torstai 8. joulukuuta 2016

Voi minua ja huonoja käytöstapoja

Olen usein miettinyt, että minua ei voisi päästää minnekään "hienojen ihmisten pariin". Takuulla tiputtelisin haarukoita ja muuta välineistöä lattioille silkasta paniikista. Kädet hikoaisivat siitä, että kuinka kuuluu toimia - ketä kätellään ensin (ja milloin on ok olla kättelemättä ja yleisesti tervehtiä paikalla olijoita), milloin ja miten, ketä kaikkia onnitellaan, miten puhutellaan. MIlloin haarukan saa ottaa käteen ja laittaa suuhun, milloin nostaa lasin huulille. Hikikarpaloita aiheuttaisi myös se, että olenko alipukeutunut vai liian pukeutunut (harvemmin varmasti tätä). Niin, sinne "parempiin piireihin" minua ei kannattaisi päästää, koska ihan "tavistenkin, meikäläisten" juhlissa ei aina kaikki mene putkeen. Hyvistä aikomuksista huolimatta. 

Siitä kuitenkin pyrkimykseni on lähteä liikkeelle, että ystävällisesti tervehdin väkeä. Pientä päähierontaa aiheuttaa kuitenkin se, että milloin käyn ihan käsipäivää kierroksen koko seurueelle (tutuille ja tuntemattomille) ja milloin yleinen tervehdys riittää. Toki järkeni sanoo, että jos vieraita on vaikkapa 100 niin tuskin on järkevää lähteä kaikkia kädestä pitäen kiertämään vaan tehdä tämä keskustelun yhteydessä mikäli aiempaa tuttavuutta ei ole olemassa. Silti huomaan miettiväni, jännittäväni tätä asiaa myös pienemmissä juhlissa, joissa minulle tuntemattomia henkilöitä on. Joka kerta. 
Minusta on kiva tietää juhlissa (lähinnä niissä pienemmissä), että ketä väkeä paikalla. Mikä on henkilön suhde juhlaväkeen jne. Ja mielestäni se kuka tulee juhlatilaan, voisi esitellä itsensä kädestä pitäen jo paikalla olijoille, tai kertomalla kaikille yhteen ääneen, että Hei olen Katja, jotta asia valkenee. Tai sitten juhlinnan tuoksinassa käydä esittäytymässä. Ristiäisissä olisi fiksua onnitella myös isovanhemmat ja häissä tämä toki luontevasti tuleekin. Ja esittäytymisessä ajattelen plussaa olevan jämäkkä, mutta ei liian puristava kättelyote ja selkeä artikulointi samalla, kun katsotaan silmiin. Nooh, saahan sitä olla hyviä aikomuksia, jos ei sitten itse niitä noudata.

Itsenäisen Suomen juhlapäivänä ei Katjan käytös mennyt niin kuin Linnan juhlissa. Saavuin ristiäistilaisuuteen, josta en ihan kaikkia tuntenut - 99% tiesin kasvoilta (että kuka on kuka), mutta takuulla minun tunnettavuus ei ollut taattua. Siinä sitten lahjapöytää etsiessä, ihmisten seassa, jossa hiukan joka puolella oli joku, kaikki visioni valuivat lattianrakoon. Asetin lahjan pöydälle, sanoin kuuluvalla äänellä Päivää kaikille ja istuin pikaisesti lähinnä olevalle penkille, jossa tuttu henkilö oli vieressä. (Välillä se vieraiden ihmisten katseiden alla oleminen tuntuu niin epämukavalta ja sitä haluaa välttää.) Juhlat sujuivat hyvin ja hyvässä hengessä mukavan jutustelun parissa. Mutta käsi ei koskettanut kättä ja niin ne juhlat päättyivät. 

Myöhemmin illasta iski tajuton huonommuuden ja syyllisyyden tunne. Tätä yhdessä ystävättären kanssa vatvoimme, ja jaoimme saman kokemuksen. Mitä ihmeen moukkia, käytöstavoiltaan puutteellisia olemmekaan. Ei käsipäivää ja minun tapauksessa ei onnitteluja vauvan isovanhemmillekaan. Kertakaikkiaan! Yöunet meinasi mennä.

No, ehkä maailma ei tähän kaadu ja saan vielä joskus tilaisuuden olla selkärangallisempi ja paikata itsestäni jättämän huonon kuvan. Joskus sitä vaan jännittää ja möhlää, ajatus herpaantuu väärille urille ettei huomaa olennaista. Sentään älysin ainakin kahtaa "emännistä" kiittää hyvästä tarjoilusta. Yksi asia ehkä meni oikein.

Mutta hei te tiistain juhlavieraat (ja muidenkin juhlien), muutamat joita en tunne ja joiden kanssa en ole koskaan esittäytynyt, Olen Katja ja olipa mukava tavata.

torstai 1. joulukuuta 2016

Elämäni kulmakiviä

Tämä syksy. On jotenkin ollut niin raskas-soutuista. Ilolla kuljen kohti joulua, tätä ihanaa tunnelmaa - hämyä ja hartautta, hiljaisuutta ja joutenoloa. Mutta silti vähän sellaisia ajatuksia, että olisipa tammikuu. "Uudet kujeet ja kuviot". Loppuvuodesta huomaan usein oman tyytymättömyyden. Unelmat eivät olekaan nytkähtänyt liikenteeseen kuten toivoin. Pohdintaa, että ehkä en pystykään, tai ehkä niiden ei ole määrä toteutuakaan. Epätoivoakin, että onko näin. Vai että hiljaa hyvä tulee ja ajallaan huomaan ne, joiden kuuluukin tippua pois matkasta ja joiden pysyä mukana, kasvaa täyteen mittaansa. Ehkä näin kuitenkin. Mutta yhä enemmän nyt siis tarpeen kiitollisuuden viljeleminen. Kiitos, kiitos, kiitos. Ja itseni juurruttaminen tähän hetkeen. Taas. 
Siitä tulikin mieleen, että kirjaan nyt ylös elämäni "kulmakiviä", joihin haluan tukeutua. Että muistaisin taas paremmin.

