseita. Korttipakkoja onkin kertynyt monenlaisia, joita hyödynnän työssäni, mutta myös itseni kanssa keskustellessa. Kortteja voi hyödyntää niin monella tapaa - tuomaan näkökulmia, virittelemään keskusteluja, murtamaan jäätä, ystävien kanssa aikaa viettäessä, tulevaisuutta ja omaa hyvinvointia miettiessä, lohduttajana, tutustumiseen - mielikuvitus on rajana.

Uusimmat pakat minulla on nämä Hidasta elämää Toivon kortit ja Taikahetkiä kortit, jotka sain Ruohonjuuresta.

Halusin jakaa teille muutaman ajatuksen alla olevien kuvien kautta. 
Toivon kortit on Miia Moision käsissä syntyneet, graafinen suunnittelu Sanna Wikströmin.

Kenelle? Sinulle, joka…

…kaipaat toivoa elämääsi.

…haluat lohduttaa ystävää tai läheistä.

…kohtaat työssäsi niitä, jotka tarvitsevat toivoa.


Taikahetkiä elämään korttien kirjoittajana Katri Syvärinen, graafinen suunnittelu Sanna Wikströmin. 

Kenelle? Sinulle, joka…

…meinaat kadottaa itsesi arjen kiireiden alle.

… kaipaat pieniä muistutuksia siitä, miten ihmeellistä elämä voi olla.

… haluat tutustua itseesi yhä uudestaan ja uudestaan.

… haluat oppia näkemään elämän uudella, taianomaisella tavalla
Toivon sinulle voimauttavaa viikonloppua, voimauttavien sanojen ja ajatusten kera <3 


Face Mask testausta (+alekoodi)

* Kaupallisessa yhteistyössä Maybeauty


Minulla on rasvaisuuteen taipuva iho, josta löytyy myös mustapäitä ja pientä näppyä. On haastavaa löytää kasvoilleni sopivat tuotteet, jotka auttaisivat ihon tasapainottumisessa.  Somen maailmassa näin mainoksia ja kehuja tästä Maybeautyn Face Maskista, jonka sanotaan poistavan mustapäitä,  öljyisyyttä ja kuollutta ihosolukkoa sekä ennaltaehkäisevän aknea, ja halusin ehdottomasti kokeilla. Sainkin ilokseni pakkauksen testiin. 

Tuote siis levitetään kasvoille paketin mukana tulevalla siveltimellä. Maski on helposti levittyvä ja tuntuu miellyttävältä iholla. Naamion annetaan kuivua n. 30-45 minuuttia ja sen jälkeen naamio irrotellaan kasvoilta rauhallisesti vetäen. Silmänympärystä lähinnä olevat kohdat tuntuivat vähän nipistävältä irrotella, mutta muuten homma oli kivuton. 

Toimiko? Minulla on mitä ilmeisemmin sen verran itsepäiset mustapäät, että niitä en saanut - saunan höyryttelyn jälkeenkään - maskiin tarttumaan, mutta ihanan pehmeä tunne iholle jäi. Varmasti tämä vei mennessään kuollutta ihosolukkoa. Tämä olisikin kiva ottaa joka viikkoiseksi rutiiniksi, ja ehkäpä sitä tehostaisi Maybeautyn muut tuotteet, mm. poremask.

Haluaisitko sinä kokeilla? Koodilla katjaface saat 30% alennuksen Face Mask - setistä. Koodi voimassa 7.2 saakka. 

Ja klikkaile itsesi blogin Instagramin puolelle, josta löydät videot testaukseen liittyen. 

Henkäyksiä

Viime aikoina minusta ei ole tullut ulos mitään kovin pitkää, vuolasta tekstiä. Sisäistä olotilaa on jäsentänyt lyhyemmät postaukset Instagramin puolella - joskin melko tiheään - tai runot. Ne on sellaisia pieniä henkäyksiä, joissa aina yksi pieni palikka kerrallaan asettuu johonkin uomaansa. Osa kukkamerestä tupsahtaneet, osa tunteiden valtamerestä kuohuneet.

Olen kuulostellut kehoa, ja kuinka rauhoittaa elimistön sisäistä kuohua. Kävin taannoin osteopaattisessa hoidossa, mitä keho oli jo pitkään pyytänyt ja varsinkin lantion seutu huutanut. Sitä ennen useampana päivänä kehossa oli surujen virtoja liikkeellä. Hoidon jälkeen olo oli ryhdikkäämpi ja keveämpi. Seuraavana päivänä taas valtava kuohu ja levottomuus sisällä. Fyysisessä olotilassa yökkäämisen ja ruokahaluttomuuden tunne, rintarangan alueella tulossa ulos vihaa, pettymystä ja surun tunnetta. Pohdin sanoja, "olenko nyt valmis, olenko valmis päästämään taas yhdestä elämän kappaleesta irti".
Olen laittanut aikomuksen liikkeelle - että uskaltaisin päästää irti siitä, mikä ei enää palvele minua ja uskaltaisin ottaa vastaan uutta. Tällaiselle herkkähipiäiselle se näyttää tuovan mukanaan monenlaisia tunteita ja ajatuksia, jotka esteiksikin voisivat muodostua. Joillekin se voisi olla enemmän "helppo nakki" ja "tulta päin", mutta minulla ei ihan niin rohkeat askeleet ole. Mutta askeleita on, se lienee tärkeintä. Ja seisoo paikallaan, jos se oikealta tuntuu.

Jotkut prosessit on hitaita, eivätkä onnistu halki-poikki-pinoon-tyylillä. Joskus joutuu vähän näppäilemään tetristä ja antamaan vähän enemmän aikaa asioille. Toisinaan vaikeinta matkalla on kärsivällisyys ja sen salliminen, että asiat tapahtuu oikeassa omassa ajassaan - ilman että niitä yrittää runnoa läpi.

Henkäyksiä - jos et muuta just nyt voi, niin henkäile. Henkäile vain.