Kolme kohtaa

Olen nyt hetken aikaa tehnyt niin, että pyrin päivittäin kirjoittamaan vihkooni kolme kappaletta.

Tänään kiitän... uusista mahdollisuuksista, siitä että pystyn itkemään, osaan kirjoittaa, musiikista joka lohduttaa ja antaa voimaa, ihmisistä jotka seisovat rinnalla.

Kiitän itseäni siitä... että ostin terveellisemmän lounaan, join vettä, rauhoitin itseäni hengittämällä.

Visioin tulevaa... Kaikki tämän hetken haasteet elämässäni löytävät järjestyksensä, seison kevein sydämin ja mielin ratkaisujen keskellä. Runsaus ympäröi minua, olen tasapainossa ja iloinen. Tutkin uusia polkuja yksin ja perheeni kanssa, tutustumme maailman eri kolkkiin. Joka vuosi uskallan jotain uutta, tänä vuonna teatterin maailmaan heittäytymistä. Kirjoitan sitä mitä intuitio tuo ja haastan itseäni myös makustelemaan uusia sanoja. Tunnen itseni keveäksi ja terveeksi. Lapseni löytävät oman suunnan ja elämä kantaa heitä. Ihmissuhteeni ovat luottamusta, vapautta, rakkautta, läsnäoloa, iloa, tyytyväisyyttä.

Ihanaa huhtikuuta <3


Lyijypaakku

"Kun se hiipi minuun
Se lyijypaakku
Se joka otti osansa minusta
Ja liikutti sitä haluamallaan tavalla
Kun se hiipi minuun
En alkuun edes huomannut
Se oli sellaista ovelaa villasukissa hipsuttelua

Mutta kun aloin saada vihiä siitä
Huusin Itselleni saatanaa
Syytin omaa asennevammaa
Potkin itseäni selkärankaan
Että pysy nyt helvetti suorassa
Äläkä tuulessa taivu

Mutta se paakku
Se oli päättänyt tulla
Niin sehän tuli

Ja minä istuin iltaisin pimeässä
Ja kysyin siltä
Että miksi
Mutta se oli vaan hiljaa
Mykkänä

Minä vähän itkin
Ja laskin pääni alas
Käänsin sille selän
Annoin unen tulla

Sitten alkoi vetää jaloissa
Seinät narista
Nirinari
Ja sitten kaatuivat
Ulospäin ne kaatuivat

Minä istuin siinä keskellä
Ja katsoin kun jalkojeni juureen käveli menneisyys
Siihen tuli pettymyksiä
Siihen tuli haavat
Siihen tuli kaikki ylikuorma mitä en ollut ennen nähnyt

Me oltiin alkuun ihan hiljaa
Minä katsoin niitä
Ja mietin että minunko nämä on?

Istuin kauan hiljaa
Nekin istui

Okei, te olette minun

Ja jotain liikahti eteenpäin"




Jokainen tuo jotain

Kenenkään ei tarvitse olla kaikkea. 

"Jokainen tuo jotain". Tuon lauseen kuulin Syrjälän Teemun suusta, kun kuuntelin tätä

Otetaan työporukka, harrastusporukka, perhe, ystävät. Se on juuri sitä, että jokainen tuo jotain siihen yhteyteen ja olemiseen. Jollakin on osaamista, mitä toiselta ei löydy ja sitten vastaavasti toisin päin. Opitaan toisiltamme, täydennämme toisiamme. Tuemme toisiamme, kannustamme vahvuuksiin. Kerromme ajatuksia, otamme vastaan.

Jos jokainen tuo jotain, tasapaino löytyy. Niin sen ajattelisi olevan.
Silti joskus erehtyy uskomaan, että pitäisi olla enemmän. Pitäisi äitinä tehdä enemmän, osata niitä samoja juttuja mitä isäkin. Olla äitinä enemmän, antaa sitä samaa virikkeellisyyttä kuin päiväkodissa ja koulussa, vaikkapa. Pitäisi loistaa töissä enemmän, omata kattavamman osaamisen. Olla yhtä taitava mitä harrastusporukan Annikki tai olla yhtä pirtsakka kuin Maija. Olla parempi ystävä ja osata auttaa enemmän. Antaa ja ymmärtää parisuhteessa aina vain enemmän ja enemmän.

