Levoton veri

Tiedän

Et sinä tyydy tavalliseen

Sinä kaipaat intohimoa

Sydämen paloa ja sen ohjausta

Valmiiksi tallatut polut eivät sinua kutsu

Vaan ne rämeiköt jossa saat tuntea

katkeilevat oksat jalkojesi alla

Ne hetket jossa sydän lyö lisälyöntejä

Ei sinun tarvitsekaan

Tyytyä

Sinä saat kulkea omaa polkua

Vaikka muut sinua hulluna pitäisivät

Taivaanrannan maalariksi puhkuisivat

Sinä saat kulkea sinne minne sydän ohjaa

Vaikka se ei olisi helpoin tie

Eikä muut aina ymmärtäisi

Sinä saat

Jos se tekee Sinut onnelliseksi

Olen miettinyt ihmisiä, jotka ovat irrottautuneet tutusta,
turvallisestakin. Heittäytyneet johonkin ihan uuteen, uuden
päälle, tuntemattomaan. Päättäneet kuunnella sisäistä ääntä.
Ehkä kaivanneet muutosta jonkin pitkän rupeaman jälkeen. Tai
haluavat kokea mahdollisimman paljon, eivät tyydy pelkästään
tuttuun. Uskaltaneet, rohkaistuneet. Ihailen heitä. Suuresti.

Minussakin on hiukan sellaista verta. Sellaista, joka janoaa
seikkailuja, sydämen työn tekemistä... Osaltaan tasaista arkea
mutta silti turhautuu tasapaksuudesta tietyissä asioissa.
Se veri kuohuu, mutta välillä laantuu. Mutta tunnistan sen.

Käyn tasapainoilua sen kanssa. Kuinka paljon se voi virrata.
Onko sen veren virtaus hyvästä, vai tulisiko sitä jarruttaa.
Vaikeuttaako se arjessa elämästä, tässä hetkessä olemista.
Onko se veri minun hallinnassa, vai minua riepotteleva.
Ja kummin se on parempi olla.

Sen kuitenkin tiedän, että maailma on täynnä mahdollisuuksia.

Ja tänään tunnistan muuttuneen ääneen. Ennen ääni kaipaisi

pysyvyyttä, tuttuja raameja - ja se oli tarpeenkin. Nyt ääni

kuiskailee, että Ei sitä koskaan tiedä, Olet turvassa missä vain

kuljetkin, Älä usko mahdottomiin.

2.vaiheessa?

Kiitos pitkästä vapaasta, jonka sain joulun ajalle <3 On
tullut oltua vain, vaikka vähän on ähky vaivannut ja raittiin
ilman puute. Saamattomuus ja utuinen olo. Mutta hyvää se on tehnyt.

Tänään vietimme pari tuntisen pienen pakkasen ja pienesti julman
tuulen parissa. Osa kävi saunan lämmössä talven höyrytessä
ovi aukon liepeillä. Minä en ollut valmis riisuuntumaan, vaikka
uskon että hirmu hyvää se olisi tehnyt. Joulupaketissa sain
kaipaamaani lämpöä (niistä myöhemmin jotain), joten en halunnut
niistä erota hetkeksikään.

Elämääkin tässä välillä olen pohtinut. Sitä, että kuinka "hyvä
ihminen" oikein olenkaan. Sitä toivon kovasti olevani, mutta
sisälläni pulpahtelevat kielteiset asenteet saavat minut
kyseenalaistamaan itseäni. Tietysti ensimmäisenä soimaan itseäni
siitä, että annan katseeni joskus mennä suppuun ja ärsyynnyn
pienistä. Mutta pohdiskelussa ystävän kanssa, jäin pohtimaan
myös toista vaihtoehtoa. Sitä, että onko se nyt niin "pahaa".
Ehkä se onkin elämään kuuluvaa.