Kiitollisuus, se tulikin. Kiitos monista hyvistä asioista, mutta kiitos myös niistä hetkistä, jotka ei aina niin kivalta tunnu, mutta johonkin sinua vievät. Kiitoksen sanominen, asioiden siunaaminen, rakkauden lähettäminen - sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei yhtään tekisi mieli. 

Suuntaa ajatuksia sinne minne haluat kulkea, sinne millaisissa fiiliksissä haluat olla. Negatiivisuuden oravanpyörä, se ei saa mitään muutosta aikaan - muuten kuin omassa nahassa kireyden tunteen. Puutu epäkohtiin, sano ääneen mikä vaivaa, mutta pyri vellomisesta pois. 

Rauhoita itsesi hyvä nainen. Hengitä sisään ja ulos. Painele kävelylle. Mene liikuttamaan itseäsi vaikka kuinka lähteminen laiskottaisi. Kuuntele meditatiivista musaa, huudata musiikilla olo seesteisemmäksi. Istu alas ja kuuntele. Istu alas ja kirjoita. Ole hiljaisuudessakin.

Kuuntele sitä sydämen ääntä, tunnetta rinta-alassa, hiljaista kuiskausta korvissa. Oikeasti se ohjaa sinua, anna sille mahdollisuus. 

Anna sydämestäsi, tee asioita sydämestä. Mekaaninen tekeminen, ilman tunnetta, saa sinut köyhtymään. Tiedät sen, olet oppinut tuntemaan itseäsi. Anna itsestäsi maailmalle, teitpä mitä vain.

Visioi, unelmakarttaile. Arvosta unelmiasi, ne haluaa tulla nähdyksi, ne haluaa että uskot niihin.

Kuuntele kehoasi, se kyllä kertoo jos jokin ei ole sinulle hyväksi. Kunnioita sitä.

Anna muiden innostus tarttua sinuun. Hakeudu sellaisten ihmisten pariin, joiden kanssa voit ideoida ja antaa luovuutesi nousta kukkaansa. Sellaisiin porukoihin, jossa buustataan toinen toistensa unelmia.

Muista kiittää läheisistä, nähdä se hyvä kaikissa heissä.

Niin ja muistathan suoda arvostusta ja rakkautta  myös itsellesi. Sitä lempeyttä ja armoa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Sieluni halajama työpaikka

Oli luppohetki. Visioin tulevaisuuden työtä, työpaikkaa ja sen fiiliksiä...

Sinne on mukava mennä, meneepä mihin aikaan vain.
Työt saavat käynnistyä niin, että takin voi jättää rauhassa
naulakkoon ja kengät laskea telineeseen. Tilalle voi vetäistä
mukavat villasukat ja hipsutella niillä työn pariin. Vedenkeittimen
voi napsauttaa heti päälle ja sytyttää parit kynttilät. Työt saa aloittaa
hiljaisella mietiskelyllä ja virittäytyen mukavaan päivään - teetä siemaillen.
Vaihtoehtoisesti itseään voi käynnistää musiikin tahdissa, lanteita keinutellen.
Tai painelemalla suoraan työn äärelle - näppäimistöä paukuttamaan, tai ihan
ihanasti ihmisten seuraa suoraan.
Minulla on työpöytä, riittävän iso - sillälailla että kaikki on käden ulottuvilla.
Siinä on kukka, siinä on kynttilöitä, jotain pieniä patsaitakin siinä on.
Kyniä on riittävästi, montaa eri laatua. Tietokonekin siinä on. Jotain muutakin.
Ehdottomasti siinä on myös korttipakkoja, mistä voi nostaa kuhunkin hetkeen
sopivan ajatuksen. Pöydän äärellä on täydellinen penkki. Vastapuolella siinä on
pari muutakin mukavaa tuolia. Lisäksi on viihtyisä seurustelu/palaveri/ideointi
nurkkaus mukavine tuoleineen ja pikku pöydän kera.

On siellä tietysti se keittiö, jossa mm. teetä ja kahveja voi keitellä. Ja
sosiaaliset tilat tietysti, sauna olisi ehkä jo yliampuvaa?
Siellä liikkuu innovatiivisia ja yhteen hiilteen puhaltavia ihmisiä.
Siellä pidetään ideariihiä, luovuuspiirejä. Siellä saa käyttää erilaisia
työtapoja ja -menetelmiä. Siellä kannustetaan ja kuunnellaan toisia. Siellä
annetaan tilaa tehdä myös omia juttuja, vetäytyä omiin oloihin. Siellä voidaan
pitää rentoutushetkiä, ottaa pienet nokoset. Jokainen tietää vastuunsa, ja
kantaa sen - ilman että kukaan kellottaa. Jokainen valitsee päiviinsä sopivan
työajan - kuitenkin huomioiden siinä yhteiset palaveeraamiset. Niin ja apua saa
aina pyytää ja toisia autetaan. Siellä saa marmattaakin, kunhan se ei jää päälle.

Ennenkaikkea siellä on viihtyisää. Lämpöä. Värejä. Kannustavia sanoja ja kuvia.
Niin ja siellä on jokin tila/tiloja, jonne mahtuu ryhmä/kurssitapaaminen. Se on
matkan varrella, siellä varrella missä ihmisiä kulkee ja jonne on helppo löytää
perille. Mutta silti se ei ole betonipunkkeri, vaan ympärillä on vihreää ja vehreää.
Mitä minä teenkään "isona" työkseni. Kirjoitan ja kirjoitan. Ehkä puolet ajasta.
Työajasta. Sitten minä toimin "hyvän mielen lähettiläänä". Ihmisten kanssa
unelmakarttaillen, voimauttavasti valokuvaillen, harjoitellen Maaretan Hyvän
mielen taitoja sellaisenaan ja soveltaen, liikuttaen kehoa tunteet seurana, 
liikkuen luonnossa ja istuen nuotiolla, rentoutuen, runopiireillen, kirjoittaen,
maalaten ja paljon muuta. (Hakien inspiraatiota ympäriltä ja innostavilta
ihmisiltä, Maaretan lisäksi vaikkapa Krista Launoselta.)

