Melankoliaa ja kuplivaa

Kirjoitin joskus Instan puolella siitä, kuinka minut voidaan nähdä melko melankolisena ja sentimentaalisena, lähinnä kirjoitusteni näkökulmasta. Pohdin, kuinka raskas ihminen minun koetaan niiden perusteella olevan tai kuinka syvissä vesissä minun ajatellaan uivan.

Olen sitä pohtinut ja peilannut minussa. Olenko minä melankolinen, olenko sentimentaalinen.

Olen minä varmasti sitäkin, ainakin kirjoituksissani, varsinkin runoissa. Kirjoituksissa voi tulla esille omat suden hetkeni vuosien ajoilta, myötäeletyt hetket, niissä voi olla pelkoja ja huonojen päivien mönjää, niissä voi olla syvällisyyttä, joka ammentuu monista elämän vaiheista ja puhuttelevista ilmiöistä eikä kaikki edes liity välttämättä minuun.

Mutta tuo on vain yksi osa minua, kirjoitukset ovat vain yksi osa minua. 
Minun sisällä kuplii keijukaisen tanssia, lapsenomaista kikatusta, kiukkua ja perkeleitä, hentoa flirttiä, roisia huumoria, keveyttä ja yksinkertaisuutta.

Eikä minun tätä tarvitse tietysti selittää, eikä kukaan varsinaisesti ole pyytänytkään, vaan jotkin ulkopuolisten reaktiot ovat pohdintoja nostattaneet. Mutta tällä kirjoittamisella minä asetan itsetutkiskelun johonkin ruotuun ja ehkäpä juuri siksi löydän keveyttäkin.

Että hitto minä saan olla kaikkea tätä (puhun siis itselleni vain). Ja miksikö en saisi - koska se pieni osa minussa vielä elää, joka yrittää alkaa muokata itseään toisten sanomisten perusteella. Mutta kiitollisena totean; onneksi ääni ja tarve on vuosien aikana vaimentunut hirmuisen paljon.
Se mitä minusta sanotaan, ei tarvitse olla minun totuuteni. Toisilla voi olla minusta omanlainen totuus, liittyipä se sitten kirjoituksiin, käytökseen, olemukseen, juoruihin tms. Tärkeintä on, että minä löydän omaan totuuteni minusta.

Älä sinäkään siis uskoa kaikkea siitä, millaisia kuvia toiset sinusta mahdollisesti piirtävät. Katso itseäsi rehellisesti - osa toisten sanomisista voi olla totta, osa taas ei. Jos jokin sanottu asia tekee kipeää, osuu oikeaan/väärään kohtaan, aina voi miettiä haluatko lähteä muuttamaan sitä, onko se jotain sellaista mistä voisit päästää irti ja mitä voisit muuttaa. Mutta siitä älä päästä irti, minkä koet itsellesi rakkaaksi ja minkä tiedät olevan osa sinua.

Ja lopulta, aina joku näkee sinut/minut erilailla, kuin sinä/minä itse. Jos jokaiselle yrittää selittää itseään, vie itsestään mehut. Joskus on vaan tarpeen kieltäytyä selittämästä itseään. Ja olla ja elää omaa elämää, rinta rottingilla. 

Menetänkö ystävän?

Oletko koskaan pelännyt, että menetät ystävän? Oletko kokenut mustasukkaisuutta ystävästä? Kokenut itsesi kolmanneksi pyöräksi? Kokenut, että ystävyys on hiipumaan päin eikä sinusta välitetä? Minä olen kokenut kaikkia noita, osaa ihan aikuisuudessakin. Ja kaikillahan meillä niitä kokemuksia jostain kohtaa elämää on.
Lapsena ja nuorena ystävyyskuviot voi olla melko heitteleviä, koska omakin kypsyminen on vielä hyvässä vaiheessa. Silloin ei välttämättä pysty kypsästi katsomaan tilanteita eikä osaa käsitellä, saati sanoittaa hämmentäviä tunteita. Tärkeää onkin, että aiheesta puhutaan lapsillemme.

Aikuisena niiden tunteiden käsittelylle on (oletettavasti) jo olemassa parempaa pohjaa. Ei se silti tarkoita sitä, että asiat menisi aina putkeen, tai että tunteet olisi yhtään sen helpompia. Varmasti myös menneisyyden kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka näitä asioita koetaan.