Onko se omien rajojen hakemista, itseensä tutustumista. Sitä,
että jos on kaikelle syli avoinna, pyllistääkö sitten itselle.
Onko se itsensä hyväksymistä, sitä että en minä ole aina niin
"hyvä". Joskus haluan välttää seuraa, vetäytyä enkä jaksa avata
syliä. Enkä jaksa aina ymmärtääkään. Niin sitä se ehkä myös on.

Ehkä tämä on hyväksyntää, että oma kasvuni on kenties vielä
sen verran kesken, etten yllä siihen "syli aina avoinna"
visioon, jonka olen jonnekin piirtänyt. En yllä siihen
että ovet ovat aina avoinna. En yllä ainakaan nyt -
jos yllän koskaan. Voihan se olla, että oma tila
muodostuu yhä tärkeämmäksi, ja tarvitsen enemmän
itsekseni oloa.

Ehkäpä osa minusta on henkisen kasvun 2. vaiheessa. Ainakin
siihen liittyvät sanat tuntuvat tutuilta. Varsinkin tuo itseni
suojaaminen, oma aika ja rauha. Osa minusta ehkä vasta ykkösessä,
osa jo kolmosessa :) Mutta asiat menevät eteenpäin koko ajan.

"Huono" ihminenkin voi olla "hyvä" ihminen. Kunhan muistaa,
että ei siinä matkallaan tallaa muita. Elämä nostattaa monenlaisia
tuntemuksia, omassa kasvussa tapahtuu muutoksia, omia asenteita
joutuu tarkastelemaan, ärsytyksen aiheita pulpahtelee silmien
eteen, joskus rajoja pitää tiukentaa, joskus höllentää.

Silti tavoite on olla paras versio itsestäni.

Rauhaa loppuvuoteen <3

Päättynyt polunpätkä

Kirjoitin aiemmin siitä toiveesta, että saisin jossain vaiheessa kertoa eräästä pienestä polusta ja sen jännittävistä vaiheista, joilla minua johdateltiin eteenpäin. Siitä kuinka uusi Ovi avautuu.

Olin yhdellä polulla. Opin sillä kyllä itsestäni paljon uutta. Vaikkakin alkuun kävelin sitä hiukan horjuen, mutta loppua kohti yhä varmemmin. Mutta sitten polku sulkeutui. Vaikka minulla oli niiiin hyvä fiilis asiasta.

Ja tokihan se vähän harmittaa nyt. Tekisi mieli polkea jalkaa, hiukan nyyhkyttääkin. Näyttää keskaria yläkertaan ja kysyä, että mikähän tämän tarkoitus nyt sitten oli? Se, että tulen vastatusten jälleen sen syvän tunteen kanssa, että miksen kelvannut ja sen nolouden tunteen kanssa kun luulin itsestäni liikoja - vastatusten, että kesyttäisin ne ja kertoisin taas varmennuksena, että ei kyse ole siitä? Pettymyksen tunne ei ole kiva tunne.

Mutta onhan se elämään kuuluvaa. Eihän kaikki voi aina mennä putkeen saati edes pitäisi. Se polku ei ollut kokonaisuudessaan tarkoitettu minulle - nyt ainakaan. Jostain syystä minun oli kuljettava sitä hetki. Taidan tietää osaksi miksi. Siksi, että suuntani vahvistuisi entisestään. Siksi, että nyt tiedän minulta löytyvän rohkeuttakin, rohkeutta kuulla ja kuunnella pelon sijaan sydämen ääntä. Kuunnella kutsuja ja astua sitä kohti, missä sydän heittää ilon kuperkeikkoja. Niin ja siksi, että oppisin olemaan vieläkin rakkaudellisempi itseäni kohtaan. En etsimään sitä vikaa, miksi ei onnistunut. Silti analysoija minussa tahtoisi kuulla suoran vastauksen, miksi en minä. Tahtoisi pilkkoa sen liiterin hyllylle nättiin pinoon.

Johdatusta, semmosta ole olemassakaan
- sanoo kiukkuinen pieni tyttö sisälläni.
Harhaanjohtamista - jatkaa se.
Sinä senkin romantisoija,
sinä senkin innostuva hihhuloija
- se vielä huutaa perään.

