Sopuun menneisyyden kanssa

Ajattelen, että jotkut asiat on vain käytävä läpi. Menneisyydestä. Jotta sitä ei tarvitse juosta karkuun. Menneisyyttä. Ehkei kuitenkaan niin, että sinne menneeseen jäisi vatvoutumaan. Sillä tavoin, että jäisi koukkuun. Mutta halki-poikki-pinoon ja kiitos. Kerran tai useamman. Katse kuitenkin suunnattuna eteenpäin, pääsääntöisesti. 

Kun jää koukkuun, menneisyyteen. Saattaa löytää itsensä jonkinlaisesta Uhrin roolista. Alkaa vaatia tilintekoa itsensä kustannuksella. Niin, että tämä hetki ja tulevaisuus - kaikki tuo tulee katsottua Uhriuden läpi. Tässä hetkessä eläminen ja kiitollisuus jäävät taka-alalle - sillälailla hiljaa vain vinkumaan.

Kun jää koukkuun johonkin tiettyyn kuvaan - kuvaan itsestä tai kuvaan toisista. Silloin saattaa jämähtää toistamaan samaa tarinaa (vaikka tarina olisikin jo vaihtunut). Minä hylätty, minä petetty, minä yksin, minä sairas, minä loukattu, minä uhri, muut petollisia. Tai jotain muuta.
Puolison päihdeongelman aikaan elämässämme tapahtui monia raskaita ja ikäviä asioita puolin ja toisin. Sieltä ajalta tunnistan hyvinkin sen loukatun fiiliksen: Taas luottamukseni petettiin, taas jäin yksin, minulla ei ole mitään väliä. Ja toki se oli silloin todellinen kokemuskin, mutta raittiuden ja uusien kuvioiden myötä tuli opeteltavaksi "uusi kieli". Oli työstettävä vanhoja haavoja ja kipuja, jotka varsinkin riitatilanteessa helposti pyrki pintaan - usein kärjistetysti. Sitä oli jollain tavalla varpaillaan, että milloin rysähtää. "No niin, olisihan se pitänyt arvata, ei minun sanomisilla ei ole väliä."

Joskus ajattelee, että sitä on menneisyyden Herra - sitten yllättäen tapahtuukin jotain, joka nostaa tutut ajatukset: Kiitos vaan, näinhän tämä aina menee, voiko elämä minulle muuta antaakaan. Ajattelen, että siinä voi (haluta, kokeilla) valita - jatkaako samojen sanojen toistamista vai antaako ajatuksen, tunteenkin käydä pinnassa, hoivata niitä hetken ja siirtää sitten pois auringon tieltä.

Että entäpä jos. Jos olisikin uuden tarinan aika. Olisiko aika piirtää uusi kuva, jossa kuviot menevätkin uusiksi. Jossa vanhat tutut sanat korvattaisiin vähä vähältä jollain uusilla. Entä jos ottaisi ihmettelevän asenteen - mhhh, mitä voin oppia tästä, mitä tämä tilanne haluaa kertoa minulle, voisinko suhtautua hiukan erilailla, voinko muuttaa asioita.

Entäpä jos menneisyyden mukana kantaminen on syynä siihen, että elämä tuo eteen samanlaisia tilanteita toistuvasti? Entäpä jos menneisyys siten tahtoo jo ottaa irtioton, havahduttaa sinut katsomaan elämää ja tilanteita hiukan eri valossa?

Ihan vain entä jos?

Käännekohdat

Olen miettinyt toivoa. Sitä me tarvitaan. Mietin ihmisiä pimeässä, siellä minne valo ei tunnu koskaan paistavan. Mietin toivottomuutta, mietin menetettyjä pelejä. Mietin soita, joihin on hukuttu, oltu hukkumaisillaan. Mietin pilkahduksia, kun jotain alkaakin muuttua. Mietin pieniä käänteitä, joista voi kasvaa jotain suurta.
Mietin niitä oikeita sanoja, jotka joskus voi pelastaa tulevaisuuden. Ensin voi olla paljon vääriä sanoja, paljon oikeita sanoja, ennen kuin jokin kolahtaa. Voi olla tarpoutumista, vastaanhangottelua ja sitten se kipu, auringon pilkahdus, menetys, pelko, katse, kosketus pysäyttää ja muuttaa suunnan. Se jokin. Jokin mitä ei voi ennustaa, mitä ei voi toiseen pakolla iskeä. Se on jotain, missä täytyy olla jotain suurempaa mukana. Siinä on pohja ja sen päällä valo. Nousetko ylös, selviätkö vai painutko virran mukana alavirtaan.
Niissä hetkissä on jotain niin väkevää. Kun ihminen haluaakin selvitä, valita elämän. Koskaan ei voi tietää mikä kellekin on se merkityksellinen juttu. Se voi olla vaikka Sinä ja sanasi. 