Olen pohtinut, että kuinka paljon aikuiset uskaltavat sanoa ääneen näitä asioita - itselleen ja ystävälle? Arvelen, että joillekin se saattaa olla häpeän kokemusta tuottava tunne - että minäkö muka mustasukkainen, ihan lapsellista, en todellakaan ole mustis tai pelkää menetystä. Mutta inhimillistähän se on. Samoin kuin parisuhteen kipuilut saman teeman äärellä. Kun toisesta välittää, se voi tuoda tullessaan monenlaisia tunteita, eikä niitä tarvitse hävetä ja piilottaa.

Itse toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa ystävien tapaamiseen. Arjen menojen kanssa se ei aina vain ole helppoa. Ja omaa hiljaista palautumistakin kun tässä hetkessä tarvitsen suht reilusti. Pyrin kuitenkin siihen, että edes viestillä ilmaisisin ajattelevani ystävää. Joskus tulee nähtyä tiiviimmin, joskus voi olla pidempiä taukoja. Mutta silloin, kun on sitä hiljaista kautta puolin tai toisin, saattaa pilkahtaa pelko siitä, että etäännymmekö nyt.

Minä olen kertonut omista tuntemuksista ystävälle, ja onnekseni myös minun ystävät ovat kertoneet kokemuksiaan minulle. Mustasukkaisuus ja "kolmas-pyörä-kokemus" on nykyisin vähemmän esillä olevia tunteita, mutta menettämisen pelkoa olen hiljattain itsessäni kuulostellut.
Menettämisen pelkoa on nostattanut esimerkiksi se, jos purskautan suustani ulos ajattelemattoman sammakon tai sanon vastauksen tiuskaisevaan sävyyn - voiko tätä puolta minussa hyväksyä, olenko silti rakas ystävä? Harvemmin (ainakin omasta mielestä) puhuttelen ystäviä töykeään sävyyn tai ylipäänsä edes riitaudun, mutta silloin kun se tapahtuu, havahdun säikähdykseen nyt mokasin, ja tätä en saa anteeksi.

Olenkin miettinyt, että uskallanko riidellä ystävien kanssa? Jos en, estääkö pelko sen? Olenko jättänyt sanomatta asioita, koska pelkään, että minut hylätään? Mahtuuko ystävyyssuhteisiini rosoisuus ja anteeksianto? Uskonko, että voin saada anteeksi, jos mokaan jotenkin? Vai onko ystävieni kanssa ristiriidat onnistuttu selvittämään avoimesti puhumalla tai omaa päätä skarppaamalla, itsetutkiskelua harjoittaen? Vai kenties karistettu lenkkeilymaastoon tms? Pitäisikö minun "riidellä" enemmän ystävien kanssa? Onko sille ollut edes aihioita olemassa? Mikä on kenellekin riitelyä?

Kun mietin asiaa, en näe riitelylle olleen juurikaan aihioita. Monista tunteista ja kokemuksista on keskusteltu avoimesti ja ehkä sillä vältetty kuormien kasaantumista räjähdyksiin asti? Toisaalta mietin sitäkin, että joissakin tilanteissa se ettei näe jatkuvalla syötöllä, pitää suhteet virkeänä eikä riitoihin asti ehditä. Silloin ne näkemisen hetket haluaa täyttää ja täyttyy ehkä luonnostaan sillä, mitä ystävyydestä on kaivannutkin. Jos on tiiviisti tekemisissä, ärsytyksiäkin voi helpommin nousta - ja ihan inhimillistäkin se on ja eikä niitä tarvitse yrittää varoa. Ehkäpä tärkein mittari on kuitenkin se, että onko asioita jäänyt hampaankoloon ja jos on niin, mistä syystä.
Ajattelen, että ystävyydessä saa, voi ja on joskus tarpeenkin olla hiljaisuudessa (joko samassa tilassa tai etäisyyden päässä), ystävän kanssa voi olla eri mieltä, ystävyys sallii tietyn verran sammakoita ja kiukun osoituksia. Ystävyydessä on lupa kokea niitäkin tunteita, mitkä ei ole vain rakkauden vaaleanpunaisia. Ystävyydessä on lupa puhua näistä tuntemuksista. Ystävyyteen kuuluu myös vahvasti lempeys ja anteeksianto.

