torstai 25. elokuuta 2016

Pienet asiat

Sellainen pieni asia. Että oma kone irtisanoi nettiyhteyden. Ja kaikki näppäimet eivät
toimi. Eikä uudessa kodissa ole löytynyt oikein hyvää kirjoituspaikkaa. Paikkaa
johon mahtuisi lisänäppis ja hiirikin ja jossa olisi hyvä istua. Ja oma rauhakin.
Sellainen pieni asia hiukan kismittää. Kun haluttaisi kirjoittaa. 

Onneksi on veljen kone lainassa. Veljen joka seilaa nyt Australiassa, vuoden lopussa
ehkä jo Intiassa. Eihän hän siellä konetta tarvi. Elämyksiä on ihan nokko. Mutta
ei se ole sama asia. Että on toisen kone ja tiedostot on siellä omalla ja niitä
tarvitsisi tikulle siirrellä. Sellainen pieni asia.
Ja rannekin vihoittelee. Kun ergonomia kaukana tästä näppäilystä. Ja luurilla
asioiden hoito ei varmasti auta asiaa. Luurilla, joka kadottaa kuuluvuutensa tuon
tuostakin - ei ollut sitä ongelmaa edellisessä, samalla sim-kortilla. Ja kaiken lisäksi
kaikulaulaa takaisin ihmisille, joiden kanssa puhun puhelimessa. Hittoon Honor.

Sellaiset pienet asiat. Voi joskus tuntua vähän suuremmilta. Kun ei älyä toimia
ratkaisevasti - siten, että kivet kengistä sinkoilisivat yksi kerrallaan pois. Kun
ei älyä tehdä asioille jotain. Tee jotain. 

Koneella kirjoitukset seis. Sohvan nurkkaan kera kynä ja kirja. Somettelu sivuun.
Ja tarviiko niitä asioita aina hoitaakaan. Ja tarviiko sitä saatavillakaan olla.
Luurin tai minkään muunkaan välityksellä.
No ehken ihan ranttaliksi heitä nyt. Mutta sen kirjoituspisteen voisin ottaa.
Sellaisen missä kiva lamppu ja teepöytä vieressä. Jossa voi kirjoittaa kynällä
tai näppäillä läppäriä. Tai lukea kirjaa. Ja haaveilla. Ja syödä suklaata.

Ja suunnitella sitä, että nyt minä alan liikkumaan enemmän.

perjantai 19. elokuuta 2016

Valinnavapaus. Vai vaikeus.

Se, että voi valita. Se on paljon.

Voi valita, antaako ihmissuhteiden kaivattaa itsensä rei´ille.

Voi valita, pysyykö työssä, joka imee kaikki mehut itsestä, saa
aamuisin kauhusta yökkäämään. 

Voi valita, juokseeko vai käveleekö.

Voi valita olla ottamatta yhteyttä tai ottaa yhteyttä.

Voi valita puhuuko vaiko vaikenee.

Voi valita, haluaako uskoa muutokseen.

Voi valita, miten päättää asiat kuulla.

Voi valita. Niin monia asioita.

Ennen kaikkea voi valita Asennoitumisen ja
sen miten ja minne ajatuksiaan luotsaa.
Tällä oman kasvun tiellä. Kun on pikku hiljaa sisäistänyt sitä,
että omilla ajatuksilla luotsaa elämäänsä eteenpäin. Että omilla
visioilla voi muuttaa monenlaisia asioita, olipa tahti mikä tahansa.
Niin olen tullut varovaiseksi - mietin useamman kerran ennen kuin lähden
mukaan negatiivisuuden luotsilaivaan. Niinä hetkinä, kun suollan ulos
valitusvirttä, havahdun yleensä mietteeseen: Tätäkö haluan tilata lisää?

Kyllä minä puran, ei se sitä poista. Minä ryöpsäytän ja vihastun, ihmettelen,
välillä järkytyn, tuhahtelen ja puhahtelen. Sitten helpottaa. Mutta se levy,
joka jumittuu yhteen kohtaan - joka ikinen kerta siihen samaan säröön,
säröön joka vetäisee imuunsa ja jäljelle jää vain vitutus. Sitä levyä
minä pyrin välttämään. Koska sen levyn jälkeen jää tosiaankin paska olo.

