Sisustukseen jotain uutta

(Melkein) kaikki herttainen, pehmoinen, kotoinen, tunnelmallinen ja romanttis-sävytteinen tuntuu omalta. Kodin sisustuksessa varsinkin, mutta kohtuuden rajoissa. Niinpä olenkin hirmuisen iloinen uusista tuulista. Teksti-yhteistyö Anna-Mari Westin korttien ja kalentereiden kanssa on saanut jotain uutta rinnalle. Tekstejäni, Anna-Marin kuvin, löytyy myös AmandaB:n tuotteista. Tällä hetkellä mm. tauluista, kelloista ja tarjottimista, sekä saatesanoina kynttilöistä ja vilteistä. Lahjaksi tai itselle, kauniin kuvin ja sanoin, joilla toive välittää jotain. Alla teille muutamia AmandaB-nettisivuilta poimittuja kuvia.

Kynttilöistä löytyy "normikokoa", mutta myös iso ja näyttävä vaihtoehto - siinä riittää poltettavaa. Näitä on myös eri väreissä ja eri saatetekstein. Useampi vaihtoehto, jolla viedä valoa rakkaille.

Millä sanoin haluaisit itseäsi vahvistaa, mitä kenties toiselle lahjoittaa.

Vilttejä löytyy myös monessa eri värissä. Itse vilteissä ei siis ole tekstiä, vaan saatesanoissa. Kokemuksesta kerron, että näihin pehmoisiin viltteihin on ihana viileyden hetkellä käpertyä <3

Sylitarjottimia kolmessa eri vaihtoehdossa. Tarjottimelle lämmin kuppi teetä, pari (ehkä enemmänkin) palaa suklaata + lempisarja, sohvan nurkkaus - leppoista omaa tai yhdessä jaettua aikaa. 

Tässä siis muutamista kuvia, nettisivuilta löytyy enemmän. Näitä on myös saatavissa mm. AmandaB:n jälleenmyyjiltä. Myöhemmin tulossa muitakin uutuuksia. Ihanaa loppuviikkoa <3

Ps. 2018 kalenterikirjan voitti Instan puolella osallistunut elmasa7, voittajalle laitettu viestiä.

Jos olisinkin Olivia (+muistutus arvonnasta)

Lapsena, ala-asteella minä toivoin, että nimeni olisi Elina ja minusta tulisi lentoemo. Jossain kohtaa vaihtoehdoksi ammatille nousi suvun ensimmäinen rekkanainen. Mutta kaukana ne oli oikeasta visiosta sitten loppujen lopuksi. Lentoemona olisi kiva olla matkustelun vuoksi, mutta matkapahoinvoinnista kärsivänä työstä ei taitaisi tulla mitään. En myöskään istuisi samaa rutiinia toistavaan hommaan. Kaiken lisäksi alkaisin kärsiä varmasti ahtaanpaikan-kammosta. Ellen olisi niissä luksus-luokissa - eikö siellä ole tilaa reilummin? Rekkanaisen touhu olisi liian fyysistä ja liian yksinäistä. Nukahtaisin rattiin, tulisin hulluksi tuhansissa kilometrissä. Elinakaan en enää haluaisi olla, vaikka kaunis nimi se onkin. Katja on ihan hyvä. Vaikka olen aina kokenutkin sen tylsäksi nimeksi, kun siitä ei saanut hyviä lempinimiä muodostettua.

Mutta jos nyt hiukan leikittelisin ajatuksella, että kuka minä olisin, kenenlaista elämää haluaisin kokeilla? Niin sanoisin, että olisin Olivia, jolla olisi upeat kiharat kutrit ja linjakas vartalo. Jotain sellaista espanjalaista verta olisi havaittavissa. Pukeutuisin naisellisen tyylikkäästi, ehkä hieman taiteelliseen tyyliin. Eläisin rikasta sosiaalista elämää ja nauttisin taiteesta. Itse asiassa minä eläisin taiteella - minä kirjoittaisin missä ikinä kulkisin, kotona omassa studiossa minä maalaisin musiikin tahtiin käyttäen koko kehoa välineenä. Minä pitäisin kursseja, missä rohkaisisin ihmisiä löytämään oman äänensä, oman jälkensä. Matkustaisin paljon, istuisin katukahviloissa nauttien omasta seurasta - vastapainona vilkkaalle sosiaaliselle elämälle. Koti olisi minun rauhan tyyssija - minulle mutta myös rakkaille ihmisille. Siellä saisi olla juuri sitä mitä on. Siellä saisi olla ihan hiljaa. Tilaa ja syliä olisi tarjolla ystäville, heidän lapsilleen/perheilleen ja lähimmille sukulaisille. Olivialla ei näköjään olisi omia lapsia, mutta sopivan miehen löydyttyä kuvioon tulisi ehkäpä adoptiolapsi(a). 