Ystävyyksiä on monenlaisia. Joissakin riitelyä on vähän (jos sanan varsinaisessa merkityksessä juuri ollenkaan), toisissa suhteissa on räiskyvämpää. Joissakin tykitetään suoraan ja arastelematta asioita, toisissa sensitiivisemmällä tavalla. Joku ystävyys on päivittäistä yhteydenpitoa, joku toinen taas harvemmin, mutta silti yhtä syvällisesti. Mutta ystävyys kaipaa ravitsemista ja rakkautta, ja kukin löytää tähän oman tavan ja rytmin.

Onhan sinulla elämässä ystävä, jolle uskallat jakaa tätäkin asiaa, mikäli sille tarvetta nousee <3


Haluanko jakaa vapauteni

Kun saa tuntumaa uudenlaiseen vapauteen. Siihen, kun tukka hulmuaa tuulessa erilailla, jalkojen alla maa tuntuu erilaiselta ja ympäristö tuo uusia puoliaan. Kun katseleekin maailmaa yksin, parisuhteettomana ja alkaa huomata oman tilan. Sen oman tilan ja mahdollisuuksien määrän. Kun alkaa löytää uudenlaista minuutta, tulemaan tutummaksi itsensä kanssa ja huomaamaan mitä ihania juttuja voi yksin tehdä ja mistä nauttii yksinollessa. 

Niin iskee tajuntaan vapaudenhurmaa
entä jos en haluakaan enää ikinä jakaa tätä kenenkään (aikuisen) kanssa, entä jos en haluakaan luopua tästä omasta tilasta, entä jos en sopeudukaan enää toisen kanssa hynttyitä jakamaan!

Mutta myös pelkoa
entä jos pelkään jakaa tämän, koska pelkäisin hukkaavani itseni. Siihen toiseen. Kadottavani tämän oman tilan ja nautinnon. Entä jos en uskallakaan koskaan. Entä jos jäänkin yksin. Ja siksi ennemmin pidän kiinni omasta vapaudesta.
Kyllä minä tiedän, että uskallan. Jossain kohtaa, kun aika on kypsä. Kyllä minä haluan jossain kohtaa taas jakaa tilani. Olla siinä niin, että molemmat mahtuu kuvaan, kokonaisena. Uskaltaa olla ja itkeä räkä poskella, kertoa peloista ja unelmista, turvata toiseen, olla toiselle turva, olla minä, vaikka hävettäisi.

Mutta aion nauttia tästä honeymoonista itseni kanssa. Olla olemassa ihan itsenäni. Vahvistaa tätä pohjaa, josta on sitten energiaa ammentaa ihmissuhteisiin. Koska helmasyntini, näin taaksepäin katsoen, on ollut haaste olla itselle uskollinen ja kuulla itseäni todella, seistä itseni puolella.

Lisäksi haluan antaa rakkauden virrata sen erilaisissa muodoissa. Itsessäni, perheessä, ystävyydessä, ajatuksissa, pienissä teoissa, luonnossa, työssäni, unelmissa, haastavissa tilanteissa, muutoksissa jne.

Ja Sinulle, joka kamppailet ihmissuhteisiin liittyvien kipeiden tunteiden kanssa, haluan antaa toivoa - jossain kohtaa helpottaa, vaikka et nyt siihen uskoisikaan. Jossain kohtaa huomaat, kuinka tuuli kutittelee hiuksissasi suloisuuksiaan <3

#itsensääärellä

Ihania viboja koruista

* Kaupallinen yhteistyö Karmakivikorun kanssa.