Joskus elämä jumittaa viallisen levyn äärelle. Jotta ehkä oppisimme.
Mutta silloinkin voi valita ottaa opin, ja unohtaa uhrina olemisen.
(Kunhan ensin on antanut itselleen luvan vähän purnatakin ja siten
saada lisää hengitysilmaa ja selkeytettyä nuppia.)

Joskus taas ajattelen, että voin olla hiljaakin. Voin tarjota toista levyä.
Tai olla tarjoamatta mitään omaa levyä, vaikka tuntuisi, että mieli tekisi.
Voin valita keveämmän olotilan. Voin valita olla sanomatta mielipidettä.
Voin visioida asiaa paremmalle tolalle ja uskoa, että sitä saan mitä tilaan.
Minä valitsen "joskus" väärin. En valitse korkeampaa parasta(ni).
Sen kummemmin ajattelematta vingautan hinkkaavan levyn päälle.
Mutta siltikin. Voin valita. Olenko osa ongelmaa vai osa ratkaisua.
Voin valita aina uudelleen.

Näihin mietteisiin, joita aihioksi olin kerännyt, ei olisi voinut paremmin
sattua Tara Langen ihana kirjoitus Hidasta elämää-sivustolla - Viekö
mielipiteesi voimaa.

(Voin kertoa, että tällä hetkellä vaatii aika paljon, etten julista eräille
teineille omia päivittäisiä, turhautuneita mielipiteitä. Koska se, jos
mikä on tosi, että itse niillä itseäni nyt kyllä rassaan. Joka aamu teen
uuden valinnan ja illalla totean, hienostihan se meni, sama oma toisto
lähti heti kun töistä kotiuduin. Ehkä huomenna sitten..)

maanantai 15. elokuuta 2016

Peukutatko?

 Voithan sinä vaieta / iäti vaieta
Mutta itse sinä sanasi joudut nielemään / karvasta makua maistamaan
Itse sinä joudut niille sisältäsi tilaa etsimään / sanoille
Voit sinä vaeita mutta maksajana olet sinä
Sinä maksat siitä hiljaisuudesta joka sisälläsi kirkuu
Sinä maksat / itsesi hiljaiseksi
 Täällä ei sanoja nyt pidätellä, vaikka runo sellaista tavuttaakin. Ei niitä
sen kummemmin viljelläkään. Kuhina kyllä käy pään sisällä ja sen vuoksi
ulos tulevat sanat menevät helposti solmuun ja sekaisin. Änkyti.

Eilen ja toissapäivänäkin hain selkeyttä, voimaa, sujuvuutta takametsästä
- oma takametsä, olenpas iloinen siitä. Huokailin ja puhaltelin saapunutta
syksyä itseeni. Syksyn raikkaus, kosteus, puhtaus. Se on voimauttavaa.
Siinä samalla ideoin naisten voimailtaa nyt tälle syksylle.

Mutta siinä samalla vähän taas haaveilin. Visioin. Kuulkaas, saisinko hiukan
visio-apuja. Vaikka tiedänhän minä, kaikki menee niin kuin tarkoitettu
ja ajallaan. Mutta mielelläni otan teidät vastaan, yhtymään ajatukseeni.

Lähikaupungissa alkaa nyt minun toivomani Voimauttavan valokuvauksen-
koulutus, josta olen haaveillut useamman vuoden. Kouluttautumisen vibat
olisivat nyt ilmoilla. Nytpä siis voisi peukuttaa, että pääsisin tämän syksyn
porukkaan mukaan. Siihen hiukan runsautta ja suotuisia tuulia työnkin osalta
kaivattaisiin.  Kiitos, kiitos, kiitos. 

Tämän ja perjantain olen saanut olla vapaalla - tämä on tehnyt terää.
Pieni pysäytys omalle aivotoiminnalle. Kiitos tästä.

lauantai 13. elokuuta 2016

Entä jos sittenkin

Havaintoja itsestä. 
Epävarmuus. Epäilen omia taitoja ja silmiä. Usein sanottava itselle: 
Hei, sinähän tarkistit asian, kaikki on ok. Sano itsellesi ääneen.

Joku kysyy, hoiditko asian? Hoidin. Vai hoidinko sittenkään.

Voitko hoitaa minun kukkia, kun olen poissa? Vaikkapa tuollainen kysymys.
Mieleeni ensin nouseva ajatus on Varmasti saan ne tapettua.