Katsoin Inhimillistä tekijää, siitä nämä ajatukset lähtivät.

Siellä missä...

Siellä missä kyyneleet polttavat poskia
Siellä missä polvet huutavat rupiaan
Siellä missä sydän hakkaa rikki kaltereita
Siellä missä sielu makaa kivusta kippurassa

                             Siellä rakkaani
                             Siellä kasvaa Voima

Haavoittuvuus

Haavoittunut enkeli, tiedättehän sen Hugo Simbergin maalauksen. Se on tehnyt minuun joskus ala-asteella ison tunnemuiston. Minulla on mielikuva, jonka totuudenperästä en ole ihan varma. Maalaushan on olemassa ja varmasti ala-asteella siihen aiheeseen tutustuttu. Mutta minulla on silmissä sellainen muisto, että olisimme koulussa katsonut televisioidun version haavoittuneesta enkelistä. Jokin videopätkä, jossa enkelille tapahtuu jotain (liittyikö se kiusaamiseen) ja kun enkeliä sitten kannettiin teoksessa olevalla tavalla. Olenko vain muodostanut maalauksesta tarinan päähäni, vai onko sellainen video ollut olemassa. Joka tapauksessa muistan sydämen kivun, kun mietin haavoittunutta enkeliä. Olin jotenkin hirmu surullinen. Tavoitan helposti sen tunteen edelleenkin.
Jostain syystä tuo muisto nousi mieleeni, kun mietin haavoittuneisuutta. Joskus asiaa pohtiessani löysin videon, jossa Brene Brown puhuu siitä. Nanna vinkkasi vasta yhdestä Brenen kirjasta, jonka seurauksena olen huomannut pohtivani jälleen tätä haavoittuvuus asiaa ihan omassa arkisessa toiminnassa. 

Haavoittuvuus. Kuinka usein uskallan olla Auki. Sanoa tuntui pahalta, loukkasit minua, pelkään, kaipaan, toivon, rakastan, inhoan, vihaan, tunnen. Kuinka usein uskallan olla Totta tunteideni kanssa.

Joskus se tuntuu pelottavalta. Olla Auki. Ei sitä kaikki Minulta ansaitse. Mutta kun on kyse siitä, että tarvii olla itselleen uskollinen, niin silloin on joskus uskallettava olla Auki vaikka pelottaa.

Tosi paljon olen nyt pohtinut sitä pelkoa, joka saa vetämään kilven eteen. Ja niitä tunteita mitä sinne taakse kätkeytyy. Mikä on oikeastaan kauheinta mitä voi tapahtua. Mitä hyvää siitä seuraa, kun uskaltaa. Mitä hyvää se tekee ihmissuhteille. Ennen kaikkea itselle ja itsensä hyväksymiselle.

Siinä, että uskaltaa näyttää haavoittuvuuden, olla välillä paljas ja auki. Siinä on kauneutta.

Ja siinä, että uskaltaa kohdata toisen haavoittuvuuden, seistä alastomana vastakkain. Siinäkin on kauneutta.
Mielelläni kuulisin mitä ajatuksia Haavoittuvuus-termi herättää teissä? <3

Rauhoitu hyvä Nainen!

Joutenolo. 
Miten se voikin joskus olla niin vaikeaa.

Kun olisi lupa "vain olla", pari ylimääräistä vapaapäivää vaikkapa. Niin johan pitäisi alkaa suorittamaan. Viedä lapsi uimaan, pulkkamäkeen, luistelemaan pelata korttia, leikkiä ulkona - olla muistoja jättävä äiti. Hoitaa kotia. Nähdä ihmisiä, pyytää ihmisiä kylään. Tarjoutua ottamaan muiden lapsia hoitoon. Olla kumppanin kanssa kahden. Kirjoittaa. Katsoa leffaa. Leipoa. Liikkua ulkona. Hiljentyä, lähteä retkelle. Niin, Eihän noissa yksistään mitään, mutta kun pitäisi ehtiä KAIKKEA!

