Olen, rakkauden arvoinen

Kuuntele minua.
Älä pakene, älä työnnä minua pois.
Älä piirrä minuun mittasuhteita, jotka ovat liioiteltuja.
Anna minulle mahdollisuus sellaisena kuin olen, en minä sinua satuttaa halua.
Minä haluan vain rohkaista sinua, tulemaan näkyväksi kaikkine puolinesi.
Kuuntele minua, hyväksy minut. Olen sinun puolella. Lempeydellä: Tunne.

Tunteet, nämä ihanat, kamalat oppaamme. Nämä mitkä saavat ihmisiä sekoamaan, tekemään järjettömyyksiä. Nämä mitkä saavat hyppäämään ulos epämukavuusalueelta. Nämä mitkä saavat meitä astumaan oikeille poluille. Tunteet, joita välillä yritämme vältellä. Tunteet, joiden päälle välillä heitämme itse lisää bensaa. Nämä tunteet jotka ovat välillä niin kamalanhirmuisen pelottavia. 

Elämä on tuonut minut sellaiseen kohtaan, jossa olen joutunut vastatusten kipeimpien kohtien ja pelkojeni kanssa. Tuntuu, että elämässä pyörii yhtä aikaa pyörremyrsky ja ihan vaan myrsky, ylitseni on pyyhkäissyt tsunami ja tiheästi toistuva raekuuro. Haluaisin sulkeutua, vetäytyä kolooni, olla tuntematta mitään, mutta samalla ymmärrän, että se ei ole vaihtoehto. Vaihtoehto on ottaa vastaan ja tuntea. Minun on helppo kirjoittaa niin juuri nyt, myöhemmin illalla voin olla ihan toista mieltä - sitä mieltä, että en aio suostua tuntemaan. 

Tunne on vain tunne, mutta miten se voikin olla niin pelottava. Huomaan jännittäväni kivuliaimpia hetkiä ja huutavani niitä vastaan. Ja sitten taas istun alas, tärisen pelosta ja annan padon purkautua. On sellaisia tunteita, kokemuksia, uskomuksia, jotka lähtevät jostakin tosi syvältä. Ne aiheuttavat ihan fyysisiä oireitakin ulos tullessaan.
"Minä en ole rakkauden arvoinen."  Ytimekkäästi kaiken voisi kiteyttää hyvinkin tuohon. Kaikki mitä elämässäni nyt tapahtuu, sohaisee tuota kipupistettä. Mutta minä en halua enää uskoa siihen. Haluan olla lempeämpi itselleni, osoittaa myötätuntoa ja rakkauden tekoja. Jos se sitten tarkoittaa sitä, että monien asioiden täytyy kaatua, niin se lienee vastaanotettava. Prosessi on edelleen kesken, ehkä aina. Ja huomenna en ehkä taas usko näihin sanoihin, enkä haluakaan sitä mitä äsken kirjoitin. Mutta sitten tulee taas uusi hetki kun haluankin. 

"Minä olen rakkauden arvoinen." Siihen minä haluan suunnata ajatusta. Että olen koko maailmankaikkeuden näkökulmasta rakkauden arvoinen. Niin monesta asiasta saan tähän tukea, niin monesta ihmisestä. Nyt lohtua tuo mm. Anna Taipaleen Sydänjuttu-kirja, voisin siteerata sen melkein kokonaan - en sitä tee, mutta suosittelen lukemaan. Silti vain minä voin todella tuntea nämä asiat, ottaa tulevat asiat vastaan, käydä nämä jutut läpi - konkreettiset asiat ja tunteet. 

Annan tunteiden tulla, olla. Pysyn tässä, otan vastaan. Sallin tämän kaiken, vaikka itku silmässä. 