Pinttyneitä kuvia itsestäni. Ei minulla ole itsekuria. Ei minusta ole
tavoitteelliseen treeniin. Ei minusta ole juoksijaksi.
Olen laiska. Liian sitä tai tätä.
Mutta entä jos sittenkin.

Hitto. Kyllä minä voin oppia juoksemaan, jaksaa vähä vähältä hiukan enemmän,
kasvattaa kuntoani. Kyllä minäkin voin kasvattaa lihaksiani ja kiinteytyä.
Voin opettaa keholleni uusia juttuja.

Tottakai voin hoitaa kukkiasi.  Kyllä minä sen verran osaan.

Kerron itselleni asioita tehdessä, että nyt teen näin. Tämä asia on hoidettu.
Nämä ovat oikein. Asia kerrallaan, rauhassa, keskittyen.

Voihan unelmakarttani. Olette muuton jäljiltä edelleen kaapin perukassa.
Ilmankos visioni itsestäni, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta horjuu.

Aarrekartta, tulevaan suuntaava, mutta silmilleni silti viesti siitä,
että kaikki on hyvin nyt. Rauhoita, luota, ole levollisesti.
Kaikki se on jo sinussa.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Herkkähipiäinen

Niina Lahtinen sanoi hyvin jossakin lehden haastattelussa, taisi olla
MeNaiset-lehti, tai ehkäpä Anna. Hän sanoi näin:

Minussa asuu miellyttäjä ja diplomaatti. Ahdistun, jos
jollain ei ole lähelläni hyvin. Menen lukkoon ja olen
vakuuttunut, että kaikki johtuu minusta. Ärtyisät ihmiset
pelottavat, ja auki olevat, ystävälliset rauhoittavat. Kun olen
epävarma, tarvitsen  ystävän sanomaan, että kuvittelen vain.

Tunnistin suuresti itseäni.
Vaikka olen vuosien varrella oppinut "karaistamaan" itseäni - etten olisi niin herkkä - niin silti edelleen minuun helposti vaikuttavat varsinkin läheisen tunnetilat. Ja eritoten sellaiset mitä ei ole vielä puhuttu auki. (Kauaa en pysty puhumattomuudessa olemaankaan.) Silloin käy hyvin pian niin, että saan itseni pyörittämään päässäni myllyn läpi, jolloin etsin syytä itsestäni. Sanoinko, teinkö, jätinkö tekemättä tai sanomatta...

Ihmisten (valikoiva) reagoimattomuus tuntuu joskus ikävältä. Täällä somemaailmassakin tunnistan tätä ja herkälle mielelle se heikkona hetkenä nostaa monenlaista asiaa mieleen. Kirjoitinko oudosti, ilkeästi, nolosti, liian tuttavallisesti...


Tuimat (äkäisen oloiset), kiukkuiset, tökeröt, vakavakasvoiset ihmiset saavat minussakin aikaan jonkinlaista rauhattomuutta. Ja sitten sellaiset, joiden perusilme on ilmeetön - kasvot joilta ei saa luettua oikein mitään eikä kehonkielikään anna sen selkeämpää kuvaa - saavat minussa aikaan jonkinlaisen epävarmuuden, ristiiriidan, hankaluuden tms. Ainakin alkuun ennen kuin pääsen tutuiksi.


Ystävälliset, hyvää energiaa hehkuvat ihmiset saavat oman olotilankin vapautumaan. Vähän niin kuin "redbull antaa siivet"-olotila. Sellaisessa kontaktissa on hyvä buustata omia unelmiaan, ideoitaan, omaa kasvuaan.


Viime aikoina olen kohdannut itsestäni myös uudenlaista herkkyyttä. Sellaista ennakkoivaa aistimusta, vahvempaa intuitiota. Se saa aikaan itsepuhelua, kuvittelenko vain vai onko tämä vaistoni, sisäisen viisauteni ja ohjauksen ääntä. Joskus se on vapauttavaa, joskus taas hiukkasen kuluttavaa. Varsinkin, jos epäröi onko kyse vaistosta vaiko jostain omasta kipupisteestä mikä reagoi.