Ja sitten pää menee jumiin. Ei saa mitään tehtyä. Istuu sohvalla, on "pysäkillä". Sitten iskee hedari. Syyllisyys ja ankaruushan ne sieltä tervehtii. Ja tunteet "olen hyödytön" ja "huono".

Sitten yrittää koota päätä, hengitellä sitä järjestykseen. Muistella Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptit-kirjan vinkkiä. Kun on "omaa aikaa", ei suunnittelisi yhtään mitään. Ottaisi "Ei mitään"-aikaa. Istuisi alas ja olisi vain. Ja jos jokin on tullakseen hyvän fiiliksen saattelemana, niin ryhtyisi sitten siihen.


Älä pelkää särkymistä

Älä pelkää särkymistä
Se on harhaa
Jos jotain on tulossa sinusta ulos
anna sen tulla 
Ei se sinua särje
Se särkee jos väkisin pidät kehoa
Itseäsi kiinni
Se hajottaa sinua pikku hiljaa

Mutta kun antaudut

Sulje silmät
Hengitä hiljalleen ulos
Anna tulla mukana mitä tullakseen
Kun hyväksyt
Kehosi, Mielesi, Sielusi myötäilee

Ja pysyt ehjänä
Vaikka kuinka kipeää tekisi

Ken on kaikkein älykkäin

Katsoitteko Haluatko miljonääriksi-jakson, jossa kilpailuaan aloitti Mira ja sitä seurannutta somettelua? Kirsi Salo kirjoitti asiasta omalla facebook sivullaan mm. näin: 

Miksi ihmisen täytyisi olla sivistynyt tai fiksu, jotta hän on arvokas ihmisenä? Vaikka Mira ei tietäisi MISTÄÄN mitään, hän on ihminen ja ansaitsee meidän rakkauden ja kunnioituksen. Ihan omana itsenään. Milloin älystä tuli ihmisarvon mitta? On paljon muita ominaisuuksia, jotka tuovat maailmaan enemmän arvoa kuin "sivistys" (mikä ei ole mitään muuta kuin vanhojen faktojen ulkoa opettelua).

Näin jakson, mutta en ole vaivautunut lukemaan kommentteja mitä somessa kuulemani mukaan on pyörinyt. Mutta Kirsin kommentin myötä mietin minäkin, että tosiaan, miksi ihmisten tietämättömyys on ivan ja pilkan kohde. Kuka määrittelee sen mitä meillä pitäisi ja kuuluisi tietää. On varmasti oletuksia, että oman maan asioista, yleistiedosta ja sivistyksestä jne kuuluu tietää asioita - ja jos et ole kartalla, ihmiset voivat sitten tuhahdella, pyöritellä silmiä ja taivastella toisten tyhmyyttä.

Minua ei ikinä saisi noihin kilpailuihin mukaan jo sen vuoksi, että tiedän hyvin vähän "sivistäviä" asioita (täällä kirjoitinkin joskus asiasta), mutta en myöskään kestäisi sitä naurua mitä seuraisi siitä, etten tiedä jotain monelle "päivänselvää" asiaa.

En siis seuraa isommin politiikkaa, ja monessa asiassa tipun kärryiltä jo alkuvaiheessa. Uutisia katson vähän - koska miksi katsoa maailman pahuutta, kun en sillä tiedolla voi loppujen lopuksi kovinkaan paljon muuta tehdä kuin voivotella ja lähettää vaaleanpunaisia ajatuksia. Maantieteellisesti haparoin, tiedän vain muutaman "yleispätevän nähtävyyden", kirjallisuudesta muistan hyvin vähän kirjoittajien nimiä, termien tietävyys vähäistä jne. "Miten et voi tuota tietää?" Niin, miten voin olla tietämättä. Olenko sitten tyhmä. Ja jos olen, niin miksi sen haukkuminen olisi "luvallista".