Olivia taitanee olla "alter egoni", tai se osa minua johon kiteytyy tietynlainen vapauden kaipuu, energisyys, luovuus ja taide, matkakaipuu, toiveet suuresta sydämestä ja hylättyjen pelastamisesta. Mutta nyt minä olen kuitenkin Katja. Katja Annukka. Jonka mukana kulkee osa Oliviasta. Ja hyvä niin. Oliviana minulla ei olisi tätä omaa rakasta perhettä.

Ps. Ihanan Ilona Pietiläisen vuoden 2018 kalenterikirjan-arvonta käynnissä vielä tämän viikon täällä blogissa ja Instagramin puolella. 

Luulot pois lahjattomalta!

Unelmat ja tavoitteet - niitä on tullut kirjattua, piirreltyä, visioitua, kerrottua. Nyt on suvanto-vaihe meneillään. Saattaa olla hiukan luottamuksen hiipumista, osittain arjen sanelemaa ja väsymystä, toivon mukaan tämä on myös sitä unelmien muhimis-aikaa.

Heli kirjoitti, useampikin on kirjoittanut huijarisyndroomasta. "Psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksena ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi."  Tätä asiaa olen aina välillä pyöräyttänyt mielessäni. Kokenut jotain samaistumista unelmien tiimoilta.

Joistakin, niistä herkimmistä, omista unelmista ja tavoitteista en uskalla kaikille kertoa - ja toisaalta ei kai tarvikaan. Niiden saavuttamisesta kerron suoraan ääneen vain valituille. Heille, joiden luotan ottavan asiani rakkaudella vastaan ja joiden uskon olevan kiinnostuneita. Koska pelkään niitä toisia reaktioita. "Mitä sinä oikein itsestä kuvittelet, kuka tahansa pystyisi tuohon. Ei tuo nyt mitään merkitse, ei siitä kannata sen isompaa numeroa tehdä. Lopeta haihattelu ja keskity arkeen. Luovuta ennen kuin joudut naurunalaiseksi. Karmeaa luettavaa. Ootko nyt oikeasti varma, että susta on siihen."  Tai sitä vaivaantunutta hiljaisuutta ja lattiaan katsomista myötähäpeästä. Pelkään, että joku paljastaa minut ja taitamattomuuden. Tiputtaa minut luuloistani alas. Murskaa minun visioni. Ja niiden myötä tajuan, että ne onnistuneet jutut on todella vain ainutkertaisia ja onnen kantamoisia.

Pelkäisinkö niitä lyttääviä reaktioita, jos olisin itsevarmempi? Tiedän unelmieni/tavoitteideni motiivit ja tahtotilan. Mutta kuinka niille kävisi, jos jäisin murskaavan jyrän alle. Löytyisikö tahtotila senkin jälkeen. Ai, mutta olenhan minä saanut lievempinä versioina (elämään kuuluvia) pakkeja, kieltäviä vastauksia ja jäänyt huomiotta, mutta silti jotkut visiot elää edelleen. Ja saa elää niin kauan, kun elää tahtovat. Jos jyräkohtelu on tullakseen, niin sitten se on. Ja jos paljastun lopulta lahjattomaksi huijariksi, lupaan vetäytyä takaisin ruotuuni.

Ps. Uskon kuitenkin myös, että opin tiellä tulee vastaan opettajia, joiden kautta visio ja tahtotila voi vahvistua kannattavalla tavalla. Ne mielipiteet, kyseenalaistamiset yms voivat saada timantit hioutumaan. Tai tajuamaan senkin, että on aika luovuttaa. Mutta niitä opin hetkiä en halua pelätä. Ilkeys ja totaalityrmäys on niitä kauhukuvia, vaikka sellaisten jälkeenkin moni on noussut.

