Pimeyttä vastaan

Lomani viimeinen viikko on käynnissä. Ja täytyy sanoa, että ihan itse aiheutetusti loma on osittain mennyt kiristellessä hampaita. Demoni, pimeä puoleni, se alhainen retku joka aiemmin näytteli melko suurta osaa pään sisälläni, on nostanut päätään. Mylvinyt terästetyllä äänellään niin, että korviin on sattunut.

Minusta ei ole mihinkään.

Kevään loppu oli melkoista hurlumheitä. Jonkin verran ylitöitä, jotta pari irrallista vapaata. Muuttorumbaa - monia asioita hoidettavana. Esikoisen Lontoon luokkaretkelle valmistautumista. Normi arjen hallintaa. Paineet, että pitäisi tehdä sitä enemmän, jotain vähemmän.

Unohtuneet omat hiljaiset hetket. Kirjoittamisen vähyys. (Miten ihana onkaan paukuttaa näppäimistöä, pyöritellä kynää sanojen mukana.) Kiireen ja kaaoksen tunne päässä. Syyllisyys henkisestä läsnäolottomuudesta. Ristiriitaiset tunteet esikoisen itsenäistymisen vaiheesta, uudenlaisesta etäisyydestä. Mihin minua tarvitaan, olenko ollenkaan tarpeellinen, missään.

Tunne, etten ole oman elämän ohjaksissa. Totaali-hiljaisuuden kaipuu, samalla kaipuu olla läsnä ja iholla perheen kanssa. Voiko ajan saada seis, en kestä! Hyödyttömiä pysäytys yrityksiä. Yrityksiä hiljentää mieltä, mutta ei sinnikkyyttä eikä hengittelyä.

En nauti tästä olotilasta!

Viikonvaihteessa päätin, että nyt Piru vie riittää taas! Ole hiljaa. Mitä olen hukannut. Sytytä kynttilä, muista hiljentyä. Oih, synttärilahjaksi saatu Maaret Kallion kirja Lujasti lempeä, juuri oikea tähän hetkeen. Mitkä ne olikaan ne uudet ajatusurat, mmmmm. Löytyi. Paperille sanojen toistamista, uudelleen ohjelmointia oikeaan suuntaan. Om. No niin, kyllä se tästä taas. Liika vauhti ei tee enää hyvää. Sitä on niin herkkis.

Jotta myös toinen puoli tulisi esiin - se hyvä ja kokemusrikas. Niin. Lontoo, olipa ihana käydä vaikka sadetta ja viileää säätä olikin. Nuorten kanssa asiat sujuivat hyvin, kertakaikkisen.

Sain omaakin aikaa kahviloissa/ravintoloissa, joista seurasin liikennettä ja kuuntelin kielten sekamelskaa. Oma pää sanoi tyhjää vain. Kiitollinen olo, että sain olla mukana. Siitäkin huolimatta, että eka yön järkytys - kohtaaminen torakan kanssa - sai minut hetkelliseen epätoivoon. Moneen sitä tottuu, vaikka sain kyllä yöni rauhassa nukkuakin. Ja ilahtuu, kun saa taivaallista, gluteenitonta pitsaa - ai että!

Siihen päälle hiukan kotomaan maisenvaihdosta Hämeenlinnan ja Tampereen suunnalla. Ratin takana monta sataa kilometriä, mutta mukavaa oli - pään sisäisistä äänistä huolimatta. Yllättävintä oli kuinka 6D-katsomossa eletty vuoristoratakokemus sai minut pelon valtaan - niin kerrassaan, että pelkäsin lentäväni hiukan liikkuvasta tuolista pimeyden syövereihin. Noh, loppu rata meni hiukan rentoutuneemmin, kun kerroin itselleni, että tästä ei voi tippua eikä tämä ole edes totta. Mutta sisätila huvitukset ovat tällaiselle herkkänahkaiselle täysin riittävä huvitus. Jos sitä edes huvitukseksi voi sanoa.