Sellaista se on, ystävien kesken

"Kun tapaamme
Sanat yrittävät tulla ulos yhtä aikaa
Haluan kuunnella sinua
Ottaa sanoistasi kopin
Samalla haluan oksentaa omani ulos
En päällesi
Mutta siihen meidän keskelle
Koska en jaksa niitä enää
Mutta lopulta ne tulevat ulos juuri oikeassa tahdissa
Vuorotellen lauseittesi kanssa

Puhumisen tahti hiljenee loppua kohti
Kun lopuilla sanoilla ei ole enää kiire
Sitten voimme siemailla teetä niin että ollaan hiljaakin
Mutta silti mikään siinä ei ole vaivaannuttavaa"

Kun sydämestään antaa

Kun sydämestään käsin antaa, se palaa kiertokulussa takaisin. Siihen uskon. 
Kun raivaan tavaraa, pohdin usein myynkö. Useimmiten päädyn kuitenkin siihen, että lahjoitan tavarat mm. kierrätyskeskukseen. Joskus hiukan kitsastelen, että pitäisikö kuitenkin myydä ja saada pari lanttia siitä itselle. (Joskus toki myynkin eikä siinä siis mitään väärää.) Mutta lopulta minusta tuntuu ihanalta lahjoittaa tavaraa eteenpäin. Kun jätän vaate-nyssykän kierrätykseen, kiitän tavaroista ja annan kevein sydämin niiden mennä.

Kun kukkaron nyörit ovat tiukalla eikä raskisi ostaa esim. synttärilahjaa, ajattelen että annan ilolla, annan rahan kiertää ja se palaa joskus minulle takaisin. Tunnen ilon enkä tee sitä siksi, että saisin antamani takaisin. Mutta uskon siihen, että hyvä kiertää.

Eikä kyse ole vain materiaalisista asioista. Sydämestään voi antaa niin paljon. Antaa aikaa, välittää lohtua, olla tukena, pyytää syömään, lähettää voimauttavia virtauksia, kertoa kauneudesta ja hyvistä fiiliksistä mitä toinen synnyttää itsessä, auttaa käytännön asioissa, olla tukena hoitamassa asioita, jakaa suklaapatukka.

Juuri nyt, kun "taskuni ovat tyhjät" ja elämä tuntuu kouluttavan rajulla kädellä, tunnen suurta kiitollisuutta siitä kuinka elämä ja sen ihmiset ovat tuoneet monenlaista runsautta, rikkautta ja vaurautta elämääni. 

Olen saanut ulkomaan-matkan, ohjausta ja hellää kosketusta, maittavan brunssin, ravintolanruoan alkupaloista jälkiruokaan, hiusten leikkauksen ja värjäyksen. Olen saanut nuorelle, ensiasuntoon muuttavalle tarvittavaa tavaraa. Olen saanut lainaan matkalaukkua, vaatteita. Olen saanut huonekaluja ja pyörän. Olen saanut lempeää läsnäoloa ja turvaa. Olen saanut sanoja luettavaksi. Olen saanut halauksia. Olen saanut vinkkejä. Olen saanut yllättäviä alennuksia.

Joku päivä jaan kaiken sen hyvän eteenpäin. Kiitos, kiitos, kiitos.

Kolme kohtaa

Olen nyt hetken aikaa tehnyt niin, että pyrin päivittäin kirjoittamaan vihkooni kolme kappaletta.

Tänään kiitän... uusista mahdollisuuksista, siitä että pystyn itkemään, osaan kirjoittaa, musiikista joka lohduttaa ja antaa voimaa, ihmisistä jotka seisovat rinnalla.

Kiitän itseäni siitä... että ostin terveellisemmän lounaan, join vettä, rauhoitin itseäni hengittämällä.

Visioin tulevaa... Kaikki tämän hetken haasteet elämässäni löytävät järjestyksensä, seison kevein sydämin ja mielin ratkaisujen keskellä. Runsaus ympäröi minua, olen tasapainossa ja iloinen. Tutkin uusia polkuja yksin ja perheeni kanssa, tutustumme maailman eri kolkkiin. Joka vuosi uskallan jotain uutta, tänä vuonna teatterin maailmaan heittäytymistä. Kirjoitan sitä mitä intuitio tuo ja haastan itseäni myös makustelemaan uusia sanoja. Tunnen itseni keveäksi ja terveeksi. Lapseni löytävät oman suunnan ja elämä kantaa heitä. Ihmissuhteeni ovat luottamusta, vapautta, rakkautta, läsnäoloa, iloa, tyytyväisyyttä.