Kun aloitin opiskelujen jälkeen työni mielenterveysalan parissa, pohdin sitä, että kuinkahan tilanteet tulevat minuun vaikuttamaan. Osaanko suojata itseäni, olla ottamatta liian raskaasti. Vasta joku miettikin, että miten kestän toisinaan melko raskaidenkin tunnemaailmojen äärellä. Yllättävän hyvin, tähän asti. Toki tunteita käy laidasta laitaan, toiset nostattavat enemmän niitä pintaan, toiset vähemmän, mutta silti pääsääntöisesti
kotiin lähtiessä asiat jäävät töihin. Mahdolliseen hankalaan tulevaan tilanteeseen pyydän itselleni tyyneyttä ja kuvittelen ympärilleni suojakalvon, joka ei piilota minua eikä tee minusta valheellista, mutta joka estää asioiden porautumisen sisimpääni.

Vaikka olen vuosien aikana oppinut rauhoittamaan sisintäni siinä mielessä, etten anna herkkyyteni kaataa kaikkia kuppeja nurin "siviilissä", niin silti sitä saa joskus hakea asian suhteen tasapainoa. Kuinka ohittaa,olla reagoimatta. Milloin sanoa, vaikka vastassa voi olla kiukkua. Miten rauhoittaa "teinkö jotain"-ajatusrumban. Milloin olla olematta kontaktissa ihmiseen, joka saa jatkuvasti aikaan sisäistä levottomuutta. Milloin on aika pyytää Ystävää kehiin ja sanoa Rauhoita minut

torstai 4. elokuuta 2016

Katso itseäsi

Katso itseäsi. Katso niitä kohtia, joissa puhuu ankaruuden
ääni. Ääni joka vaatii, käskee, moittii. Kosketa niitä,
silitä ja paijaa hellästi. Tee kohdista kauniimpia.
Ole niille armollinen, ymmärtäväinen, hyväksyväinen.
Anna niille rakkauttasi. 

Kun kohdat ovat saaneet ylleen kauniimman värin,
anna niiden asettua sinuun. Sinä olet ihana ja
kaunis. Kokonaisuus. Arvokas, äärettömän arvokas.
Olisi asiaa. Kirjoitettavaa. Mutta sitten ei kuitenkaan. Ei mitään tähdellistä, 
ei mitään mistä saisi loogisen tekstin. Hakekoon sanat paikkaansa, tulkoon sitten
kun kokevat ajan oikeaksi. Keho ja mielikin hakevat paikkaansa - mikä on
minussa kulunutta, joka joutaa jo pois ja minkä osan taas haluan säilyttää.
Mikä uusi haluaa tulla löydetyksi, kiillotetuksi, vahvistetuksi.
***
Työpäivän päätteeksi päähän jääneitä sanoja.
"Huonompi kuin muut. Epäonnistunut."
"Enemmän iloa, ilottelua."

Siinäpä sitä onkin, itsestäkin löytyvät aihiot.


maanantai 25. heinäkuuta 2016

Tilaa hiljaisuudelle


 Viime aikoina. Olen pyrkinyt elämään joka hetken.
Pysymään kiitollisena, poimimaan kauneutta.
Ottamaan kesästä kaiken mahdollisen irti. Töiden
jälkeen olen yrittänyt pysyä liikkessä, etten istuisi
sohvalla tuhlaamassa ihanaa kesää. Aina, kun aurinko
paistaa, olen jotenkin pakahtua. Kun haluaisin vain
olla siinä lämmössä. Haluaisin olla tyynen veden
äärellä, laskevan auringon seurana. Ihan hiljaa. Tai
kuiskaillen. Mutta hötkyilemättä, ilman kiristäviä
pinnoja. Samalla kuitenkin tajuan, että en voi olla
niin itsekäs. Vaikka minä haluan olla pysähdyksissä,
perheeni ei aina tahdo. He haluavat liikkua ja elämöidä.
Ja haluan olla siinä mukana. Olla osa perhettäni.

Samalla kuitenkin kuulen koko ajan sen kutsun.
Hiljaisuuden kutsun. Ja minusta tuntuu, että
pieni hetki ei aina riitä. Kun jään kiinni siihen
tunteeseen, tuntemukseen, olotilaan. Siinä minä haen
tasapainoa. Yritän varastoida minun vuodenaikaa
sisälleni. Lämpöä ja valoa. Joihin lisään tulevan
syksyn voiman, voimauttavat värit ja puhdistavat tuulet.

Haen tasapainoa - olla täydesti osa elämää, mutta
silti antaa tilaa hiljaisuudelle. Ilman syyllisyyttä.
Blogi päivittyy hitaasti, mutta Instagramiin tiputtelen
kuvia ja pieniä sanoja tiheämmin. Löydät minut sieltä. 