Että sellaista nyt täällä Unelmien kera huudeilla. Niin ja olipa jotenkin ihanaa
- meillä oli tänään kehittämispäivä työporukan kanssa Wanhalla Raatesalmella.
Upea paikka, varsinkin kesällä, mutta jestas miten ihana majoituksenakin
toimiva rakennus meillä oli käytössä ja mikä parasta, se oli juuri sen tyylinen
mitä eilen tätä tekstiä kirjoittaessa mielessäni visioin.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Se mitä valitaan katsoa, vahvistuu

 Olen matkalla, voimauttavan valokuvan. Itseni vuoksi, mutta myös saadakseni
työhöni lisää työkaluja, uutta ajattelu- ja katsontatapaa, uutta inspiraatiota.
Hiukan myös siksi, että voisin käyttää menetelmää ystävieni kanssa. Joskus
jatkokouluttautua ja pitää aiheen äärellä kursseja. 

Mutta itse matkaan. Muutama etappi takana. On tullut kahlattua läpi
muutamia kuvia itsestä ja katsottua niitä eri valossa. Prosessia tapahtuu
koko ajan, välillä hiljaisemmin ja huomaamattomasti, mutta on tälle
matkalle mahtunut epämukavuutta, sieltä ulos astumista, itkua, kummastelua,
ihastelua, oivaltamista, voimaantumista. Uusin silmin katsomista ennen kaikkea.
"Voimauttavan valokuvan menetelmässä ajatellaan, että se, mitä valitaan
katsoa, vahvistuu. Valokuvan kyky on sekoittaa totta ja fiktiota, jonka vuoksi
se voi tehdä näkyväksi asioita, jotka ovat vasta syntymässä ituna ihmisten
mielessä, tai jotka eivät reaalimaailmassa olisi mahdollisia..."

Se mitä valitaan katsoa, vahvistuu. Siitä näkökulmasta lähdin miettimään
millaisia kuvia itsestäni tahtoisin. Mitä itsessäni haluan vahvistaa.

Voimaa ja valoa. Herkkyyden hyväksymistä, sen äärellä voimaantumista.
(EDIT: Jotain mystiikkaa, salaperäisyyttä - ne tuli kuviin sitten kuin vahingossa)
Luottamusta elämään, siihen että asiat tapahtuu omassa tahdissaan.
Minä, kokonaisvaltainen minä. Sen paketin haluan koota paremmin yhteen.
Kuvien makustelu jatkuu. Mitä näen ja tunnen. Rakkauden valossa. Mitä näen ja
tunnen, jos en kritisoi ja moiti. Hidasta elämää - sellaista se on kuvien äärellä.

Se mitä valitaan katsoa, vahvistuu.

torstai 10. marraskuuta 2016

Oletko sinut?

Jonkun sydäntä särkee.

Jonkun pään ja sydämen täyttää musta valo.

Jonkun pään sisällä käy valtava kuhina, niin kova kuhina että
nukkuminenkaan ei onnistu ja itsensä rauhoittaminen on vaikeaa.

Jonkun pään sisässä on useita ääniä. Osa kilttejä, osa ilkeitä.

Jonkun sydän on räjähtämäisillään ahdistuksesta. Jonkun
sydän lyö hidastettuna, väsyneenä.

Jonkun on vaikea kestää useita ääniä päällekkäin.

Joku aistii niin paljon. 

Joku näkee asioita mitä me muut emme.

Joku vihaa itseään, niin että kiertää kaikki peilit.

Joku pelkää joka kerta töistä lähtiessään, että onko vastassa
humalainen omainen tai onko oma läheinen enää elossa.

Joku ei pysty ylittämään kynnystä ennen kuin on sanonut kynnys,
tai lähtemään ennen kuin on kokeillut 7 kertaa että onhan ovi kiinni.
Joku ei pysty olemaan nyppimättä itsestään ihoa irti tai olemaan
viiltelemättä kehoaan.
Niin paljon asioita, mitä emme välttämättä näe toisistamme.
Kipsi jalassa, käsi paketissa, happipullo kainalossa, niskatuki kaulassa
- ne ovat merkkejä jostain fyysisestä vaivasta, vaikka aina sellaisetkaan
ei näy. Mutta se mitä mielen sisällä tapahtuu - ne on usein hyvin piilossa. Ja
silti työkaveri, naapuri, sukulainen - kellä vain voi olla jotain sellaista mitä ei
ikinä uskoisi. Kellä vain.

Siksi on hienoa, että ihmiset uskaltavat kertoa. Kertoa kokemuksistaan.
Kertoa omasta masennuksesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ahdistuksesta,
erityisherkkyydestä, pakko-oireista ja -toiminnoista, riippuvuuksistaan jne.
Ja myös siitä kuinka ovat selvinneet, tai oppineet elämään sairauksien kanssa.

Jotta ihmiset oppisivat toisistaan, toisiltaan. Jotta häpeän alle piiloutuneet
saisivat väylän, joka voisi auttaa heitä hyväksymään oman tilanteensa. Tai
saisivat toivon pilkahdusta siihen, että muutos on mahdollista ja selvitä voi
niin paljosta. Jotta ennakkokäsitykset murenisivat ja asiat saisivat
mahdollisimman monet erit kasvot.
Oletko Sinut? Se on tämän vuoden mielenterveysviikon teema.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Kasvoille hellyyttä luonnonkosmetiikasta

Luonnonkosmetiikka, pääsääntöisesti niitä nyt käytän. Tarjonta on valtava, ja mielihän
se tekee aina saada testata joitakin uusia näkemiäni, muiden vinkkaamia tuotteita.
Ihan vain vaihtelun vuoksi ja jos sieltä sattuisi löytymään se helmi juuri itselle.