Joskus erehtyy itse uskomaan harhoja. Joskus paineita ja vaatimuksia luo joku toinen.

Jos se onkin niin, että joku toinen odottaa vain muilta tuomisia. Välittää sitä ajatusta, että yksin pitäisi osata ja jaksaa. Odottaa, että on aina oltava parempi ja aina tuotava vain lisää. Eikä saa, eikä voi odottaa muilta osasilta täydennystä, vaan pitää olla itsekseen kokonainen. Mitä siitä syntyy? Omavoimaisia ja uupuneita ihmisiä? Ihmisiä, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa? Ihmisiä, jotka eivät jaa ja opi toisiltaan?
Mitä sinä tuot? Mitä läheisesi, työkaverisi, ystäväsi, harrastuskamusi tuovat?

Minun kokonaisuuteni muodostuu mm. näistä paloista - joku hoksaa kuinka liike tehdään ja jakaa sen muille, joku osaa lukea koordinaatteja, joltakin löytyy kokemuksen ääni, joku osaa kädentaidot, joku osaa käyttää vasaraa, joku taitaa ruoanlaiton, joku leipoo kädenkäänteessä, joku keksii hulluja ideoita, jollakin on järjen ääni, jollakin rohkeutta, jollakin pelaa esteettinen silmä, joku osaa matemaattiset jutut, joku imuroi, joku tiskaa, joku rauhoittaa, joku tuo energiaa, joku organisoi, joku osaa taltuttaa riidan, jollakin on huumoria, joku kouluttaa koiran ja niin paljon muuta.

Jokaisella on annettavaa. Ja yhdistämällä voimat, meistä tulee jotain isompaa.


Työtä sydämellä

Sitä on niin ilo katsoa, kun ihminen rakastaa sitä mitä tekee. Katsoa ihmistä työssä, missä hän nauttii olla.

Minulla on ihania mielenterveys- ja päihdetyön työkavereita, sellaisia jotka antautuvat työlleen. Ihailen heidän halua ja kykyä puolustaa heikompaa ja katsoa asiakkaita lempeydellä. Lempeydellä, jota osa saa hyvin harvoin osakseen. 

Mietin "virastoihmisiä" - jotka haluavat ja jaksavat palvella tyhmiäkin kysymyksiä. Heitä, jotka rakastavat pyöriä lukujen ja tilastojen parissa. Kaupan henkilöitä, jotka ovat palvelualttiita. Korjaajia, jotka innolla etsivät vikoja ja korjaavat niitä. Hoitajia, jotka omalla olemuksellaan rauhoittavat ihmisen ja välittävät turvallisuutta. Päiväkodin ihmisiä, jotka katsovat ja kuuntelevat pieniä sydämiä lämmöllä. Pelastushenkilöitä, jotka haluavat pelastaa, puolustaa ja turvata. Siistijöitä, jotka jättävät hiljaisen jälkensä ympäristöön ja tekevät sen mielellään. Sihteereitä, jotka kokoavat ja pitävät käsissään monia asioita. Ja monia muita osaajia, onneksi meistä on moneksi.
On heitä, jotka tekevät työtä pääasiallisesti vain sen vuoksi, että saavat rahaa, mutta se ei aiheuta silti isompaa kuormaa heissä. Heillä ei ole tarvetta tehdä työtä ns. sydämellä. He nauttivat sitten siitä rahan tuomasta ilosta, vaikkapa siitä että voivat matkustella. He ottavat työn työnä ja sillä selvä.

Mutta on myös heitä, joille työ on raskas lasti. He eivät rakasta työtään, eivät edes tykkää, eivät sitten yhtään. He vain viruvat työssään, katkerana eivätkö jaksa antaa kunnolla panostaan. He ovat vain tyhjä kuori, mekaaninen runko. He katsovat kelloa ja laskevat päiviä lomaan, eläkkeeseen.