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Riittävä

Jonkun mielestä olet liikaa
Jonkun mielestä liian vähän
Mutta oikeasti sinä olet riittävä
Olet sinä

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Hetki särkyväinen


Pidemmällä kuin käden mitan päässä.
Itsenäisyyden siivet aluillaan.
Oven takaa pulppuava puhe.

Tiukka reviiri, oma raja.
Omiin oloihinsa vetäytynyt
silloin kun ei laumansa luona.

Kun se hetki, että suu kertoo jotain,
oltava varovainen, ettei riko sitä.
Sitä hetkeä. Ettei työnnä pois.
Saa sulkeutumaan taas omaan kuoreensa.

Ne hetket. Silloin sitä on kuin bambi
heikoilla jäillä. Varoen, lähestyen.
Mielessä ajatus Kestä jää, älä ratkea.

Tämän ohessa itsekseni istun.
Mietin miten kestän. Sen, että olen
jotenkin vähemmän. Vaikken kuitenkaan
ehkä ole. Mietin, että yksin en taida
olla. Tätä samaa kokee joku muukin.

Silti mietin. Miten kestän katsoa
kun pieni lintu siivilleen pyrkii,
jossain vaiheessa lehahtaa lentoon,
välillä ehkä putoaa ja törmää. Joskus
niin kaukana, etten näe. Joskus lähellä,
mutta ei silti laskeudu pesäpuulle.

Mutta onneksi kaikki tapahtuu vaivihkaa.
Pikku hiljaa lipuen. Vaikka jossain vaiheessa
sen varmasti tuntee - sen kun laastari
kiskaistaan irti.

Niin se elämä kiertää eteenpäin.




lauantai 9. heinäkuuta 2016

Varmasti?

 Varmasti?
      Varmasti?
 Hän kysyy

Kyllä
            Ihan varmasti!
Minä vastaan
Little words. Little poetry.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Vapaus


Sinulla on äänesi.
Sinulla on laulusi.
Päästä itsesi vapaaksi.
You have your voice.
You have your song.
Let yourself free.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Siinä oli ennen kioski

Tässä oli ennen kioski, josta olen lapsena ja nuorena käynyt
penneillä ja markoilla ostamassa irtokarkkeja. Yleensä
viidellä markalla, kymmenellä markalla harvemmin - silloin
saikin jo ison säkin. Markalla numero 23. Yksi tuollainen numero
8. Paljonko vielä jäljellä. Nuorena siellä vuodatettiin myös
sydänsuruja ja iloja. Käytiin kyselemässä onko poikia näkynyt
ja kenen kanssa olivat liikenteessä. Kioskin nurkalla vietettiin
aikaa, notkuttiin vain. Oltiin sateelta suojassakin. Joskus
pääsi käymään vessassakin tai lämmittelemässä pakkasen puremia
varpaita. Riippui kuka oli töissä ja kehtasiko kysyä.

Kioskin vieressä oli lehtilaatikot, joissa iltasella istuimme.
Etsimme luettavaa ja olimme ikionnellisia, kun sieltä löytyi
nippu Sinä&Minä-lehtiä. Joskus olimme siellä kansi kiinni
ja vakoilimme ihmisiä hiljaa kikattaen.

Nyt siinä kohtaa on puskaa. Ja ilmoitustaulu, joka seisoo
hiljaa paikallaan. Kaivaten tapahtumia, niitin iskuja itseensä.
Jotta tietäisi olevansa elossa. 
Siinä on pyörätie. Tie, jota ensirakkauteni, sydämeni valittu
tuli minua vastaan. Hän oli paikalla yleensä ennen minua, ja
katseli kun minä kävelin vastakkaisesta suunnasta. Yleensä
ensimmäisenä vaihdettiin suukot. Ehkä hiukan intohimoisemmatkin.


Täältä minä kävelin vastaan. Ja voi juku minua usein jännitti.
Ja kuinka vaikeaa oli kävellä tuota pitkää suoraa, kun rakkaus
katseli. Tuntui, että jalat menevät solmuun. (Niin ja tämä
rakkaus on hän, joka edelleenkin vierellä kulkee.)