Katkera on äänensävy tuolla tytöllä. Sinua taitaa tosissaan harmittaa. Mutta ei huolta, kyllä minä aikuisena sen rauhoittelen. Lopulta vielä kuiskaan ne sanat sille, jotka nyt saattaisi saada sen raivostumaan. Jotain vielä parempaa on tuloillaan, sinua valmistellaan siihen, jaksa odottaa kärsivällisesti. Mutta ihan vielä ei taida olla oikea hetki. Antaahan sen hetken aikaa kiukutella, vähän dramatisoidakin. Asennoitua uuteen vuoteen hiukan erilailla.

Ja vaikka tästä ovesta en sisään päässyt astumaan, niin tulee ovia joista minä vielä astun. Ihan uusista ovista, tai sitten joku ennen kiinni ollut ovi, aukeaakin uudelleen. Mistäpä näistä tietää. Niin ja joistakin ovista saatan astella takaisinkin päin, ehkä paiskata sen lujaa takanani kiinni. Mutta se on varma, että näillä matkoilla toiveiden ja unelmien, aion koputella. Mutta en mitä sattuu ovia, enkä pakonomaisesti. Aina silloin, kun se sydämessä tuntuu hyvältä.

Jälki meistä jää

Ihmisten ilkeys, sanojen rumuus. Sen teeman äärellä istuin alas tanssiohjaaja Elenan kanssa. Lopputuloksena alla oleva tekstini, johon Elena teki koreografian, jonka nuoret tanssivat viime viikonloppuna tanssinäytöksessä. Videonkin löydät ihan lopusta, pahoittelen huonohkoa laatua (muokattu versio oli liian iso tiedosto - niin ja jos on on tietoa kuinka tänne saa hyvän version videosta, niin saa opettaa minua. Tämä huonontui siirron aikana huomattavasti.)

Tämä maailma

Tämä maailma minkä nyt näen

Se on jotain rumaa ja likaista

Se on rumuutta

Jossa sanat viiltävät, satuttavat, alentavat

Vahvoja, viekkaita sanoja ne on

Joiden alle heikommat jäävät haavojansa yksin nuolemaan

Tämä on rumuutta

Jossa itselle kuuluva otetaan väkivalloin

Ja vielä sekin mikä ei kuuluisi

Toista kosketaan ilman lupaa

Revitään, työnnetään, raavitaan

Missä ovat Uskaliaat sanat

Jotka toivoa antavat

Kauniit sanat 

Jotka padot murtavat

Kuka kuuntelisi sanat hiljaisimmat

Ne vaienneet äänet

Jotka puheenvuoroaan odottavat

Missä ovat ne kädet jotka iskut estävät

Kädet jotka hellyyttä opettavat

Silittävät ja paijaavat

Peukkuaan nostavat

Kuka sanoo SEIS!

Missä on rakkaus ja välittäminen

Missä hyväksyntä joka sallii olla Omanlainen

Vääränlainen mutta silti juuri Täydellinen

Jälki meistä muihin jää

Sen jäljen tulisi olla kauniina muistettava

Hellyydellä painettu

Silloin ei sanat tekijänsä suuta rikkoisi

Eikä raju kosketus iltaisin luita kolottaisi

Koska täytyyhän niiden rikkoa tekijäänsäkin

Kun jälki pysyisi kauniina

Silloin ei jäisi toiseen haavoja jotka eivät ehkä koskaan parane

Silloin jokainen voisi peiliin katsoa ja hymyillä

Sanoa Rakastan Elämääni

-Katja Pellikka-Mikkonen-

Koreografia Elena Hietalan.

Tanssiryhmä EK-muodostelma aikuiset "Movespirit". 

Kuusamon kansalaisopiston tanssinäytös 12/15.

(Video löytyy alkutekstien kera myös blogini FB-sivulta.)