Minä olen melko vähän käyttänyt arjessani koruja, mutta nyt kevään/kesän valossa minuun on iskenyt viehtymys varsinkin pitkiin kaulariipuksiin. On tullut vahva halu kantaa mukana korua, joka symboloi jotain ihania fiiliksiä. Olen ollut pitkään Kaisa W Koskisen sähköpostikirjeen tilaaja, mutta vasta hiljattain jotenkin ihan toden teolla havahduin Kaisan tekemiin koruihin ja ihanien vibojen verkkokaupan sisältöön. Blogiyhteistyönä sainkin tämän ihanan Ruusukvartsi tikarin <3 
Pohdin millainen koru kutsuisi minua juuri tässä hetkessä. Mietin, että kaipaisinko tueksi selkeyttä, suojaa negatiivisuudelta, rakkaudellisuutta ja lempeyttä vai esimerkiksi oman voiman vahvistamista. Kaikkeen noihin toki haluan vahvistusta, mutta kyllä jo sävyltään vaaleanpunainen ruusukvartsi tuntui omalta. Mutta sen lisäksi ruusukvartsista kerrotut ominaisuudet kutsui minua.

"Kaipaatko lempeitä, rakkaudellisia viboja elämääsi? Ruusukvartsi on täydellinen tukija, se avaa sydänchakraa ja auttaa tuntemaan kaikkialla ympärillämme olevan rakkauden energian. Kaikista tärkein rakkauden muoto on rakkaus itseä kohtaan. Olet uniikki ilmentymä tässä universumissa ja kun rakastat itseäsi, pystyt jakamaan ehdotonta rakkautta myös kaikille ympärillä oleville."

Jossain kohtaa toiveena olisi kutsua tämän riipuksen kaveriksi Sydämen rannekoru ja ihana valkoinen Howlite Mala. 
Rakkaudesta itseen, se on tämän hetken teemani. Siitä lähtee niin monia asia ja sitä haluan vahvistaa. Haluan jakaa ja vastaanottaa rakkautta, kaikissa sen muodoissa. Hengittää sisään rakkautta, hengittää ulos rakkautta. 

Usko rakkauteen on horjunut elämän varrella ja erityisesti viimeisen vuoden aikana. Olen pohtinut rakkautta itseäni kohtaan - että mikä on rakkautta minua kohtaan, miten osoitan itselleni rakkautta. Haluan vahvistua omassa rakkaudessa, vahvistua sisältä ulospäin. Tämä koru muistuttaa minua siitä. Kun tämä on kaulassani, huomaan hetkittäin pyörittäväni korua kädessä ja herätteleväni rakkaudellisia fiiliksiä sisälläni.<3 Siksi tämä koru on juuri passeli tähän hetkeen. 

Kaisan ja korut löydät myös Facebookista ja Instagramista

Ihania, rakkaudellisia päiviä sinulle <3 




Nyt kirjoitan sen sanoiksi

Tätä postausta olen viimeksi ollut aikeissa kirjoittaa huhtikuussa, mutta en näköjään kyennyt etenemään tämän kanssa. Mutta nyt hetki tuntuu sopivalta. Jossain aiemmassa postauksessa olen toki tätä jo sivulauseessa raottanut, mutta en ole kyennyt kirjoittamaan kokonaiseksi.

Siitä on jo nyt tovi (reilu vuosi oikeastaan), siitä yhteisestä päätöksestä ja askelluksista yksin. Huhtikuussa kirjoitin näin:

Silti minulla edelleen hankaluuksia. Ymmärtää tätä kaikkea. Välillä on helpompaa, välillä vaikeampaa. Jos sanon sen ääneen, jos en sano ääneen - niin miten se minuun vaikuttaa.

Mutta faktahan se on. Eronnut nainen. Sellainen minä olen. Niin kipeältä kuin se tuntuukin. Nainen, jota en ajatellut olevani, oikeasti. Kaikesta selvitään, niin minä aina ajattelin. Toivon ylläpitäminen tilanteesta toiseen. Mutta toisin elämä vei.
Kirjoitin tuolloin, että eronnut nainen. Siinä on ollut joku negatiivinen kalkatus mukana ja tiettyjä säälittäviä mielikuvia itseeni liittyen. Mutta tänään en halua käyttää tuota termiä. Sen ei tarvitse määrittää minua, värittää minusta tietynlaista. Olen toki sitä edelleen, mutta tänä päivänä haluan viljellä itsestäni erilaisia sanoja.