Jokaisen meidän on "hankittava leipää pöytään". Se on selvä. Ja työpaikat on usein kiven takana. Mutta silti uskon, että jos haluaa muutosta, päättää sanoa sille kyllä ja astua pois kärsimyksestä, niin uusia ovia avautuu ja ohjausta annetaan. Kärsimyksen tilalle voi löytää "sydämen palon" tai lievemmin "ihan mukavaa työtä". Että vaihtoehtojakin on sen kärsimyksen, puutumisen, tympääntyneen olon ja raskauden tilalle. Aina välillä tällaisia kokemuksia löytyy lehdistä tai täältä somen maailmasta - ne ilahduttaa. Eikä se aina tarkoita työn vaihtamista, joskus tuulettaa täytyykin ajatuksia ja asenteita. Tai joskus täytyy ottaa irtiotto.

Työ voi olla työtä. Työ voi olla uskomuksia: "se on leipänsä tienattava ja kun työpaikan saa, niin siitä on pidettävä kiinni vaikka hampaat irvessä" tai "köyhällä ei ole varaa valita" tai "meidän suvussa mennään näillä töillä" tai "minusta ei ole mihinkään muuhun". Työ voi olla välietappeja, matkalla kohti jotain mukavampaa. Työ voi olla energiaa ja voimaa antavaa. Työ voi olla palkitsevaa. Työ voi olla sydämen paloa ja toteuttamista. Työ voi olla elämä. Työ voi olla elämäntapa. Työ voi olla pieni osa elämää. Työ voi olla ihan ok. Työ voi olla selvyys, jonka vuoksi ei ole tarvinnut käydä kärsimyksen tietä. Työ voi muotoutua pikku hiljaa omanlaiseksi. Työ voi olla paljon tunteja tai vähemmän tunteja. Työstä on niin moneksi. 

Minä koen olevani matkalla. Tällä matkalla haluan saada iloa ja nautintoa siitä mitä teen - ja ehdottomasti saankin. Silti en koe olevani vielä ihan perillä. Mutta nyt minulla ei ole kiire. Aika näyttää miten unelmien polut avautuvat. 

Kun ei tiedä muusta

Jos ei tiedä muusta, kuin siitä missä on ikänsä taplannut. Jos on kulkenut samaa polkua, ollut samoissa tuulissa ja myrskyissä. Jos on nähnyt auringosta vain yhden puolen. Jos on kuullut vain samoja asioita. Jos on itkenyt samoja itkuja.

Niin silloin ei välttämättä tiedä mistään muusta. Ei vaikka asiat olisivat kovinkin lähellä.
Ei tiedä erilaisista katseista ja sanoista, lempeämmistä. Ei tiedä että polkuja ja teitä on monenlaisia, tasaisempiakin. Ei tiedä auringon kokonaisesta voimasta. Ei tiedä kuinka suureksi voisi kasvaa, kuinka voisi olla helpompi hengittää, kuinka olo voisi olla turvallinen, kuinka iloon voi herätä, kuinka itseään voi arvostaa ja rakastaa.

Entä jos sinä voisitkin tietää muusta. Entä jos kyse olisi vain rohkeudesta ja itsellesi hyvän tekemisestä. Se, että poikkeaa polulta, lähtee etsimään vaikkei vielä tietäisi, saattaa tuoda tullessaan löytämisen.

Löytämisen. Että kun katsoo taaksepäin, tajuaa. Tajuaa, että hitto, minä en oikeasti tiennyt että tällaistakin voi olla olemassa.

Entä jos sinäkään et vain tiedä muusta. Mutta se on silti hetken päässä.




Kun joku näyttää valosi

Niinä varjoisina hetkinä, on äärettömän arvokasta, että joku tulee ja muistuttaa valostasi. Kertoo kaikesta siitä, minkä itse on unohtanut, painanut piiloon pimeään. Kertoo siitäkin, mitä itse salaa ehkä toivoo, mutta ei usko siihen. Senkin se saattaa kertoa, mistä itse ei vielä tiedä - hurjasta voimasta ja valosta. Varsinkin varjoisina hetkinä kaikki tämä on tärkeää.