Arki viime aikoina

Arki soljuu eteenpäin, juuri nyt hidastamisen merkeissä. Haluaisin kirjoittaa jostain, mutta sille ei ole vielä sanoja. Niinpä otan ensin sanan kerrallaan ja katson mihin ne minua vievät. Arki on  juuri nyt osaltaan aikomista, mutta lopulta hiukan saamattomuutta. Mutta saamattomuus tuntuu välillä ookoolta, jopa hyväksyttävältä. Mutta arjessa on monia muitakin asioita - osa ärsytyksiä ja turhautumisia, osa ilon hetkiä.

• Uudehkolla koneella ei ole kuvankäsittely-ohjelmaa - käyttämäni ilmainen nettiversio PicMonkey tullut maksulliseksi. Haussa hyvä vastaava versio. Mutta nyt juuri kuvien käsittely, se vähäinen mitä niille teen, on rääppimistä.
• Tällä samaisella koneella ei myöskään ole kunnon kirjoitusohjelmaa. Taitanee olla tarpeen ostaa Word-paketti, että tulisi jokin tolkku kirjoitushommiin.
• Greyn anatomian alkaminen Ruutu+-palvelussa. Haluaisin ahmia heti kaikki, mutta aina pitää viikko odottaa, mur. 
• Leivinuunin lämmittämistä, kun talvea lupaileva tuuli alkaa hiipiä lattian rajassa.
• Kahden saadun kukan hengissä pitämistä.
• Suolalampun valossa lukemista. 
• Tyhjien hetkien äärellä istumista ja sisimmän kuuntelua, sietämistäkin. Hyväksymistä. 
• Hyvän mielen vuosi-kirjan täyttämistä. 
• Kaaoksessa olevan kodinhoitohuoneen sietämistä.
• Vara-autolla (puolison "mehtäauto") ajoa, jota tuuli ja piiskaava sade 5-tiellä heiluttelee.
• Aux-piuhan kautta autossa Spotifyn huudattamista. Vaikkapa Anna Erikssonin Kesällä kerran. 
• Yöllistä pyörimistä pedissä.
• Teen siemailua.
• Kuopuksen kanssa korttipelejä - jätkää, paskahousua ja lännen nopeaa.
• Parin demonin taltuttamista.
• Ärsytystä aiempaa hiustenleikkuuta kohtaan, en ole tyytyväinen.
• Gladiaattorien machoilusta ärsyyntymistä.
• Kynttilöiden polttamista.
• Anni Saastamoisen Depressio-päiväkirjat kirjan lukemista. Pieninä hetkinä mindfulness-kirjojen makustelua.
• Harvoista auringon pilkahduksista ilahtumista.
• Visioissa käydä katsomassa Ikitie ja suosikkipitseriassa syönti. 
• Toiveilua, että syyslomaviikolla vaihtaisimme pariksi päivää kaupunkia. 

Ihanaa tätä viikkoa Sinulle <3

Arvonta ensi vuotta ajatellen (+edellisen arvonnan voittaja)

Kaikki hempeän kaunis, jossa on mukana ripaus kannattelevia ja rohkaisevia sanoja - melkein kaikki sellainen saa silmäni tanssimaan ilosta. Sellaista iloa haluan olla jakamassa elämässäni eteenpäin - joko omilla jutuilla tai muiden. Nyt teen sen arvonnan merkeissä, ihanan kirjan tiimoilta.

Eletään vielä tätä vuotta rauhassa, mutta visioidaan silti hiukan tulevaakin. Docendon kustantama, Ilona Pietiläisen uusi kalenterikirja on nyt saatavilla. Ja mikä herkku se onkin. Kooltaan juuri sopiva. Selkeä ja koko viikko näkyy samalla aukeamalla. Kalenterin sivuilta löytyy myös ihania kuvia ja mietelauseita. Tilaa jää myös omalla tekstille, vaikkapa kiitollisuuspäiväkirjan pitämiselle. Sain tämän ihanuuden itselleni Docendolta, ja lisäksi toisen kappaleen arvottavaksi halukkaiden kesken. 