Minä olen edelleen Katja, mutta erilaisessa elämäntilanteessa. Olen risteyksessä, jossa moni suunta on mahdollista. Olen avara peltomaisema, jossa voin levätä ja antaa auringon lämmittää, tuulten puhaltaa hiuksiani. Olen Katja, mutta uusista näkökulmista. Olen laajentunut, kaikesta kivusta huolimatta.

Haluan olla omavarainen, pystyvä nainen. Mutta en halua olla sitkeästi yksin pärjäävä, en halua pitää yllä asennetta tässä mitään miehiä tarvita. Haluan voida pyytää apua renkaiden vaihdossa, koska en ole kiinnostunut itse niiden vaihtamisesta. Haluan, että hankalimmat poraustyöt tekee joku osaavampi. Haluan olla kaveri ja ystävä sekä naisille, että miehille, olla osa porukkaa, jossa annetaan ja saadaan, ollaan ja jaetaan. Mutta ennen kaikkea haluan nauttia itsenäisestä elämästä, mihin en uskonut viime vuoden puolella enää pystyväni. Nyt orastava toivo on pulpahtanut pintaan, niin että suonissa syke paukkaa.
Olen Katja, mutta kasvanut jotenkin enemmän mittaani. Olen Katja, joka rakastaa itseää enemmän kuin vuosi sitten. Olen Katja, joka on alkanut tuntea sisällään uudenlaista kihelmöintiä. Ennen kaikkea olen Katja, joka nauttii uudella tavalla omasta seurasta.

Tämän postauksen kirjoittaminen saa minussa jotain vahvasti virtaamaan, se on kauhua ja helpotusta yhtä aikaa, pelkoa ja rakkautta. Mutta silti minä painan Julkaise-nappia. Tämä on askel eteenpäin.

(Koska yläasteen ruotsin tunnit ainakin kirjoitin runoja, niin en ymmärrä tästä biisistä kuin sanat kuuletko minua (jos nekään oikein), mutta tässä äänessä ja sävelissä on jotain äärimmäisen rakkaudellista tähän hetkeen. Toivottavasti hän laulaa edes jotain sen kaltaista :D

JA hetki ennen kuin olin painamassa julkaise-nappia, alkoi soida Brädin ja Irinan biisi Joutsenet --> https://open.spotify.com/track/0kvjpXrQygsHmimfk6TcTZ?si=7Wqvd9OdTmq2RyLIU8QaaQ)


Oman kuvan laajentaminen

Viimeisen, ehkäpä puolen vuoden aikana olen kovasti tarkastellut omakuvaani. Mitä uskon minusta, onko kaikki se totta, onko jokin käsitys vääristynyt ja ajan saatossa kulahtanut. Millaista tarinaa mielessä toistan itsestäni. Mitä kerron itsestäni. Mihin uskon ja mihin en voi uskoa minussa. Joskus ne kuvat tarvitsee freesausta, uudelleen arviointia.
Minä olen näin aikuisiällä kantanut koko ajan mukana sanoja "olen surkea koulussa" (hassua, koska aikuisiällä olen kuitenkin hyvin "menestynyt"). Nyt hiljattain aloimme veljien kanssa vertailemaan todistuksia, ja "pyllähdin pyrstölleni" kun kaivoin omani esille. Olin mielikuvissa kasvattanut ajatusta, että olen ihan kutosen oppilas (lukuunottamatta jotain itseilmaisujuttuja). Tosiasiassa todistuksessa oli kolme kutosta ja sitten kaikkia numeroita siitä ylöspäin. Lopulta viis niille numeroille, mutta olin minä kuitenkin enemmän handlannut, kuin mitä kuvittelin. Ehkä tähän on vaikuttanut se, että koin oppimisen työlääksi ja keskittymisen hankalaksi, ja mitään yleistietoa tänne päänuppiin ei ole jäänyt. Mutta silti - mielikuvan päivitys paikallaan! Minä mikään surkea ole! Minulla on oppimisen taitoa. 

Samoin minä aina peruskoulun jälkeen ajattelin, että "en osaa kutoa, virkata enkä ommella", mutta niin niihin kaikkiin on tullut jossain kohtaa aikuisuutta jokin ihme kipinä ja olenpas osannut kaikkea tehdä, omalla kädenjäljelläni. Aina voi oppia, kun löytyy motivaatio. 