Kerrotaan toisillemme valosta minkä näemme <3

Joskus kovuus on rakkautta

Sinä aamuna aurinko oli kova
Se valaisi kaiken mutta ei tuonut lämpöä
Minä istuin siinä valossa
Paljaana
Palellen

Valon tehtävä on hoitaa!
Valon tehtävä on tuoda toivoa!
Mutta tarjoile sinä vain kovuutta!
Jos sen kerran tehtäväksesi luulet!

Siinä minä istuin
Räkä poskella huutaen
Ihon kihistessä kiukusta

Nyyhkäys

Nyyhkäys

Huokaus

Noin rakkaani
Joskus on minun tehtävä olla kova
Mutta tahtoni on vain rakkautta


Viime aikoina

Viime päivinä olen...

Ihastellut muuttuvaa taivasta. Yrittänyt vangita sitä kuvien muistoihin. Pohtinut kuinka monia värejä maailmankaikkeudessa on. Paennut hampaiden narskuttelusta syntyvää ääntä eri huoneeseen. Miettinyt sulaakohan täältä lumet ennen juhannusta. Suunnannut katseeni huhtikuuhun, jolloin ystäväni vie minut Kreikkaan (sydän sulaa onnesta ja hämmennyksestä). Vaihtanut auton. Saanut postipaketin. Rasvannut kuivia käsiä. Syönyt roskaruokaa. Ilahtunut saaduista rahoista. Nojannut leivinuunin lämpöä vasten. Saunonut. Itkenyt henkeä haukkoen. Kauhistunut tiskikoneesta lattialle valunutta vettä.
Olen ollut...

Pirteä. Harmissani. Peloissani. Haaveissani. Visioiva. Luottavainen. Epätoivoinen. Kiitollinen. Epäkiitollinen. Vihainen. Pettynyt. Turtunut. Hyväntuulinen. Ärtynyt. Virkeä.

Viime viikkoina olen mm...

Miettinyt kuumeisesti. Panikoinut eri vaihtoehtoja. Hiljentynyt. Rukoillut. Ollut väsynyt. Käynyt pakkaskävelyllä. Katsonut uudelleen Eat pray love-leffan. Kiittänyt itseäni päivittäin kolmesta asiasta (tai nukahtanut kesken sitä). Katsonut lumen painosta taipuneita puita. Kirjoittanut useita viestejä. Miettinyt tarkoituksia. Katsonut vaatekaapin sisältöä miettien mitä pois. Ollut 50v juhlissa. Syönyt taivaallista riimihärkää. Lukenut runoja.  Käynyt fysioterapeutilla lonkka - ja käsivaivan vuoksi. Leijaillut ilmajoogassa ja tasoitellut maassa pyörintää. Miettinyt hiuksia ja niiden väriä. Syönyt suklaata ja uutta gluteeniton lakua, joka on ihan terveystuote. Vaikka onhan suklaakin, eikö.

(Anu mietti viime aikojen juttuja blogissaan, josta nappasin idean mukaani.)

(Blogissa hiljaisempi ajanjakso, mutta instassa päivittyy pieniä paloja hiukan tiheämmin.)


Muiden sanoissa

Kun ei ole omia sanoja, muuta kuin saman toistoa, niin mennään mukaan muiden sanoihin. Makustellaan niitä.

Vaikkapa tätä Jenni Haukion runoa.

En enää hauko ilmaa.

Taskunpohjalla tiheään hengittävä kaipaus.

Mantra toistuu:

lantti on kivettynyt katuun kiinni,
en saa sitä irti.
Jään köyhäksi.

Jään köyhäksi.

Sellainen pelkokin on minussa. Että jään köyhäksi, en saavuta runsautta niin kuin visioin. Että ajatus minussa En ansaitse, ei muutukaan. Ajatus, että maailmankaikkeus ajattelee, etten ansaitse. Silti katson kahdenkymmenen euron seteliä kaapin ovessa, joka päivä. Ja suuntaan ajatuksia kauniiseen, runsauteen, hunajamaiseen virtaan. Riittävään virtaan, ettei tarvitse olla huolissaan. 
 Entäpäs tämä Maaret Kallion (Lujasti lempeä) Mielen työkirjan teksti.