Tuon kaiken vieressä oli koulu. Ala-asteeni. On se siellä
edelleenkin, hiukan eri rakennus järjestelyin. Muistan
sieltä kuningatar-tuoli leikin, hyppynarun/ruudun/twistin
hyppäyksen, leikkikenttä leikit. Nuoruudesta muistan katoksen
alle iltaisin kokoontumisen. Siellä tupakin polttelun. Rakkaus-
lappujen vaihdon - rakkauden pikkusiskot toimivat kuriireina.
Heiltä kyseltiin juoruja siitä rakkaudesta, jonka kanssa oltiin
välillä erossakin. Kuultiin kuinka toinen tyttö oli ollut kylässä.
Ja ai, että se repi sydäntä.

Muistan kuinka meitä kiellettiin polttamasta ja jättämästä
natsoja lasten koulualueelle. Toimimme muka fiksusti, ja veimme
oman tuhkakupin, joka kerta toisensa jälkeen oli viety roskiin.
Kerran meidät yllätettiin kameran kanssa - koulun opettaja
kaahasi autolla pihaan, otti meistä kuvia ja aikoi viedä asian
eteenpäin. Ei siitä koskaan mitään kuulunut. Lopulta vanhemmatkin
saivat tietää - ei mennyt enää läpi selitykset kaverit polttaa.

Tämä oli koulun uudempi siipi. Nyt laajennettuna tosin.
Siellä oli ala-asteen diskot, jossa tanssittiin hitaita ja
itsensä hikeen tanssikilpailussa. Ostettiin karkkia ja limsaa.

Koulun kattoluukun kautta "jotkut" vievät välikattoon hiivaista
juomaa valmistumaan, mansikka-aromilla. Kaikki meni hyvin siihen
asti, kun olivat raahaamassa sitä katolta alas - yhden nuoren
äiti yllätti ja se homma jäi siihen. Hyvä niin - ei tuoksunut
kovin hyvälle. Sittemmi kattoluukku lukittuun kettingillä ja lukolla.

Koulun pihalla makasimme myöhäisenä syysyönä ja lauloimme
Celine Dionin biisejä. Juttelimme haaveista. Sillä välin
kun vanhemmat nukkuivat ja luulivat meidänkin niin tekevän.
Mutta muun talon hiljetessä ikkuna tai takaovi hiljaa
avautui ja sukkasilleen väki hipsi ulos kengät kainalossa.
Jännityksestä täristen takaisin ennen kuin aurinko nousi.

***

Kuopus kävi harrastus-treeneissä tuon koulun pihalla.
Minä kävin sillä välin ystävän kanssa kävelyllä.
Ystävän, joka jakaa nämä muistot varmasti kanssani.

Nyt molemmat äitejä, puolisoita, naisia, työntekijöitä jne.
Elämän kolhimia ja rakastamia. Muistorikkaita. Viisaampia.
Pohtien omia lapsia, haasteitakin heidän kanssa. Pohtien
omaa äitiyttä. Välillä pudistellen päätä. Pohtien ehkä
nuoruuttakin, mikä ei mennyt niin hyvin ja mikä oli
ihan mahtavaa. (Tupakinpoltto ainakin jäänyt ajan saatossa
- mutta olihan sen opettelu kyllä melkoinen prosessinsa,
jälkeenpäin ajateltuna hauskaakin, vaikka keuhkot meinasi
revetä. Serkkutyttö opetti minua kotinsa metsässä näin:
Sano hevosen pallit ja kullit kun imaiset savuja sisään)

Mutta muistot. Aika saa kullatakin ne. Osa jo valmiiksi
kultaisia, osa kaipaa lisäväriä pintaansa. Tämä hetki ja
tulevaisuus, siinä se juttu nyt on.