Nuo ei toki ole ainoat itsepintaiset kuvat mitä minulla itsestä on, mutta toimikoon ne nyt tässä hetkessä esimerkkinä. Itsepintaisia kuvia voi olla niin monenlaisia. Voi olla tarinoita, joita me toistamme, vaikka ne ei ole enää totta tai ei ole totta alkuunkaan. Ne voi olla vaikkapa jonkun toisen sanat, mitkä meihin on jäänyt elämään ja kasvanut uskomukseksi. Ja vaikka ne kuvat olisi omaa totisinta totta, niin tarviiko niin olla koko loppuelämän? Kuvat voi olla sellaisia, että ne seisovat meidän etenemisen ja ihan vaikkapa unelmien tiellä - ja silloin ne joutaa murtaa. 

"En minä ole tarpeeksi rohkea, ei minua voi rakastaa, en minä opi leipomaan/ompelemaan/kutomaan, minä en osaa, minä aina mokaan, minä olen liian herkkis, turha yrittää kuin puihin menee kuitenkin, ei minulla ole taitoja niin paljon, minä saan aina kärsiä, elämä on hylännyt minut, minä en pärjää ilman miestä/naista, yksin olen joutunut kaikki tekemään..." Ja mitä kaikkea muuta?

Entä jos sinussa on enemmän kuin ajatteletkaan. Ja tottakai sinussa on! Älä anna menneen kuvan pysyä itsepintaisesti sinussa, ihminen saa kehittyä ja muuntautua, päättää olla enemmän!

Otetaan raamit pois ja katsotaan mihin kaikkeen meistä on <3 Uskalletaan kokeilla, herätellään luottamusta itseemme ja opetellaan uutta. 


Ei puhuta siitä?

Jos jostain asiasta ei puhu, se ei tarkoita, että se ei olisi olemassa. Se on olemassa siitäkin huolimatta.

* Se mikä sattuu, se sattuu piilotuksesta huolimatta.
* Häpeä on olemassa, vaikka sitä ei sanoisi kenellekään.

Se, että koet häpeää kehostasi, tekemisistäsi, menneisyydestä, persoonastasi, läheisistäsi tai mistä vain muusta, ei ainakaan poistu sillä, että pysyt vaiti niistä. Kenties se vain kasvaa silloin. Se, että tunnet ikävää, surua, vihaa, inhoa, tai jotain muuta, ei katoa puhumattomuudella. Vai katoaako? Oletko onnistunut siinä? Eihän se puhumallakaan välttämättä katoa, mutta se saattaa muuttaa muotoaan tai kivu hälvenee siedettävämmäksi.

Minulle puhuminen on lääke moneen. Itseni alttiiksi laittaminen sille, että hävettää niin pirusti puhua, tulee itku, nolaan itseni, joku kääntää selän, kukaan ei reagoi, joku tulee ja halaa. Brene Brown kirjoittaa kirjassa Epätäydellisyyden lahja näin: Jos haluamme elää ja rakastaa täydellä sydämellä ja toimia maailmassa oman arvomme tuntien, meidän puhuttava siitä, mikä meitä estää - erityisesti häpeästä, pelosta ja haavoittuvuudesta. Omassa elämässä pyrin tähän ja olen huomannut sen helpottavat vaikutukset - pystyn hengittämään paremmin.
Meillä on monenlaisia selviytymiskeinoja, mikä on arvokas juttu. Se mikä toimii minulla, ei toimi välttämättä sinulla. Ei ole oikeaa tai väärää. Asiat tapahtuvat tahdissaan, niin myös kipujen "kohtaaminen". Kun aika on valmis, aika on valmis ja tunnet sen sitten. Tai joskus tiedät tämän vasta jälkeenpäin. Tai joskus on vain avattava suu ja siitä se lähtee. Mutta sinulla saa olla sinun tapasi selviytyä. Toivon vain, että meillä jokaisella se selviytymiskeino olisi, ainakin lopulta, eteenpäin vievä, eikä lisää hajottava. Ja ymmärrys siitä, että aina elämä koskee jollain tavoin ja sen välttäminen on mahdotonta. Ja kaikesta siitä silti selviää. Ethän piilota sitä kaikkea sisälle? Ethän anna niiden kasvaa sisällä isommiksi möröiksi, kuin mitä ne on? Lyö mörkö ulos!