Sallivuus

 Lempeä sallivuus. Sallivuus olla tässä hetkessä sellainen kuin on. Ei enempää, ei vähempää. Hyväksyä ne tuntemukset ja ajatukset, jotka nyt ilmoilla pyörii. Ei takertua niihin, vaan antaa mennä. Istua kiikkustuolissa, tervehtiä ovesta sisään tulijaa, todeta Huomasin kyllä sinut, nyt voit jatkaa matkaa, ja antaa niiden poistua takaovesta. Keinua, helliä itseä rauhalla. Hyväksyä kulloinkin käsillä oleva hetki. Hyväksyä se, että nyt olen tätä, huomenna ehkä jotain muuta. Hyväksyä voimattomuus, se että jos nyt ei ole energiaa ratkoa asioita. Heittää suorittaminen romukoppaan, tai pakkaseen viilentymään. Olla mahdollisimman totuudellinen ja hyväksyä se kuva itsestä, mikä nyt on näkyvillä. Hengittää, hyväksyä tämä hetki.

Monet mahdollisuudet

Jos sitä joskus on ollut jotain, se ei tarkoita että sitä olisi aina. Jos on joskus tehnyt jotain, se ei tarkoita sitä että sitä tekisi aina vain uudelleen. Joskus virheitä toistaa, mutta joskus myös oppii ja muuttaa käytöstään, tapojaan. Joskus näkee jotain mitä ei aiemmin nähnyt. Mutta aina on mahdollisuus uuteen.

Aina on mahdollisuus. Avata uusi portti. Portti valoisampaan reittiin, portti tuntemattomaan. Joskus siihen tarvitaan avain, jonka etsimiseen tarvitsee tehdä hiukan töitä. 

Mutta kaikki eivät niitä mahdollisuuksia käytä. Tai ei näe niitä mahdollisuuksia. Ajattelee, että toivo on mennyt ja minä olen vain elämän kolhima yksilö, josta ei muuta voi tulla. Vain kolhittu. 

Mutta silti minä uskon. Elämä on mahdollisuuksia täynnä. Muutoksen tuulet puhaltavat kaikkien ohi joskus. Mutta tarrautuuko silloin lahon puun kantoon vai antautuuko tuulelle.

Vielä vuosi sitten minä pidin mahdollisuuksiani paljon pienempinä kuin mitä tänään. En uskonut, että jokin ovi voisi avautua. Nyt uskon paremmin, enemmän. 

Arvonnan voittaja hukassa

Nyt kyllä hiukan naurattaa. Ei se, että arvonnan voittaja on

hukassa, vaan se että nyt vasta teen asialle jotain. Paketti

on vain jäänyt kaapin perälle unholaan :)

Eli Weledan arvonnan voittajalle olen aikoja sitten laittanut

viestiä, nimimerkille Kurpitsa, mutta en ole saanut vastausta.

Tämän illan aikana arvon uuden voittajan, ellen nyt satu kuulemaan

voittajasta jotain :) Ja jo huomenna parin muun paketin kanssa olisi

tarkoitus saada paketti jo postiinkin. Eli tänään illalla lähtee

jollekin sähköpostia, ja joku onnekas saa minulta ja Ruohonjuurelta

joululahjan :) Ihanaa, itsenäistä sunnuntaita <3

Pienet elämykset

Pieni tarina, runon pätkä - ne voivat olla pieniä elämyksiä.

Ihan samoin kuin musiikki, maalaukset, elokuvat, kirjat jne.

Vaikka olen jollainlailla aina ollut runotyttö ja tarinoita

halajava, niin silti ihan vasta hiljaittain olen saanut

tuta miten jokin pieni tekstin pätkä voi olla isokin kokemus.

Ajattelen näin tekijän näkökulmasta, mutta myös kokemuksista,

joita muiden tekstit minussa saavat aikaan. Ja tähän, välillä

niin hektiseen elämään sopii makusteltavaksi varsinkin se

runo ja/tai pieni tarinan pätkä. Sellaisia pieniä makupaloja

joita voi napata vaikka kahvi/teehetkellä.