#Memories

#Childhood
#Youth

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Pimeyttä vastaan

Lomani viimeinen viikko on käynnissä. Ja täytyy sanoa, että ihan itse aiheutetusti loma on osittain mennyt kiristellessä hampaita. Demoni, pimeä puoleni, se alhainen retku joka aiemmin näytteli melko suurta osaa pään sisälläni, on nostanut päätään. Mylvinyt terästetyllä äänellään niin, että korviin on sattunut.
Minusta ei ole mihinkään.
Kevään loppu oli melkoista hurlumheitä. Jonkin verran ylitöitä, jotta pari irrallista vapaata. Muuttorumbaa - monia asioita hoidettavana. Esikoisen Lontoon luokkaretkelle valmistautumista. Normi arjen hallintaa. Paineet, että pitäisi tehdä sitä enemmän, jotain vähemmän.
Unohtuneet omat hiljaiset hetket. Kirjoittamisen vähyys. (Miten ihana onkaan paukuttaa näppäimistöä, pyöritellä kynää sanojen mukana.) Kiireen ja kaaoksen tunne päässä. Syyllisyys henkisestä läsnäolottomuudesta. Ristiriitaiset tunteet esikoisen itsenäistymisen vaiheesta, uudenlaisesta etäisyydestä. Mihin minua tarvitaan, olenko ollenkaan tarpeellinen, missään.
Tunne, etten ole oman elämän ohjaksissa. Totaali-hiljaisuuden kaipuu, samalla kaipuu olla läsnä ja iholla perheen kanssa. Voiko ajan saada seis, en kestä! Hyödyttömiä pysäytys yrityksiä. Yrityksiä hiljentää mieltä, mutta ei sinnikkyyttä eikä hengittelyä.

En nauti tästä olotilasta!
Viikonvaihteessa päätin, että nyt Piru vie riittää taas! Ole hiljaa. Mitä olen hukannut. Sytytä kynttilä, muista hiljentyä. Oih, synttärilahjaksi saatu Maaret Kallion kirja Lujasti lempeä, juuri oikea tähän hetkeen. Mitkä ne olikaan ne uudet ajatusurat, mmmmm. Löytyi. Paperille sanojen toistamista, uudelleen ohjelmointia oikeaan suuntaan. Om. No niin, kyllä se tästä taas. Liika vauhti ei tee enää hyvää. Sitä on niin herkkis.
Jotta myös toinen puoli tulisi esiin - se hyvä ja kokemusrikas. Niin. Lontoo, olipa ihana käydä vaikka sadetta ja viileää säätä olikin. Nuorten kanssa asiat sujuivat hyvin, kertakaikkisen.

Sain omaakin aikaa kahviloissa/ravintoloissa, joista seurasin liikennettä ja kuuntelin kielten sekamelskaa. Oma pää sanoi tyhjää vain. Kiitollinen olo, että sain olla mukana. Siitäkin huolimatta, että eka yön järkytys - kohtaaminen torakan kanssa - sai minut hetkelliseen epätoivoon. Moneen sitä tottuu, vaikka sain kyllä yöni rauhassa nukkuakin. Ja ilahtuu, kun saa taivaallista, gluteenitonta pitsaa - ai että!
Siihen päälle hiukan kotomaan maisenvaihdosta Hämeenlinnan ja Tampereen suunnalla. Ratin takana monta sataa kilometriä, mutta mukavaa oli - pään sisäisistä äänistä huolimatta. Yllättävintä oli kuinka 6D-katsomossa eletty vuoristoratakokemus sai minut pelon valtaan - niin kerrassaan, että pelkäsin lentäväni hiukan liikkuvasta tuolista pimeyden syövereihin. Noh, loppu rata meni hiukan rentoutuneemmin, kun kerroin itselleni, että tästä ei voi tippua eikä tämä ole edes totta. Mutta sisätila huvitukset ovat tällaiselle herkkänahkaiselle täysin riittävä huvitus. Jos sitä edes huvitukseksi voi sanoa.
Ja oman kodin ihastelu. Pari taulua seinään, pikku hiljaa muut. Kylläpä tämä tuntuu niin omalta. Ei ole ollenkaan vieras olo. Ihanan kotoinen. Tänne on ihana tulla ensi viikolla jatkuvien työpäivien jälkeen. Onhan sitä kesää vielä jäljellä, vaikka töissäkin olisi.