PS. Jos sinulla on niin kipeä asia, että siitä ei voi puhua, eikä sitä uskalla tuntea, niin auttaisiko valokuva? Jos kivun ulkoistaisi valokuvaan ja katselisi sitä sopivan etäisyyden päästä, aina kun siltä tuntuisi? Miltä voisi näyttää sinun kipeä asia valokuvassa? Entä miltä näyttäisi se hetki, kun kipu on laantunut tai poissa kokonaan, muuttunut neutraaliksi? Miltä näyttäisi se hetki, kun olet vapautunut puhumattomasta asiasta?


Oletpas lihonut

"Sinä olet kyllä lihonut, oot ennen ollut niin hoikka, niin sitä pittää."

Sepäs oli sukulaiselta kiva isku vatsaan, varsinkin kun edellisenä iltana olin ystävälle kipuillen kertonut, kuinka häpeä omasta vartalosta on niin pinnalla. Se, että keho on muuttanut muotoaan, ei ole niin helppoa minun hyväksyä. Alkuun ehkä ajatus, "vähän turvotusta" ja sitten huomaa, että vaatekoko onkin siirtynyt numeroissa ylöspäin.

Vaikka en ole suostunut menemään tämän muutoksen aikana vaa´alle, enkä mene, niin luulen, että olen normaalipainon rajoilla edelleen. Mutta se ei kerro kovinkaan paljon siitä, mitä korvien välissä tapahtuu. Se miten minä näen itseni, voi poiketa siitä miten joku muu näkee minut. Tosin nyt tuo kommentti sopi varsin hyvin yhteen oman ajatuksen kanssa.

Mutta kyllä minä ihan sitä mieltä kuitenkin olen, että minun painoni, on minun asiani, enkä tarvitse siihen ulkopuolisen kommentteja kertomaan, että olen lihonut. Moni lihonut tietää sen varmasti itsekin. Joskus, joillekin se voi olla motivaattori liikkelle lähtemiseen, elämäntaparemonttiin, mutta minulla se ei toimi niin. Ja kun se painon taakse voi sisältyä niin paljon kaikkea - monenlaista henkistä kipua, sairastamista (niin fyysistä kuin psyykkistäkin), lääkitykseen liittyvää jne. Omalla kohdalla uskon, että lisääntyneeseen painoon vaikuttaa moni asia - liikkumisen väheneminen, syömisen suppeus, emotionaaliset haasteet, stressi jne.

Kaikesta tästä huolimatta, minä haluan osoittaa itselleni lempeää hyväksymistä. Olipa kilomäärä mikä tahansa, niin lempeyttä kehiin. Toki minä myös haluan, että kehoni voi mahdollisimman hyvin ja haluan sitä liikuttaa ja ravita laadukkaasti. Mutta suunnan hakeminen nyt ailahtelevaa.
Ennen tätä kommenttia ja sitä edeltävää iltaa, katsoin Jenny + jaksoa "Kukaan ei ole riittävän kaunis", joka liittyy juuri näihin ulkonäköpaineisiin. Siinä oli joukko naisia, eri ryhmittäin, joilta kysyttiin kysymyksiä ja jos oli kokenut samaa, astuttiin rivistä eteen. Vastailin itsekin mielessäni muutamiin kysymyksiin.

"Oletko kokenut ulkonäköpaineita somen vuoksi?"

Kyllä olen.
Seuraan somessa esimerkiksi innostavia, positiivishenkisiä, aidonoloisia ihmisiä. Joskus se on sanoja mitä seuraan, joskus vain puhuttelevia, kauneutta ruokkivia kuvia tai näitä molempia yhdessä. Sitten on sometilejä, joissa ihailen tehokkuutta, aikaansaavaisuutta, liikunnan riemua, mutta huomaan, että niiden kautta oma huonommuuden tunne saa iskuja (tämä on vain siis minun oma kipeä kohtani, "vikani"). Siitä tunteesta nousee ajatuksia: pitäisi liikkua enemmän, minunkin pitäisi mennä salille, tämä pömppömaha pitää saada sulatettua ja sisäreidet tiukoiksi, minun pitäisi meikata enemmän että näyttäisin kauniimmalta, ollakseni hyväksytty minulla tulee olla itsekuria treenata jne. Ja vaikka noissa kivun hetkissä on kasvunpaikka, niin tällä hetkellä olen todennut viisaaksi teoksi sen, että en kiduta itseäni kyseessä olevilla sometileillä. Haluan enemmän löytää itselleni lempeyttä, jota kautta teen itselleni rakkaudentekoja. 