Vasta teot ratkaisevat. Vaikka kuinka ajatuksissasi arvostaisit esimerkiksi yöunta, mutta et käytännössä anna unelle tarpeeksi aikaa, eivät juhlalliset ajatuksesi unen tärkeydestä auta väsymyksen hoitamisessa. Oivaltamisen ja tietämisen lisäksi tarvitaan todellisia tekoja ja pieniä käytännön muutoksia. Usein emme uskalla tai viitsi edes kokeilla. Kokeilemisen voima on pienissä liikahduksissa. Siinä missä muutoksen tekeminen tuntuu usein ponnistukselta, kokeilemalla voi päästä kiinni muutokseen kevyemmin keinoin. 

Missä asioissa minun olisi syytä kokeilla. Astua oivalluksista kokeiluun. Ihan vain kokeilla mihin se johtaisi. Kokeileminen.
Jospa makustelen myös Maaretta Tukiaisen Egosta fantasmagoon-kirjan tekstiä elävästä magneetista.

"Hyvin helpostihan sitä ajatellaan, että se, että vain kuvittelisimme itsemme magneeteiksi, ei voi mitenkään toimia. Mutta hämmästyttävää kyllä, tällainen visualisointi todellisuudessa toimii." - Ali Binazir. 

Entä jos minussa on magneettinen kenttä, niin mitä haluan vetää puoleeni? Taidanpa virittää magneettikenttää ja katsoa mitä tapahtuu. 


Kontalleen heti vuoden alkuun

On huolia, jotka ovat sellaisia pieniä, nopeita vihlaisuja sydämessä. Sellaisia huolia, jotka unohtaa unen tullessa ja jotka eivät kulje jokaisessa hiljaisessa hetkessä mukana. Sitten on sellaisia isoja huolia, jotka seuraavat jokaisessa hetkessä. Sellaisia, jotka tunkevat aamuteelle mukaan, jotka istuvat vessassa kaverina, jotka hidastavat ruoan sulamista, jotka puhuvat jokaisessa hiljaisessa hetkessä, jotka häiritsevät unen tuloa, jotka vaanivat unissa. Jälkimmäisen massiivista voimaa en muistanutkaan, en sitä miltä se todella tuntuu joka solussa. En muistanut kuinka huoli voi olla järjettömän pelottava ja tasapainoa horjuttava. En muistanut kuinka se osaa kontrolloida. Mutta kontalleen se vetäisi, vetäisi niin että keho nostatti kuumeen, toi oksennustaudin, yskän, kurkkukivun ja voimattomuuden. Muistanpa peeveli.

Ajattelin, että viime vuosi oli se raskassoutuinen. Mutta tämä vuosi haastaakin ihan uudella tavalla. Laittaa "ruotuun" heti alkuunsa. Haluaako katsoa löytyykö minusta taistelutahtoa ja vahvuutta? Että uskonko oikeasti mahdottomaankin? Olenko oikeasti avannut kunnolla silmäni? Onko opin paikka tulossa vasta nyt? Vaikka kuinka tekisi mieli pullikoida vastaan ja olla näkemättä, tajuan ettei se auta. Kunhan pääsen kontiltani ylös, on suunnattava askeleita johonkin. Vuoden lopussa nähdään, kumpi selvisi vähemmillä mustelmilla ja ruhjeilla - minä vai elämä. 

Tällä eteenpäin, vielä hiukan haparin äänensävyin. Mutta sellaisia kannattelevia ja pieniä ihmeitä saa tänne päin lähettää <3 

Hiljennän tämän mielen
Karistan sieltä pelon joka saa kaiken sekaisin
Etsin uskon, uskon mahdottomaankin

Koska pelko ei voi lamauttaa tätä kaikkea,
ei pyyhkäistä pois sitä hyvää mitä on
Ei sitä missä olen päässyt eteenpäin