Ihanaa huhtikuuta <3


Lyijypaakku

"Kun se hiipi minuun
Se lyijypaakku
Se joka otti osansa minusta
Ja liikutti sitä haluamallaan tavalla
Kun se hiipi minuun
En alkuun edes huomannut
Se oli sellaista ovelaa villasukissa hipsuttelua

Mutta kun aloin saada vihiä siitä
Huusin Itselleni saatanaa
Syytin omaa asennevammaa
Potkin itseäni selkärankaan
Että pysy nyt helvetti suorassa
Äläkä tuulessa taivu

Mutta se paakku
Se oli päättänyt tulla
Niin sehän tuli

Ja minä istuin iltaisin pimeässä
Ja kysyin siltä
Että miksi
Mutta se oli vaan hiljaa
Mykkänä

Minä vähän itkin
Ja laskin pääni alas
Käänsin sille selän
Annoin unen tulla

Sitten alkoi vetää jaloissa
Seinät narista
Nirinari
Ja sitten kaatuivat
Ulospäin ne kaatuivat

Minä istuin siinä keskellä
Ja katsoin kun jalkojeni juureen käveli menneisyys
Siihen tuli pettymyksiä
Siihen tuli haavat
Siihen tuli kaikki ylikuorma mitä en ollut ennen nähnyt

Me oltiin alkuun ihan hiljaa
Minä katsoin niitä
Ja mietin että minunko nämä on?

Istuin kauan hiljaa
Nekin istui

Okei, te olette minun

Ja jotain liikahti eteenpäin"




Jokainen tuo jotain

Kenenkään ei tarvitse olla kaikkea. 

"Jokainen tuo jotain". Tuon lauseen kuulin Syrjälän Teemun suusta, kun kuuntelin tätä

Otetaan työporukka, harrastusporukka, perhe, ystävät. Se on juuri sitä, että jokainen tuo jotain siihen yhteyteen ja olemiseen. Jollakin on osaamista, mitä toiselta ei löydy ja sitten vastaavasti toisin päin. Opitaan toisiltamme, täydennämme toisiamme. Tuemme toisiamme, kannustamme vahvuuksiin. Kerromme ajatuksia, otamme vastaan.

Jos jokainen tuo jotain, tasapaino löytyy. Niin sen ajattelisi olevan.
Silti joskus erehtyy uskomaan, että pitäisi olla enemmän. Pitäisi äitinä tehdä enemmän, osata niitä samoja juttuja mitä isäkin. Olla äitinä enemmän, antaa sitä samaa virikkeellisyyttä kuin päiväkodissa ja koulussa, vaikkapa. Pitäisi loistaa töissä enemmän, omata kattavamman osaamisen. Olla yhtä taitava mitä harrastusporukan Annikki tai olla yhtä pirtsakka kuin Maija. Olla parempi ystävä ja osata auttaa enemmän. Antaa ja ymmärtää parisuhteessa aina vain enemmän ja enemmän.

Joskus erehtyy itse uskomaan harhoja. Joskus paineita ja vaatimuksia luo joku toinen.

Jos se onkin niin, että joku toinen odottaa vain muilta tuomisia. Välittää sitä ajatusta, että yksin pitäisi osata ja jaksaa. Odottaa, että on aina oltava parempi ja aina tuotava vain lisää. Eikä saa, eikä voi odottaa muilta osasilta täydennystä, vaan pitää olla itsekseen kokonainen. Mitä siitä syntyy? Omavoimaisia ja uupuneita ihmisiä? Ihmisiä, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa? Ihmisiä, jotka eivät jaa ja opi toisiltaan?
Mitä sinä tuot? Mitä läheisesi, työkaverisi, ystäväsi, harrastuskamusi tuovat?