Joskus törmäsin täällä netissä "kampanjaan", jossa ihmisiä

innostettiin lukemaan runoja. Omien kokemuksien myötä

voisin nyt yhtyä siihen. Lukekaa runoja, novelleja, muita
tarinan pätkiä - bussissa, vessassa, kahvitauolla jne.
(Ei, minulla ei ole oma lehmä ojassa, vaikka ilahdun kyllä
jos runoni teidän suihinne makusteluun jäävät, tai jotain
pieniä elämyksiä, tunnekokemuksia niistä saatte <3)

Sivukujilta Satu kaipaili tarinaa, spontaanisti sen
hänelle tarjosin, lupaa kysymättä.

Olipa kerran tyttö, jolla oli tumma ja takkuinen tukka, paljaat rikkinäiset varpaat ja vahvat kädet. Pimeissä luolissa hän lymyili, raapustellen kallion seiniin tarinoita. Itsekseen supatti, sanojaan tapaili. Ei tiennyt muustakaan. Kodikseen luolaa luuli.

Mutta hän oli nähnyt. Hän oli nähnyt sen pienen valon. Siellä mistä veto kutitteli paljaita jalkoja. Vuosiin hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, ei ennen kuin vasta hiljattain. Hänestä alkoi tuntua, että valo kutsuu luokseen. 

Kallion seinään painautui tiukemmin, ikään kuin peläten että valo hänet imaisee. Tarinat seinillä jäivät kuitenkin kesken, kun hän pikku hiljaa, melkein huomaamatta antoi itsensä hivuttautua hiukan lähemmäs valoa. Eräänä päivänä hän oli niin lähellä, että valon heijastus osui melkein silmiin. Hän huomasi, että valo ei ollut enää pieni, vaan se oli melkein hänen kokoinen. Sen kokoinen, että hän voisi astua hämärästä sen syliin. 

Silloin pelko kuiski korvaan ja hän kääntyi. Mutta askeltakaan ei voinut ottaa. Pimeys takana, se sama pimeys jonka sylissä hän vielä hetki sitten lepäili, tuntuikin vieraalta. Se kuulosti kuiskivan ilkeitä sanoja, jäädyttävän sydäntä. Ja tyttö päätti. Päätti astua askeleen taaksepäin, toisenkin. Ja lopulta päätti kääntyä, antaa itsensä valolle. Valo otti vastaan sanoen: Olenkin odottanut sinua.

Se Joululahjani

Kyllä minä niin olen jouluisissa fiiliksissä että!

Vaikka tunnelman luojana onkin "vain" valot ja kynttilät.

Ja kuinka olenkaan iloinnut, siitä itselle tilatusta joululahjasta.

Siinä se nyt, olohuoneen seinällä, tuo enkelinsiipi taulu.

Maaritin blogista päädyin hänen verkkokauppaan, josta samantien

nähtyäni sen tilasin. Yksinkertaista, mutta niin vaikuttavaa.

On muuten ensimmäinen taulu, jonka itselle olen kotiuttanut.

Siis jonkun maalaama, ja vieläpä kotimaisen taitelijan. Arvostan

suuresti tuollaista lahjakkuutta. Innostuin niin, että tekisi mieli

tilata lisääkin. Jotain elävyyttä tällaisesta tulee.

Itsestäni olen ajatellut aina, ettei minusta ole maalaamaan.

En osaa. Mutta jokunen viikko sitten, ennen tätä ostosta, minulle

tuli taas ahaa-elämys (niin kuin aiemmin pianon soiton suhteen):

No tottakai minä voin oppia myös maalaamaan. Samanlailla voin

pistää luovuutta ja tunteita maalauspohjalle. Se mitä siitä tulisi

on tietenkin eri asia, mutta ei sillä ole väliä. Sillä ilmaisulla,

toteuttamisella on. Sillä, että tekee ja kokeilee. Itsensä vuoksi.

 Ps. Maarit muuten arpoo yhtä samankaltaista taulua blogissaan.