Olen muutaman kerran kertonut luonnonkosmetiikka-testauksista, mm. Frantsilan,
Madaran, Weledan suhteen, joiden äärelle olen päätynyt mm. Ruohonjuuren ja Bona
Valeren nettisivujen kautta.  Monta hyvää tuotetta sieltäkin on löytynyt. Nyt sain
testattavaksi Waku Organicsilta 3 tuotetta, joita olen muutaman viikon ajan käyttänyt.
Käytössä on ollut takiaisuutetta ja piparminttua sisältävä kasvopesu, joka on tarkoitettu rasvaiselle ja sekaiholle. 

* Pesuaine täynnä B5-vitamiinia
* Antibakteerisia ominaisuuksia
* Ihon ärsytystä lievittävä
* Ihoa kiinteyttävä
* Ryppyjä ehkäisevä
* Ihoa pehmentäviä ja kosteuttavia öljyjä
ja sekaiholle. 

* Ylläpitää luonnollista kosteustasapainoa
* Imeytyy nopeasti eikä jätä rasvaista tunnetta
* Rauhoittaa ihoa ja säätelee talin muodostumista
* Suojaa ennenaikaiselta vanhenemiselta

Minulla on taipumusta rasvaisuuteen ja sekaihoon, joiden vuoksi nämä tuotteet valitsin.
Molemmissa tuotteissa on omaan nenään istuva, mieto tuoksu. Kasvovoiteessa on jokin
ihana raikas vivahde, sellainen makeus josta pidän. Kasvopesu on enemmän "hapan".

Sen lisäksi, että ihoni rasvoittuu helposti, sillä on taipumusta myös kireyteen. Olin
kuullut tuosta jojobaöljystä useammasta suunnasta ja siitä lukemani teksti nosti
toiveen, että saisin sitä testata. Öljystä kerrotaan seuraavaa:

* Sitoo tehokkaasti kosteutta
* Ihon ja hiusten hoitoon
* Pehmentää, silottaa, kiinteyttää
* Voi hoitaa arpia, ihottumaan, ihon hilseilyä
* Antiseptinen, elvyttää, rauhoittaa
* Sopii myös rasvaiselle ja akneiholle
* Hierontaan, meikinpuhdistukseen, kuumaöljyhoitona
hiuksiin, hiuspohjaan ja kynsinauhoille
 Miltä näiden käyttö kokonaisuudessaan tuntuu? Kerrassaan mainiolta. Oikeastaan
kasvovoide on jäänyt vähemmälle käytölle nyt, koska jojobaöljy riittää kosteuttamaan
ja tasapainottamaan kasvoni. Eilen meinasi maailma kaatua, kun en löytänyt pulloa
mistään - esikoinen oli ottanut sen mukaan yökylään, koska kokenut sen olevan nyt
niin herkillä oleville kasvoille juuri se oikea. Onneksi oli kuitenkin tuo kasvovoide,
eikä naama senkään jälkeen kiristele ja kiiltele. Joten mieleiset tuotteet on nyt
paikkansa hyvin lunastaneet tästä kodista.  

tiistai 25. lokakuuta 2016

Voihan Inspiraatiokortit ja alekoodi

Ihania. Ihania. Hullaantunut olen niin. Näihin Maaretta Tukiaisen, Krista Keltasen,
PS-kustannuksen Inspiraatiokortteihin. Sain nämä pari päivää sitten PS-Kustannuksen
lähettämänä enkä malttaisi päästää näitä käsistäni.
Olen aiemmin kertonut Hyvän mielen taidot-kirjasta ja korteista. Niitä olenkin
ahkerasti omassa elämässä käyttänyt, mutta jonkin verran myös työssäni eri
tavoin ja mukaillen. (Lisäksi hyödynnän mm. Hidasta elämää-puodin
kautta löytyviä kortteja, joita satsin arvonnassa joskus voitin).
Hyvän mielen kortteja olen käyttänyt mm. siten, että kortin on voinut nostaa
intuitiolla, tai vaikkapa muutamankin niiden ollessa kuvapuoli alaspäin. Toisinaan
niin, että korteista on saanut valita sen jonka kuva jostain syystä kutsuu luokseen
tai ihan vain selailemalla itselleen kortin, jonka teksti osuu kohdalleen. Korttien
avulla voi virittää tunnelmaa tai vaikkapa tehdä "loppusulkeisen". 

Hyvän mielen taidot-kirjasta olen työssäni hyödyntänyt eri taitoalueita mukaillen.
Pohdinnan/tehtävien aiheena on ollut mm. Tahdonvoimataidot ja sieltä esim.
"voimavaravarkaat", "irtipäästäminen", Vuorovaikutustaidot ja "suhde-energiakenttä",
Myötätuntotaidot ja "kielteisyyden neutralointi", Luovuustaidot ja "kokeilulabra" jne.
Mutta, nämä on siis herkkuja. Ihan vain silläkin lailla, että näitä katselee.
Jotain sielunruokaa niistä saa. Ennen kaikkea kuitenkin näissä on niin paljon
kannustusta, innostusta, luottamuksen valamista, lohdutusta ja vaikka mitä.

Ja mikäs sen tarpeellisempaa tällaiselle haaveilijalle, joka ratsastaa
aallonharjoilta alas ja taas takaisin. Joka joka toinen päivä epäilee itseään,
joka toinen päivä potkii itseään pyllylle huutaen Onnistuu kyllä! Joka joskus
tarvitsee ytimekkään lauseen ja hetken sen äärelle pysähtymiseen. Joka haluaa
löytää jokaisesta umpikujasta jonkun valon hetken. Ennen kaikkea joka haluaa
työhönsä positiivisia, innostavia, hyvän mielen tuulahduksia. (Sellaisten
teemojen äärellä haaveiden työnikin itse asiassa sijaitsee...)
Innostukseni tuli varmaan nyt selväksi. Totta se on, vaikka maksutta saatu tuote.