Minun kokonaisuuteni muodostuu mm. näistä paloista - joku hoksaa kuinka liike tehdään ja jakaa sen muille, joku osaa lukea koordinaatteja, joltakin löytyy kokemuksen ääni, joku osaa kädentaidot, joku osaa käyttää vasaraa, joku taitaa ruoanlaiton, joku leipoo kädenkäänteessä, joku keksii hulluja ideoita, jollakin on järjen ääni, jollakin rohkeutta, jollakin pelaa esteettinen silmä, joku osaa matemaattiset jutut, joku imuroi, joku tiskaa, joku rauhoittaa, joku tuo energiaa, joku organisoi, joku osaa taltuttaa riidan, jollakin on huumoria, joku kouluttaa koiran ja niin paljon muuta.

Jokaisella on annettavaa. Ja yhdistämällä voimat, meistä tulee jotain isompaa.


Työtä sydämellä

Sitä on niin ilo katsoa, kun ihminen rakastaa sitä mitä tekee. Katsoa ihmistä työssä, missä hän nauttii olla.

Minulla on ihania mielenterveys- ja päihdetyön työkavereita, sellaisia jotka antautuvat työlleen. Ihailen heidän halua ja kykyä puolustaa heikompaa ja katsoa asiakkaita lempeydellä. Lempeydellä, jota osa saa hyvin harvoin osakseen. 

Mietin "virastoihmisiä" - jotka haluavat ja jaksavat palvella tyhmiäkin kysymyksiä. Heitä, jotka rakastavat pyöriä lukujen ja tilastojen parissa. Kaupan henkilöitä, jotka ovat palvelualttiita. Korjaajia, jotka innolla etsivät vikoja ja korjaavat niitä. Hoitajia, jotka omalla olemuksellaan rauhoittavat ihmisen ja välittävät turvallisuutta. Päiväkodin ihmisiä, jotka katsovat ja kuuntelevat pieniä sydämiä lämmöllä. Pelastushenkilöitä, jotka haluavat pelastaa, puolustaa ja turvata. Siistijöitä, jotka jättävät hiljaisen jälkensä ympäristöön ja tekevät sen mielellään. Sihteereitä, jotka kokoavat ja pitävät käsissään monia asioita. Ja monia muita osaajia, onneksi meistä on moneksi.
On heitä, jotka tekevät työtä pääasiallisesti vain sen vuoksi, että saavat rahaa, mutta se ei aiheuta silti isompaa kuormaa heissä. Heillä ei ole tarvetta tehdä työtä ns. sydämellä. He nauttivat sitten siitä rahan tuomasta ilosta, vaikkapa siitä että voivat matkustella. He ottavat työn työnä ja sillä selvä.

Mutta on myös heitä, joille työ on raskas lasti. He eivät rakasta työtään, eivät edes tykkää, eivät sitten yhtään. He vain viruvat työssään, katkerana eivätkö jaksa antaa kunnolla panostaan. He ovat vain tyhjä kuori, mekaaninen runko. He katsovat kelloa ja laskevat päiviä lomaan, eläkkeeseen.

Jokaisen meidän on "hankittava leipää pöytään". Se on selvä. Ja työpaikat on usein kiven takana. Mutta silti uskon, että jos haluaa muutosta, päättää sanoa sille kyllä ja astua pois kärsimyksestä, niin uusia ovia avautuu ja ohjausta annetaan. Kärsimyksen tilalle voi löytää "sydämen palon" tai lievemmin "ihan mukavaa työtä". Että vaihtoehtojakin on sen kärsimyksen, puutumisen, tympääntyneen olon ja raskauden tilalle. Aina välillä tällaisia kokemuksia löytyy lehdistä tai täältä somen maailmasta - ne ilahduttaa. Eikä se aina tarkoita työn vaihtamista, joskus tuulettaa täytyykin ajatuksia ja asenteita. Tai joskus täytyy ottaa irtiotto.