Tässä maailmassa on heikkolahjaisuutta, yksinkertaisuutta, älykkyyttä montaa sorttia, osaamista ja tietämistä. Mutta se joka tietää, voi olla tunnemaailmalta köyhä ja se joka ei tiedä, voi olla tunnemaailmaltaan rikas. Joskus ei ole tietoa eikä rikasta tunnemaailmaa - mutta jos Luoja sellaiseksi loi, niin rakkaudella niin olkoon.

Ja sitä paitsi joskus se, joka ei tiedä mitään, on paljon onnellisempi, kun se joka tietää paljon...




Hyvä kiertää

Kaj Kunnas sanoi hienosti Inhimillisessä tekijässä kiusaamisesta, pahan puhumisesta:
...Tuntuu niin keljulta -- En puhu kenestäkään pahaa -- Julkisesti en puhu pahaa -- Hyvä lähtenyt kiertoon -- Hyvä lähtenyt kiertämään -- Mullekin puhutaan tosi vähän pahaa... (Kommenttiin sisältyi muutakin, monia muitakin hienoja juttuja, mutta poimin sieltä täältä parit sanat.)

Tänä päivänä pyrin juuri tuohon. Että mahdollisimman vähän pahan puhumista. Purettava on ihmissuhteiden synnyttämiä kuvioita, mutta sellainen pahan jauhaminen, sitä yritän välttää. Nuorempana olin epäkypsempi, jauhoin enemmän, mutta tänään osaan ja haluan suunnata ajatuksia mahdollisimman paljon hyvään. Koska juuri tämän hyvän kiertämisen valossa, toivon että minusta ja minulle puhutaan hyvää. Vastaavasti myös paha kiertää - jos toistuvasti jauhaa pahaa muista, on pahan ilman lintu ja ilkeä, niin voiko elämä, maailmankaikkeus tuoda paljon muuta takaisin?

Ihanaa lauantaita kaikille, hyvän ilman tuulia Teille <3 Jostain nousi teille runo tähän viikonloppuun, ehkäpä se on juuri jollekin teistä tarkoitettu <3

Mene lähelle
Vaikka pelottaa
Mene ja kosketa

Minkään ei tarvitse muuttua
Vaikka kaikki olisikin muuttunut


Keskinkertainen mutten toivottavasti yksinkertainen

Keskinkertaisuus. Oman jutun löytyminen. Ensimmäisestä kirjoitteli jokunen aika sitten Minäkö keski-ikäinen Tiia K ja jälkimmäisestä Aamukahvilla Henriikka.

Minä ajattelen, että olen melko keskinkertainen. En ole missään huippu, enkä ole koskaan ollutkaan. Missään kouluaineessa en ole loistanut, oikeastaan olen ollut alle keskitason melkeinpä kaikessa. Missään lajissakaan en ole koskaan ollut huippu, vaikka olen aina tykännyt voimistelusta ja tanssista. Suurimmaksi osaksi olen inhonnut koulun liikuntalajeja. En loista missään peleissä enkä varsinkaan älykkyyttä vaativissa jutuissa.

Jossain vaiheessa minua rajoitti suuresti se, että en osaa kympillä. Koska täydellisyyden tavoittelu. Yhdessä nämä saivat minut empimään asioiden tekemistä, koska olen vain keskinkertainen, jos sitäkään. Nousi paineita siitä, että saako keskinkertaisuudesta nauttia ja vieläpä tuoda sen ilmi muillekin. Mutta kokeilemisen halu, luovuuden ruokkiminen, innostus, hullaantuminen ovat saaneet minut kokeilemaan erilaisia asioita.
Lopetin voimistelun murrosiän taitteessa. Olin poissa kaikesta tanssiin vivahtavasta useita vuosia. Kunnes jossain vaiheessa alkoi kipinä taas nousta. Silloin pitäjässä ei ollut isommin tanssitunteja tarjolla, mutta polte ajoi minut kysymään, että saisinko mennä mukaan "hengailemaan" nuorten tanssiporukkaan. Sain luvan - hävetti ja nolotti oma räpiköinti, koin alemmuutta, mutta sain myös tuntea tanssin iloa. Kipinä oli vahvempi negatiivisia tunteita. Jonkin aikaa veivasin mukana, mutta sitten löysin naisten ryhmän. Sitten olen ollut vaihtelevasti eri kausina mukana, joko tanssin tai voimistelun puolella. Keskinkertaisena, mutta nauttien todella. Juuri nyt kokeilussa tankotanssi, haaveissa muukin ilma-akrobatia.