Mikäli innostuksenne heräsi Inspiraatio-kortteja kohtaan, jaan teille alekoodin, jolla
saatte ne edullisempaan hintaan, eli 19 e (norm. 25e).  Klikkaa itsesi Hyvän mielen
taidot-sivustolle, selaa sivu alas ja siellä tilauksesi yhteyteen lisätietoja/alekoodi-
kohtaan kirjoita sana Aarrekarttani. 

Innostavia hetkiä Sinulle <3
#inspiraatiokortit



maanantai 24. lokakuuta 2016

Se oli ihana lauantai

Naisten voimapäivä. Metsän keskellä. Luonnon hiljaista huokausta aistien.
Matkalla sanoja siitä, että tekee asioita, jotka kumpuavat sydämestä.
Asioita, joita tekee, koska haluaa itselle hyvää. Ei siksi, että olisi
rakkaampi ja hyväksytympi.

Että hidastaisi ennen kuin uppoaa. Antautuisi ennen kuin suo silmäänsä ottaa.

Sanoja äitiydestä, lapsista - siitä, että aikaansa kutakin ja kaikki varmasti
löytää paikkansa, hyvät paikkansa.
Välillä kuppi teetä ja kortteja autiotuvassa. Pientä mielikuvamatkaakin siihen
saakka, kunnes tuvan ovi kävi ja uusia kenkiä sisään asteli.
(Hidasta elämää Stressinhallintakortit ja Maaretta Tukiaisen/Ps-kustannuksen/
Krista Keltasen Hyvän mielen kortit, jotka jo monessa tilanteessa mukana kulkeneet.)
Päivän päätteeksi herkullista pitsaa, saunomista, unelmien sanoittamista
ja niiden siunaamista. Kaiken kruunuksi meditaatiohetki. Siinä oli ihana lauantai.
Ps. Lähipäivinä tulossa pieni postaus Maaretta Tukiaisen uusista Inspiraatikorteista
- niin ja alekoodi niille. Kortti-ihmisenä olen ihan hullaantunut, niihinkin. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Ammatillisuus ja kohtaaminen

Juttelimme Voimauttavan valokuvan-kurssilla ammatillisuudesta, tunteiden
näyttämisestä, välittämisestä, läsnäolosta. Tästä samasta asiasta juttelin myös
työkaverin kanssa, joka kävi vasta masennukseen liittyvässä koulutuksessa, jossa
tästä oli ollut myös puhetta.

Olen miettinyt myös eri ammatteja. Sosiaalialan, terveysalan, opetusalan.
Lähinnä noita, jotka liippaavat omaa mielenterveys- ja päihdetyötä ja
sitten omiin lapsiin liittyen, mutta myös omiin lapsuuden- ja nuoruuden
muistoihin. Niihin ihmisiin keitä siellä on ollut. Olen pohtinut sitä,
että miten joillakin on omaan työhönsä upea "tatsi". Tai sanoisinko
tatsi niihin ihmisiin, joita he työssään kohtaavat.
Muistelen lämmöllä yksityisen päiväkodin ensimmäistä yrittäjää, joka
vain sai lapset sulamaan käsiinsä. Hän antoi tilaa kasvaa ja osoitti rakkautta.
Uskon, että hän teki työtään koko sydämellä. Niin teki toinenkin yrittäjä.

Vanhempien lasteni kouluaikoja miettiessäni mieleeni muistuu ihana, lempeä
mutta tarvittaessa jämäkkä naisopettaja. Hänkin katsoi oppilasta arvostavasti,
ja sen rakkauden mitä hän työtänsä kohtaan koki, oli silminnähtävää. Ja sijainen,
joka osasi luovia tilanteet niin, että negatiivisille wilmamerkinnöille ei ollut tarvetta.
He ruokkivat hyvää lapsissa, auttoivat heitä löytämään omia voimavaroja, kannustivat
ja rohkaisivat - kuitenkin pitäen rajat siellä missä ne ehdottomasti tarvitaan.
Omilta kouluajoiltani muistan heti tietyt opettajat, jotka ovat jääneet lämmöllä
sydämeen. Muistan myös leireiltä ja harrastuksista ne, jotka osoittivat välittävänsä.
Muistan opettajan joka lauloi, antoi kasvualustaksi innostuksen, muistan opettajan
joka käytti erilaisia opetuskeinoja - keinoja joilla sai meidän huomion paremmin.
Muistan sen kuinka surkea olin koulussa, mutta joillakin tunneilla tunsin hyvää fiilistä
oppimisesta (vaikka aina ne asiat eivät sen paremmin päähän juurtuneetkaan.)
(Tähän liittyen Aamulehdessä hyvä artikkeli. Opettaja, hymyile, etsi hyvää...)

Muistan nuorisotyöntekijän, joka soitti leireillä kitaraa ja lauloi. Joka sai palan
kurkkuun, kun lauloimme Viidestoista yö tai Rafaelin enkeli. Joka kohtasi meidät,
oli läsnä. Muistan nuorisotyöntekijän, joka kuunteli, välitti, osoitti ymmärrystä.
Mutta ohjasi lempeällä kädellä. (Vaikka aina ei varmasti neuvot menneet päähän
asti, niin aina kohtaamisesta jäi lämmin tunne.) "Minua oli kuunneltu, minut
oli huomattu".
Ammatillisuus. Jollekin se on sitä, että minkäänlaisia tunteita siihen ei sotketa.
Mutta jos tekee työtä ihmisten parissa niin tunteethan on sitä inhimillisyyttä.
Ei se tarkoita sitä, että aletaan itkeä omaa elämää siihen, menetetään oma
tunteiden hallinta - jos näin käy, silloin niissä on työstettävää itsellä. Mutta
liikuttua, ilostua, surustua ihmisen äärellä - ei se ole vääryyttää, ei se ole
epäammatillisuutta.