Ja oman kodin ihastelu. Pari taulua seinään, pikku hiljaa muut. Kylläpä tämä tuntuu niin omalta. Ei ole ollenkaan vieras olo. Ihanan kotoinen. Tänne on ihana tulla ensi viikolla jatkuvien työpäivien jälkeen. Onhan sitä kesää vielä jäljellä, vaikka töissäkin olisi.

Ugh. Olen puhunut. Jaksoikohan kukaan lukea.

#AgainstDarkness
#Findyourlight

Voiko remppailijaksi kasvaa?

Jahka jahka jahka. Sellainen minä helposti olen.

Epävarma teenkö oikean päätöksen ja hankinnan.

Löysimme ja ostimme siis oman talon. Remppaa tähän

ei olisi ollut pakko tehdä, mutta kellastuneet, 90-luvun

tapetit eivät kuitenkaan miellyttäneet silmiäni, joten

sen verran muutosta, että pientä pintaremonttia.

Tiesin, että haluan vaaleita sävyjä, jotain herkkää

ja maalaisromanttista, mutta en liikaa kuviota. Minulla

oli visio silmissä. Mutta eihän visioni tuotoksia heti

löytynytkään. Lannistunut olotila meinasi iskeä päälle.

 Onneksi kuitenkin vaihtoehtoja rajaamalla löytyi silmää

miellyttävät yksilöt. Tai näin oli muiden tilojen paitsi

makkarin kanssa. Olin nähnyt jossain tapetin, jota

ehdottomasti halusin sinne. Ystävän avulla pääsinkin

ihastukseni jäljille, tämän Tapettitehtaan Kirsikkapuun.

Pyysin näytepaloja testiin, varan vuoksi muitakin malleja,

ja siitä huolimatta Kirsikkapuu oli se mitä halusin.

Toinen vaihtoehto oli tämä kaunis Oratuomi.

Vaan ei ne tahtonut meidän seinään, siinä aikataulussa

kuin olisin toivonut. Vasta nyt kesäkuulle olisi saanut.

Ne ovat olleet monen suosikkeja ja olivat tilapäisesti

loppu. Ei se auttanut kun kahlata muita malleja läpi.

Lopulta natsasi, kun tajuntaan iski tuo Pikkurokokoo-malli.

Onneksi sitä sitten myös löytyi heti tehtaalta <3

Se tapeteista nyt. Ei tästä ole tulossa remppablogia,

mutta muutaman postauksen asialle silti suon. Koska tämä

on osa unelmakarttaani - se että nyt on oma, mieleinen koti.

 Ja suon ajatuksen myös siksi, että tämä pieni projekti on

todistanut sen, etten ole remppaihmisiä. En vain ole, tai

olen vain niin laiska. Mutta osaksi siksi, että minun on

vaikea kestää keskeneräisyyttä. Olen liian kärsimätön.

Haluaisin heti valmista. Mutta tätähän minä olen itselleni

hokenut. Rempan aikana tuli kuitenkin ajatus, että ehkä

minäkin voisin oppia remppailua - tai ensin oppia haluta

rempata. Että entä jos se olisikin mukavaa.

No tähän remppaan se into ei ehtinyt, onneksi puoliso

halusi panostaa omin kätösin asiaan. Mutta tajusin, että

ehkä on aika taas avartaa mieltä. Se on paikallaan myös

tämän upean pihan kanssa, jossa on kukkia ja pensaita

- joita ei unelmieni pihassa nurmikon rinnalla ole. Koska

en omaa viherpeukaloa. Ja jälleen, kärsivällisyyteni ei

kestä kykkimistä ja nypläämistä. Mutta annan aikaa.

Katselen ainakin tämän kesän ennen kuin ryhdyn

radikaaliin muutoksiin. Ehkä minä tykästynkin. Ehkä.