Kouluajoilta oli selvää, että käsityöt ei ole minun juttu. Mutta aikuisiällä sain jostain kipinän opetella ompelemista. Siinä huumassa tuli pipoja, pari laukkua, keskosten pusakoita jne. Jonkun piponkin innostuin virkkaamaan. Sitten sain tarpeeni tyydytettyä ja sen koommin käsityöhommat ei ole kiinnostaneet. Jossain välissä oli myös askartelu- ja korujentekobuumi. Vaikka aina ajattelin, että hitto minun kärsivällisyys niihin riitä, niin olipas mukavaa. Siihen asti, kun innosti.
Tällä hetkellä tunnen suurta vetoa hevosen hoitamiseen ja ratsastamiseen sekä taidemaalaamiseen. Juttuihin, joista en uskonut ikinä edes hitusenkaan kiinnostuvan saati että osaisin niiden suhteen yhtään mitään. Mutta nyt osaamisella ei ole niin väliä, haluan tuntea miltä ne tuntuu. Ratsastustunti melkein varattu, maalauspohja ja siveltimet odottavat uskallusta. Taka-alalla odottaa myös vahva halu teatteri/ilmaisutaiteeseen, josta yläasteella sain mielihyvän tunnetta ja jonka seuraamisesta sytyn liekkiin.

Se mihin haluaisin saada kipinän, on leivonta ja ruoanlaitto. Niihin haluaisin hurmioitua - tällä hetkellä tekeminen on melko mekaanista. Musiikin soittaminen on tällä hetkellä sellainen osa-alue, jonka ajattelen olevan täysin poissuljettu. Eipäs sittenkään - pianon soitto haavehan elää jossain taustalla. Villasukkien tekoon minun pitäisi varmasti saada kipinä - lämpimät varpaat ei kai voi ikuisesti olla anopin harteilla...

Kirjoittaminen on asia mikä on aina tuntunut Mun jutulta. Ja niin kauan, kun se tuntuu Mun jutulta, minä kirjoitan. Vaikka sitten keskinkertaisesti.

Niin tai näin. Olen kokeilija ja innostuja. Suurin osa on varmasti niin, että ne käyvät osana elämääni ja jatkavat sitten kulkuaan. Eikä kaikki yhtä aikaa toki elämään mahtuisikaan. Mutta jostain ehkä tulee loppuelämän kumppani. Mutta pointti on se minkä olen tässä vuosien varrella viisaammilta oppinut ja josta minun pitää itseäni aika ajoin muistuttaa. Jos tunnet kipinää jonkin asian äärellä, niin tee ja toteuta. Vaikka sitten paskasti. Pääasia, että nautit!

Ei kenenkään

Ei kenenkään, en kenenkään
En mihinkään, ei mihinkään
Kenen maa, minun ja sitten ei
Kasvot kasvojen joukossa mutta
palat epäsopivia keskenään

Mille, kenelle
Minä
Kenelle ja mihin

Mihin ja kelle
Minä kuulun
Minulla on kontakteja, yhteisiä sydämen sykkeitä, korvaamattomia. Tärkeitä ihmisiä, syvää yhteyttä, rakkaita ja rakkautta. Täyteläisiä hetkiä. Yksilöitä.

Joskus minä havahdun porukoissa. Ihmisten keskellä. Että haen omaa laumaani. Jossain syvällä kaikuu toisinaan tunne En kuulu oikein mihinkään.

Jokin yhteisö, heimo, lauma. Tunne, että Tässä on minun perheeni. Sellainen kaipuu minussa välillä kuiskailee.

Joskus istun porukassa ja mietin, että olen väärä palanen paletissa. Näen itseni kukkulalla, kuun loisteessa. Ulvomassa kuin susi. Kutsumassa laumaani.

Ja sitten joskus taas sujahdan sisään porukkaan. Tunteella. Nauran, iloitsen, tunnen vahvasti. Ihana porukka, minäkin olen osa tätä. Istun täydellisesti.

Ja olenhan minä osa, monenlaista juttua, porukoita, ihmisiä. Tätä elämää, maailmankaikkeutta. Joten onhan se vähän hassua, että minusta nousee kuulumattomuutta. Ihan hassua.