Ammatillisuus on tietoa ja taitoa, toimimista ammatin vaatimalla tavalla,
se on työhön kuuluvien asioiden hoitamista. Mutta jos sen tekee ilman sydäntä, 
kilpi ympärillä, siitä jää ehkä puuttumaan jotain. Jos on ammatillisesti läsnä
- esim. kipuilevalle lapselle, rikki menneelle aikuiselle, perheelle joka säröilee -
mutta pelkällä tittelillä, väittäisin, että jossain kohtaa se voi tuntua raskaalta
itselle, mutta myös luottamuksen syntyminen voi olla hitaampaa. Usein se
kipuileva tarvitsee juuri sen kohtaamisen ja varsinkin jos sitä ei oikein
muualta saa, niin melko harmillista on, jos se "avunantajakin" jättää kylmän
jäljen. Eikä tämä pelkästään koske kipuilun hetkellä olevaa ammatillisuutta,
vaan ihan niissäkin hetkissä, joissa ilo ja tasaisuus on läsnä.

Jos uskaltaa avata itsensä ammatillisuuden rinnalle, olla oikeasti läsnä,
niin miltä se tuntuu? Ei siinä kadota itseään, eikä auktoriteetin tarvitse
murentua. Kun tietää omat rajansa, kun tietää mitä ja ketä varten siinä
kulloinkin ollaan. Kun osaa ammattillisesti kuitenkin vetää rajan silloin
jos toinen sitä rajaa pyrkii ylittämään. Ei se ole koko elämän avaamista.
Se on vain sen inhimillisyyden, ihmisyyden, läsnäolon avaamista. Se
on kohtaamista. Ja se ei onnistu, jos pönöttää oman tittelin takana piilossa.
Minä pyrin työssäni olemaan aito. Jos minä ilostun toisen puolesta näytän sen,
sanon sen. Jos silmäkulmani kostuu, annan sen kostua - ei siitä synny niagaran
putousta. Jos näen, että toinen tarvitsee kosketusta, kysyn saanko halata.
Joskus aistin, että voin koskettaa olkapäätä ja silittää. Jos minua harmittaa,
kyllä minä senkin voin sanoa. Kaikki tämä on yksilöllistä, tilannekohtaista.
Mielenterveystyön parissa on monenlaisia haasteita, joissa kaikki ei sovi
kaikille. Mutta silti pyrin kohtaamaan. Katsomaan silmiin ja viestittämään,
olen tässä nyt sinua varten, kerro minulle.

torstai 22. syyskuuta 2016

Näkyjä

Jos tuulen voisin seisauttaa. Jos auringon voisin
pilvien takaa paljastaa. Jos vetten päällä voisin kävellä.
Jos taikoja osaisin tehdä. Jos pipit voisin pois puhaltaa.

Jos ja kun. Kun hulluna haaveilen ja uskon. Missä itseni näkisin.
Näkisin vaikkapa näin.

Opiskelisin kulttuuria, luovuutta ja psykiatrian erikoisammattitutkinnon.
Tekisin töitä kulttuurin parissa ja edelleen nykyisen mielenterveys- ja päihdetyön
äärellä. Touhuaisin vuorollaan erilaisten projektien parissa, tuoden ihmisille valoa
ja toivoa, lohtua ja iloa, onnistumisia ja mahdollisuuksia voimaantumiseen.

Olisin aikuisten parissa, mutta ehdottomasti myös lasten ja erityisesti nuorten
parissa. Kokoontuisin heidän kanssaan mm. Rakas Minä-teemalla. Osa työstäni
olisi kehitysvammaisten äärellä - ammentaisin heidän välittömyyttä ja
rohkeutta, tunteiden paloa itseeni. 

Kuuntelisin, haastattelisin, toimittaisin Pahan jälkeen-tyylisiä juttuja
tai olisin Inhimillisen tekijän tuolien äärellä. Ottaisin valokuvia, kirjoittaisin.
Pitäisin hiljaisuuden hetki-tuokioita, unelmien vahvistusiltoja, kuljettaisin
metsässä, katsottaisin taivasta - sen värejä, pilviä, tähtiä. Tanssittaisin.

Tekisin työtä, missä etuna olisi ulkomaanmaan matkailu ja vieläpä perhe mukana.
Kertoisin tarinaa kehon kielellä, olisin teatteriryhmässä, osallistuisin Tanssii
Tähtien Kanssa-ohjelmaan. Kiertelisin eri kaupunkien teatteri-esityksissä.

Tapaisin, työskentelisin innovatiivisten ihmisten kanssa, joiden
seurassa olisi lupa unelmoida ja hullutella. Joiden kanssa oltaisiin
osa ratkaisua. Joiden kanssa saataisiin aikaiseksi yhteistyöllä, mutta
luottaen toisten henkilökohtaiseen panokseen ja tarjoten olkapäätä, kun ei
mennytkään ihan putkeen. Olisin myös itseni paras työkaveri ja kirjoittaisin
itsekseni, tuotteliaasti, edeten.

Ja kaiken lisäksi perheen kanssa yhteistä aikaa olisi riittävästi, näkisin
ystäviäni säännöllisesti, parisuhteen kahdenkeskinen aika olisi säännöllistä,
liikkuisin viikottain eri tavoin,  ehtisin tehdä hiukan vapaaehtoistyötä.

Ja tämän kaiken päälle, runsaus valelee minut ja perheeni.
Se ihana, hunajainen, makea runsaus.

Tällaista minä näkisin, ainakin. Onkohan minussa näkijän vikkaa?

