Keskinkertainen mutten toivottavasti yksinkertainen

Keskinkertaisuus. Oman jutun löytyminen. Ensimmäisestä kirjoitteli jokunen aika sitten Minäkö keski-ikäinen Tiia K ja jälkimmäisestä Aamukahvilla Henriikka.

Minä ajattelen, että olen melko keskinkertainen. En ole missään huippu, enkä ole koskaan ollutkaan. Missään kouluaineessa en ole loistanut, oikeastaan olen ollut alle keskitason melkeinpä kaikessa. Missään lajissakaan en ole koskaan ollut huippu, vaikka olen aina tykännyt voimistelusta ja tanssista. Suurimmaksi osaksi olen inhonnut koulun liikuntalajeja. En loista missään peleissä enkä varsinkaan älykkyyttä vaativissa jutuissa.

Jossain vaiheessa minua rajoitti suuresti se, että en osaa kympillä. Koska täydellisyyden tavoittelu. Yhdessä nämä saivat minut empimään asioiden tekemistä, koska olen vain keskinkertainen, jos sitäkään. Nousi paineita siitä, että saako keskinkertaisuudesta nauttia ja vieläpä tuoda sen ilmi muillekin. Mutta kokeilemisen halu, luovuuden ruokkiminen, innostus, hullaantuminen ovat saaneet minut kokeilemaan erilaisia asioita.

Lopetin voimistelun murrosiän taitteessa. Olin poissa kaikesta tanssiin vivahtavasta useita vuosia. Kunnes jossain vaiheessa alkoi kipinä taas nousta. Silloin pitäjässä ei ollut isommin tanssitunteja tarjolla, mutta polte ajoi minut kysymään, että saisinko mennä mukaan "hengailemaan" nuorten tanssiporukkaan. Sain luvan - hävetti ja nolotti oma räpiköinti, koin alemmuutta, mutta sain myös tuntea tanssin iloa. Kipinä oli vahvempi negatiivisia tunteita. Jonkin aikaa veivasin mukana, mutta sitten löysin naisten ryhmän. Sitten olen ollut vaihtelevasti eri kausina mukana, joko tanssin tai voimistelun puolella. Keskinkertaisena, mutta nauttien todella. Juuri nyt kokeilussa tankotanssi, haaveissa muukin ilma-akrobatia.

Kouluajoilta oli selvää, että käsityöt ei ole minun juttu. Mutta aikuisiällä sain jostain kipinän opetella ompelemista. Siinä huumassa tuli pipoja, pari laukkua, keskosten pusakoita jne. Jonkun piponkin innostuin virkkaamaan. Sitten sain tarpeeni tyydytettyä ja sen koommin käsityöhommat ei ole kiinnostaneet. Jossain välissä oli myös askartelu- ja korujentekobuumi. Vaikka aina ajattelin, että hitto minun kärsivällisyys niihin riitä, niin olipas mukavaa. Siihen asti, kun innosti.

Tällä hetkellä tunnen suurta vetoa hevosen hoitamiseen ja ratsastamiseen sekä taidemaalaamiseen. Juttuihin, joista en uskonut ikinä edes hitusenkaan kiinnostuvan saati että osaisin niiden suhteen yhtään mitään. Mutta nyt osaamisella ei ole niin väliä, haluan tuntea miltä ne tuntuu. Ratsastustunti melkein varattu, maalauspohja ja siveltimet odottavat uskallusta. Taka-alalla odottaa myös vahva halu teatteri/ilmaisutaiteeseen, josta yläasteella sain mielihyvän tunnetta ja jonka seuraamisesta sytyn liekkiin.

Se mihin haluaisin saada kipinän, on leivonta ja ruoanlaitto. Niihin haluaisin hurmioitua - tällä hetkellä tekeminen on melko mekaanista. Musiikin soittaminen on tällä hetkellä sellainen osa-alue, jonka ajattelen olevan täysin poissuljettu. Eipäs sittenkään - pianon soitto haavehan elää jossain taustalla. Villasukkien tekoon minun pitäisi varmasti saada kipinä - lämpimät varpaat ei kai voi ikuisesti olla anopin harteilla...

Kirjoittaminen on asia mikä on aina tuntunut Mun jutulta. Ja niin kauan, kun se tuntuu Mun jutulta, minä kirjoitan. Vaikka sitten keskinkertaisesti.

Niin tai näin. Olen kokeilija ja innostuja. Suurin osa on varmasti niin, että ne käyvät osana elämääni ja jatkavat sitten kulkuaan. Eikä kaikki yhtä aikaa toki elämään mahtuisikaan. Mutta jostain ehkä tulee loppuelämän kumppani. Mutta pointti on se minkä olen tässä vuosien varrella viisaammilta oppinut ja josta minun pitää itseäni aika ajoin muistuttaa. Jos tunnet kipinää jonkin asian äärellä, niin tee ja toteuta. Vaikka sitten paskasti. Pääasia, että nautit!