Ugh. Olen puhunut. Jaksoikohan kukaan lukea.
#AgainstDarkness
#Findyourlight

Kaunistautumista Everyday

Minä ja meikkaus - epävarma yhdistelmä, aina ollut. Ripsivärit saan silmiini, mutta kaikki muu on aina ollut säheltämistä, tietysti jo senkin vuoksi, että niin harvoin meikkaan muutenkin kuin ripsarilla. Juhlat ja tanssinäytökset ovat olleet ne paikat minne on tehnyt mieli laittautua, mutta lopputulos on aina jotenkin kauhistuttanut - että miltähän nyt oikein näytän.
Kevään aikana minulle tuli tunne, että hitto nyt minä haluan oppia meikkaamaan paremmin. (Tämä liittyy varmasti osaksi prosessiin mitä käyn oman naiseuteni kanssa, mutta siitä lisää eri postauksessa.) Sama tunne nousi myös hiustenlaiton suhteen - haluan oppia laittamaan niitä jotenkin, etten olisi aina toisten armoilla niiden suhteen. Vaatekaappikin huutaa nyt korkkareita, jakkuja ja hameita. Aloitetaan kuitenkin tästä meikkaus-asiasta.
Ensin heitin ikivanhat meikkini roskiin (jotkut kauhistuisivat kuinka vanha kajal minulla oli vielä meikkipussissa) ja jonkun blogin (en nyt enää löytänyt kuka se teistä oli) vinkkaamana lähdin testaamaan kauan miettimiäni mineraalipohjaisia meikkejä. Ajattelin, että silloin kun ehostan itseäni haluan tehdä sen mahdollisimman "keveillä" tuotteilla ja tuoreilla sellaisilla.

Päädyin siis Everyday minerals-nettisivuille, josta lähdin testituotteita etsimään. Eipäs ollutkaan ihan helppo juttu. Onko ihoni kalpea, ruusuinen, tumma vai mikä ihme. Mikä oliiviin taittava?? Onko ihoni kuiva, rasvainen vai sekaiho - no tämä oli ehkä helpoin osio, sekaihohan se taitaa olla.
En olisi selvinnyt tästä yksin. Pyysin apuja tähän ehostamismatkalle Everydayltä, koska melko vieraan asian äärellä olen. Sieltä asiakaspalvelija kävikin kanssani sähköposti ohjeistusta, jotta sain osviittaa mitä näytteitä tilaan, jotta ei tulisi hankittua sikaa säkissä. (Sen lisäksi yritin hahmottaa asiaa googlen avulla...)
Halusin setin missä on jokin korjausväri, meikkipohja & viimeistelypuuteri. Niistä tilasin näytetuotteita ja sitten vain testaamaan. Yksin olisin haparoinut epävarmuuden teillä, mutta onneksi naisten mökki-viikonloppu tuli samoille ajoille, niin oivasti ujutin tämän testauksen arvoisan raadin silmien alle.
Kuvista sitä ei varmasti huomaa (varsinkaan, kun pääosassa tarkennuksen vuoksi ovat tee ja irtokarkit), mutta löysin omani. Omat sävyt. Ja pääsin tutustumaan siihen miten mineraalimeikit toimivat. Ohjeistuksessa lukee, että pyörittelemällä meikki ikäänkuin "sulaa" kasvoille ja niinhän siinä käy. Sillälailla nätisti se sinne ihoon sulautuu. Mutta myös peittää tekemättä kuitenkaan tunkkausta vaikutelmaa. Ihastuin ja halusin jatkaa testausta pidemmällä aikavälillä.
Blogi-yhteistyön merkeissä sainkin sitten valitsemani setin (kiitos kiitos kiitos) ja koska meikit tarvitsevat arvoisensa välineistön, tilasin Biodellyltä siveltimien aloituspakkauksen muun tilauksen yhteydessä. Nämä ovatkin nyt olleet ahkerassa käytössä. Ilman juhlia ja tanssejakin olen näitä testannut - niin Lontoon viileässä ja sateisessa säässä, kuin myös kotomaankin. Ja kukkivilla kasvoilla. Sehän se on minulla, kun kasvoilla herkästi punaista laikkua ja näppylää. Ja ne verisuonetkin kun kuultaa.
Ja edelleen ihastelen näitä. Näillä saa peittävyyttä, mutta luonnollisen näköisesti. Sekaihoni ja varsinkin rasvaisemmat kohdat ovat pysyneet ruodussaan, vaikka meikki ollut päivän. Myöskään kiristävää tunnetta kasvoilla en ole tuntenut. Taisin löytää My true match :)
Ei minulla ole tarvetta päivittäiseen suurempaan meikkailuun, mutta silloin tällöin on kiva ehostaa itseään ihan arkenakin. Ja joskus se vaan nostattaa mielialaa, kun saa laikukkaat kasvot hieman tasaisempaan sävyyn. Olkoonkin sitten pienen maskin ansiota. Nyt on kuitenkin varmempi olo meikkipohjan teon suhteen - ainakaan tuotteet eivät ole "vanhoja" ja minulla on tuntuma miten näitä käytetään. Seuraavana onkin silmämeikin hiominen - siihen varmuuden saaminen...