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kosketuksen ihanuus


Sain joskus keväällä Ruohonjuuresta Weledan tuotepaketin, jossa oli mukana mm.
Arnikki hierontaöljy ja Vitalisoiva hiusvesi. Hiusvesi on kulutettu loppuun aikapäivää
sitten. Ihanan virkistävä tuote päänahalle - varsinkin silloin kun se kutinaansa mankuu.
Ja se tuoksu, siitä voi olla montaa mieltä, mutta minun hajuaistiani se viekotteli.

Sen sijaan tämä hierontaöljy mikä kuvissa näkyy, on hiukan nenääni pistelevä.
Mutta oikein hyvin silti ajaa asiansa hieronnassa ja kyllähän siitä oikein lämpimästi
Ruohonjuuren sivuilla kirjoitetaankin. Kädet liukuvat iholla mukavasti ja lihakset
ottavat kiitollisena hieronnan vastaan, rentoutuen.

Linkkejä hakiessa löysin monta ihanalta kuulostavaa saman sarjan tuotetta,
joista varsinkin Villiruusu (tuoksuja rakastavana), Tyrni (vastaiskuja kuivuudelle),
Selluliitti (infon mukaan keskivaikeasta sellutiitistä "kärsivä" olen) öljyt ovat
toivelistallani. Toisessa postauksessa kokoan kesän aikana käytössä olleita tuotteita,
koska tämän postauksen aihe on oikeasti Kosketus ja sen vastaanottaminen.
Mieheni osaa ottaa hierontaa vastaan, ja myös pyytää tätä. Minua niin usein
laiskottaisi hieroa - paitsi jalkapohjien, joka on suhteellisen leppoista. Mutta
pyrkimys on aina terästäytyä ja tuottaa toiselle nautintoa hieronnalla. Se on
oiva hetki jutustella ja olla lähellä toista vaikkapa kiireisen päivän/viikon
päätteeksi. 

Mutta minä, kosketuksen kohteena. En useinkaan pyydä hierontaa itselleni.
Ja jos sitä tarjotaan, kuten ystäväni toisinaan, minun reaktio on Eiii, ei
sun tartte. Käyn kyllä harvakseltaan hieronnassa ja ihanaltahan se tuntuu.
Enimmäkseen olen kuitenkin nauttinut perinteisen hieronnan sijaan muista
kehohoidoista, vaikkapa energia- tai vyöhyketerapiahoidosta. Niitäkin
tosin harvakseltaan. Mutta jotenkin en kaipaa kosketusta, kehon hellittelyä.

Tai näin luulen. Koska sitten kun minua hieroo - varsinkin jalkapohjista ja
päästä/niskasta/korvista - olen taivaissa ja jokin sisällä huutaa Oiiii,
olen kaivannut sinua Kosketus! Ja silti niin harvoin pyydän sitä itselleni.
Koska voinhan minä niin tehdä - pyytää puolisoa ja ystävää. Mennä
hierontaan ja antaa itselleni luvan rentoutua (- kiitos tädilleni, jonka
käsissä tämä mm. onnistuu). Ottaa omaa aikaa ja helliä kehoa - mieltäkin.

Kosketus - koen melko luontevaksi silittää, hipaista, halata. Mutta
en minä sitäkään niin itselleni kaipaa. Tai niin siitäkin luulen. Sitten
kun käsi silittääkin selkääni, halaa yllättäen, tervehtii koskettaen
käsivartta - silloin tunnen sisälläni värähdyksen. Ah, ihana kosketus.
Tunne, että olen tärkeä ja huomioitu. 

Kyllä minua kosketaan. Mutta joskus huomaa, että kaiken kiireen keskellä
se on jää vähiin. Ja sitten kun sen kosketuksen taas tuntee, sen muistaa.
Muistaa miten tärkeää on koskettaa. Koskettaa <3 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Miten haluaisit tulla kuvatuksi

Katsopas nyt suoraan kameraan. Nyt kallista päätäsi. Käänny hiukan
sivuttain. Nojaa kämmeneen. Hymyile. Hymyile niin, että hampaat
näkyy. Nooo, miksi noin totinen. Sano muikku. Sano appelsiini.

Hammashymy. Väkisin väännetty hymy. Melko moni jakaa nämä muistot
valokuvassa olemiseen liittyen. Ne sellaiset epämukavat pönötyskuvat.
Jossa pitäisi olla edustava ja iloinen, vaikka tekisi mieli näyttää keskaria.
Mm. näitä mietteitä kävimme läpi eilen alkaneessa Voimauttavan valokuvan
koulutuspäivässä, johon monen vuoden haaveilun jälkeen hyppäsin mukaan.

Hammashymy, kauheinta - melkein - mitä tiedän. Hampaisiini liittyy häpeää.
Siihen, että etuhampaani ovat "leipälapiot" ja ennen niiden välissä oli iso rako.
Jo tämän kirjoittaminen aiheuttaa minussa puistatuksia. Niistä olen lapsena
saanut kuulla. Ja siihen päälle sain joskus "junakiskot", joka näkyy entistä
tiukempana suu-kiinni-hymynä sen aikaisissa kuvissa. Joten hampailla
hymyileminen ei ole minun juttuni. Ei välttämättä olisi, vaikka rivistö
olisi ollut moitteeton muiden silmissä. Sillä tavoin hymyily vain tuntuu
vaikealta. Mutta kun joku sanoo hymyile niin että hampaat näkyy,
minun tekisi mieli tiuskausta, että miksi ihmeessä!

Lapset ovat vasta kertoneet koulukuvaus-muistoista, joissa kuvaaja
käskee hymyilemään juuri niin, että hammasrivistö paistaa. Tuloksen voi
arvata - pingottunut hymy, joka on lähempänä irvistystä siten, että
hampaista näkyy vain pieni osa ja josta aitoa hymyn karetta saa etsiä.
Edes silmistä sitä ei löydä. (Saatoin laittaa tästä palautetta kuvaustiimille.)