Työ voi olla työtä. Työ voi olla uskomuksia: "se on leipänsä tienattava ja kun työpaikan saa, niin siitä on pidettävä kiinni vaikka hampaat irvessä" tai "köyhällä ei ole varaa valita" tai "meidän suvussa mennään näillä töillä" tai "minusta ei ole mihinkään muuhun". Työ voi olla välietappeja, matkalla kohti jotain mukavampaa. Työ voi olla energiaa ja voimaa antavaa. Työ voi olla palkitsevaa. Työ voi olla sydämen paloa ja toteuttamista. Työ voi olla elämä. Työ voi olla elämäntapa. Työ voi olla pieni osa elämää. Työ voi olla ihan ok. Työ voi olla selvyys, jonka vuoksi ei ole tarvinnut käydä kärsimyksen tietä. Työ voi muotoutua pikku hiljaa omanlaiseksi. Työ voi olla paljon tunteja tai vähemmän tunteja. Työstä on niin moneksi. 

Minä koen olevani matkalla. Tällä matkalla haluan saada iloa ja nautintoa siitä mitä teen - ja ehdottomasti saankin. Silti en koe olevani vielä ihan perillä. Mutta nyt minulla ei ole kiire. Aika näyttää miten unelmien polut avautuvat. 

Kun ei tiedä muusta

Jos ei tiedä muusta, kuin siitä missä on ikänsä taplannut. Jos on kulkenut samaa polkua, ollut samoissa tuulissa ja myrskyissä. Jos on nähnyt auringosta vain yhden puolen. Jos on kuullut vain samoja asioita. Jos on itkenyt samoja itkuja.

Niin silloin ei välttämättä tiedä mistään muusta. Ei vaikka asiat olisivat kovinkin lähellä.
Ei tiedä erilaisista katseista ja sanoista, lempeämmistä. Ei tiedä että polkuja ja teitä on monenlaisia, tasaisempiakin. Ei tiedä auringon kokonaisesta voimasta. Ei tiedä kuinka suureksi voisi kasvaa, kuinka voisi olla helpompi hengittää, kuinka olo voisi olla turvallinen, kuinka iloon voi herätä, kuinka itseään voi arvostaa ja rakastaa.

Entä jos sinä voisitkin tietää muusta. Entä jos kyse olisi vain rohkeudesta ja itsellesi hyvän tekemisestä. Se, että poikkeaa polulta, lähtee etsimään vaikkei vielä tietäisi, saattaa tuoda tullessaan löytämisen.

Löytämisen. Että kun katsoo taaksepäin, tajuaa. Tajuaa, että hitto, minä en oikeasti tiennyt että tällaistakin voi olla olemassa.

Entä jos sinäkään et vain tiedä muusta. Mutta se on silti hetken päässä.




Kun joku näyttää valosi

Niinä varjoisina hetkinä, on äärettömän arvokasta, että joku tulee ja muistuttaa valostasi. Kertoo kaikesta siitä, minkä itse on unohtanut, painanut piiloon pimeään. Kertoo siitäkin, mitä itse salaa ehkä toivoo, mutta ei usko siihen. Senkin se saattaa kertoa, mistä itse ei vielä tiedä - hurjasta voimasta ja valosta. Varsinkin varjoisina hetkinä kaikki tämä on tärkeää.

Kerrotaan toisillemme valosta minkä näemme <3

Joskus kovuus on rakkautta

Sinä aamuna aurinko oli kova
Se valaisi kaiken mutta ei tuonut lämpöä
Minä istuin siinä valossa
Paljaana
Palellen

Valon tehtävä on hoitaa!
Valon tehtävä on tuoda toivoa!
Mutta tarjoile sinä vain kovuutta!
Jos sen kerran tehtäväksesi luulet!

Siinä minä istuin
Räkä poskella huutaen
Ihon kihistessä kiukusta

Nyyhkäys

Nyyhkäys

Huokaus

Noin rakkaani
Joskus on minun tehtävä olla kova
Mutta tahtoni on vain rakkautta