Kerro minulle kommentti-osiossa asia, mitä odotat/toivot kalenteriltasi. Mikäli haluat tuplata voittomahdollisuudet, etsiydy Instagram tililleni ja löydä arvonta myös sieltä. Arvon blogissa ja Instagramissa osallistuneiden kesken tämän kalenteri-ihanuuden. Osallistua voit su 22.10 saakka.

Hyvän mielen vuosi-kirjan voitti Instan puolella osallistunut tiina_ki - voittajalle on ilmoitettu <3 

Voimat oudon maan, ei veisi sua mukanaan

Kun olo tuntuu puhkikalutulta, voimattomalta. Kun sen kanssa aikansa räpiköi ja lopulta päättää sanoa ääneen, jokin kevenee sisällä, mutta silti voi tuntua kuin olisi päästänyt isonkin valheen. "No ehkei se nyt ihan noin olekaan, ehkä minä liioittelen, vika onkin vain minun asenteessa, oikeastaan kaikki onkin hyvin, mitä oikeutta minulla on valittaa, ei tilanne ole niin paha...".

Niin monen kanssa olen keskustellut asiasta. Miten voimaton, kuormittunut ja uupunut kokee syyllisyyttä ja häpeää. Tunnetta, että on yhteiskunnan rasite. Tai liian heikkoluontoinen. Ajattelee, että ehkä onkin pärjättävä. Ajattelee, että silloin vasta on lupa valittaa, kun on tippunut pohjalle ja kaikki ympäriltä sortunut. Kun pää on kainalossa eikä pysty puhumaan enää ilman räkäposkella itkemistä. Kun hymyä ei enää löydy ollenkaan. Sitten vasta, kun on totaalisen vereslihalla.

Mutta juuri ennen noita pisteitä, ihmispolon olisi hakeuduttava avun piiriin, saatava apua. Jonnekin. Kerrottava jollekin. Silloin jo, kun toiminta alkaa nilkuttamaan pidempään kuin hetken. Siinä me kaipaamme toistemme rohkaisua. Apua saa haluta ja ottaa vastaan "lievissäkin ilmiöissä". Jotta niistä ei ehtisi kasvaa hirmumyrskyä. Eikö?

Sano(nko) Kyllä!

Pirkka-lehdessä oli Sanna Stellanin kolumni Sano Kyllä. (Suosittelen lukemaan.) Sanna kertoo mitä kyllä-sanan sanominen ein sijaan toi hänen elämäänsä. "Sillä, että valitsin sanoa kyllä, tuli elämään lisää ihmisiä, kokemuksia, seikkailuja, naurua ja yllätyksiä." Tämän artikkelin leikkasin talteen. Se on nyt vaatekaapissani, mustien luottopuseroideni päällä. Joka kerta samaa uraa meniessäni, kosketan kolumnia ja mietin eitä ja kyllää. Olisinko valmis ottamaan lisää väriä valikoimaan? 

Jotenkin kolumni teki minuun vaikutuksen. Kuinka monesti minä voisin korvata ei-sanan kyllä-sanalla. Jokin minussa alkoi kihelmöimään - jospa sanoisinkin enemmän kyllä. Mihin se minua voisikaan viedä.

Nyt seison teksti kädessäni, vuoren huipulla. Hyppäänkö sen mukaan, sen kanssa. Kyllän maailmaan. Sanomaan elämälle enemmän kyllä. Sanomaan mahdollisuuksille kyllä. Sanomaan uuden virtaukselle kyllä. Sanomaan kokemuksille kyllä. Sanomaan omalle potentiaalille kyllä.

Vielä hetken seison, ja seurailen. Mutta hiljaa mielessäni tapailen Kyllä. Ja tiedän jo monta asiaa, mille se tekisi hyvää. Kyllä.

Ja voi Kyllä - kuinka kaipaan meren kohinaa. Tämä kuva muutaman vuoden takaa Turkista. Elämä, sanon Kyllä uudelle ulkomaanmatkalle. Sanon koko perheen puolesta Kyllä. Ja kiitos.

Ps. Muistutus arvonnasta :)