Toki joillekin on luontevaa hammashymyillä, ja se hymy tulee luontevasti
ja helposti tilanteessa kuin tilanteessa. Kuitenkin hyvin monella on epämukavia
muistoja kuvattavana olemiseen. Kun siinä on väännetty ja käännetty sellaiseen
muottiin mihin itse ei olisi taipunut. Voisihan nämä koulu - ja valmistujaiskuvat
olla jotain muutakin. Luontevampaa, oman näköistä. Vai?

Onneksi heitäkin on - jotka tekevät kuvaustilanteesta rennon ja antavat
mahdollisuuden kuvattavan oman persoonan näkyä, sellaisena kun se kulloinkin
haluaa ilmentyä. He eivät ole sidottuja tiukkoihin raameihin, vaikka kalustoa
ei voisi/ehtisi liikutella edestakaisin. Mutta antavat silti jotain uudenlaista
liikkumatilaa.

Ehkäpä jäykkää toimintatapaa käyttävät voisivat ottaa mallia
Miina Savolaisen ajatuksesta: Miten kuvattavat tahtoisivat tulla kuvatuiksi.

Eikä pelkästään ammattikuvaajat, vaan ihan arjessa kameran takana olevat.
Noiden mietteiden myötä olen joutunut kosketukseen myös oman
"raamittajan" kanssa. No niin, perhekuvaan kaikki. Pojat, pysykää
paikalla, hymyilkää, älä irvistä, älä ole noin totinen, nouse seisomaan...
Mutta miksipäs ei - jos tahtovat näyttää oman persoonan kuvassa seisomalla
vaikka päällään, niin siitä vaan. Sitähän tämä elämä on, monimuotoista.
Vaikka minä nätisti seisoisin paikallani, hymyillen, niin harvoin kaikki
ollaan yhtä aikaa siinä samassa linjassa. Ah miten vapauttavaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kohdat mitkä eivät kiillä

 Maailmaa parantaa vaikka se, että saa pienen irtioton arjesta. Olla vain
luonnon lähellä, rantasaunan lämmössä heittää harteilta huolia, ikkunasta
ihailla luomumaisemaa, vaihtaa sanoja, tirauttaa kyyneltä, puida nyrkkiä.

Nyt sieltä löytyi - jälleen - armottomuus. Voi armottomuus.
Joskus sitä riittää. Ja sitten tuntuu, että ei taas riitäkään.
 Istuessani ystävän kanssa paljussa, havahduimme miettimään, miten paljon
on asioita joista kantaa lastia harteilla. Ja niin moni nainen jakaa tämän
saman taakan. 

Miten nauttia elämästä, jos ajatusralli kuulostaa vaikkapa tälläiseltä:

Minua hävettää, jos koti on kaaoksessa vieraiden tullessa. Suusta lipsahtaa
se sama virsi, että anteeksi täällä on tällainen kaaos, en ole ehtinyt siivota.

Voi voi, mitään kahvileipää ei ole nyt tarjota, ei sitä ole saanut leivottua.

En minä ehdi olla ystäviin niin paljon yhteyksissä kuin hyvän ystävän kuuluisi.

Minun pitäisi osata olla parempi äiti. Ongelmat ovat minun vika.

Pitäisi liikkua enemmän, naapurin Lissukin on aina niin tehokas. Tuntuu,
että pitäisi olla timmimpi, tällainen roikkuva takapuoli on luuserin merkki.

Pitäisi syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin.

Pitäisi jaksaa aktiivisemmin pitää huolta parisuhteesta, puolisosta, peittojen
heiluttelusta. Pitäisi ottaa omaa aikaa, osata olla sopivan itsekäs, mutta ei
kuitenkaan liian itsekäs, kun sitten iskee syyllisyys.
Vähän hävettää, miten monta löydän edelleen itsestäni. Pohdinnan paikka onkin
taas, että miksihän. Olenko huonompi, jos löysään ohjaksiani. Tipunko arvoasteikolla
jonnekin alemmaksi. Jos mietin, että tekisin asioita rakkaudesta, siitä syystä, että
niistä tulee hyvä olo, miten monessa asiassa sävy muuttuisi ja ote heltiäisi.
Koska eihän tuollaisissa ajatusralleissa, kireyksissä, ole hippustakaan lempeyttä
mukana. Tuohan on sellaista suorittavaa, natsimeininkiä. Ei se ole elämistä.
Se on eläimellistä. 

Mitä sitä pakenee. Itseään? Kun saattaisi nähdä millainen minä olenkaan?
Saattaisi nähdä sen, mitä niin kovasti yrittää piilottaa. Niitä haavoja?

Näin, ihan näin vaan. Miltä se tuntuisi. Onko se nyt niin pakoa vaativa.
Jos antaisi kodin olla nyt sekaisin, sinnillä, kun vieraat tulee. Kuulostella
mitä se nostaa, sitä sisäistä kaaosta, josta saattaisi seurata vaikka itkukin.

Mutta uuden oppimista, hyväksymistä. Minä olen nyt tällainen.  Elämäni
on nyt tällainen. Kun lopulta se on kuitenkin ok - eikä se ole hunningolla.
Kun se on sellaista perussettiä. Kaikkea on aikalailla sopivasti. Ja silti
yrittää vielä vähän hioa. Jos olen tällaisena, lakkaisiko joku hyväksymästä
minut. Jos lakkaisi, se saisi mennä. Vieköön kiiltokuvan mennessään.

Onneksi on heitäkin, jotka ovat osanneet heittää taakan pois tai
eivät ole koskaan omaksuneet sellaista itseensä. He näyttävät keveiltä
ja onnellisilta. Siihenhän minäkin pyrin, yhä enemmän siihen olotilaan.
Että olisin mahdollisimman keveä. Ja rakastaisin niitäkin kohtia,
mitkä eivät aina kiillä. Niin. Tällä taas mennään.