"Oletko koskaan ajatellut kauneuskirurgiaa?"

Kyllä, mutta realistisesti lähinnä vain rasvaimun kohdalla, niin ja intiimialueen operoinnin tiimoilta (tätä jälkimmäistä tutkiessa, havaitsin kuinka monet naiset kipuilevat erilaisten intiimialueen ulkonäköpaineiden kanssa ja tästä olisi hyvä puhua enemmänkin avoimesti). Ainahan monenlainen kohennus voisi olla kiva, mutta silti minussa on sisällä se vahva halu hyväksyä minut näin ja saada muutos liikkeelle sisältäpäin. 

"Oletko jättänyt jotain tekemättä ulkonäkösi vuoksi?"

Kyllä olen. Jätin tankotanssin pois oman kehosuhtautumisen vuoksi. Alkoi olla liian raastavaa psyykata itseä tunnille, kun häpeä puski niin päälle. Entisten, aiemmin poisjääneiden liikuntajuttujen uudelleenkäynnistäminen on myös todella vaikeaa, juurikin tämän samaisen häpeän vuoksi. Mutta oma tanko odottaa "asentajaa" varastossa ja aikomus on kyllä herätellä sitäkin uudelleen. En minä nyt aio koko valtaa, valtaa ylipäänsä häpeälle antaa, vaan "akuuttivaiheen vakauttamisvaihe" nyt menossa. 

"Lupaatko katsoa ihmistä pintaa syvemmälle?"

No kyllä. Tätä minä haluan asiassa kuin asiassa, aina uudelleen tehdä.

Hyväksyvä katse - itseä ja muita kohtaan. Siitä minä pyrin aina päiväni aloittamaan.
(Ylin valokuva liittyy Voimauttavan valokuvan eri teemaan, mutta yllättäen se kävi tähänkin aiheeseen. Ja täytyy sanoa, että olipa kynnys julkaista se, mutta hitto miksei!)

Salaisuuksien muodot

(Keveällä, kimeällä äänellä.)
Salaisuuksia on kivoja, kutkuttelevia, vatsanpohjassa pirskahtelevia. Salaisuuksia, jotka ovat kantajilleen keveitä ja sopivan kokoisia kannettavaksi.

Nämä on ihania juttuja, asioita joista tekisi mieli möläyttää ääneen, mutta päätyykin hihittelemään itsekseen. Ja jossain kohtaa ne yleensä kiljaistaan ulos ja hymyillään perään. Tai sitten ne vain ajan kanssa ilmaisevat itsensä jossain olomuodossa. Tai vain jäävät keveänä tuulahduksena asumaan sisään.

(Möreällä, matalalla äänellä.)
Sitten on salaisuuksia, jotka ovat raskaita, kipeitä, hengityksen salpaavia. Kantajilleen äärimmäisen raskaita ja kohtuuttomia taakkoja.

Ulospäin ei näe, ketkä kantavat niitä kipeimpiä salaisuuksia. On lapsia, nuoria, aikuisia, joissa kaikissa ikäryhmissä on haavoittavia salaisuuksia. Tällainen salaisuus on yhdenlainen "syöpä". Se syö salakavalasti sisältä, rajoittaa elämää, estää normaaleja toimintoja, saa tuntemaan häpeää ja eristäytymään.
Ja näiden jälkimmäisten salaisuuksien kohdalla haluaisin kysyä: oletko ihan varma, että haluat kantaa sitä sisälläsi, kenen takia sen teet, mitä se tekee sinulle, onko salaisuus vääryydestä syntynyt, olisiko oikein kertoa siitä jollekin? Jos joku on joskus sanonut, että tämä salaisuus on niin paha, ettei siitä saa kertoa ja sinä olet riutumassa sen alle, niin voiko se olla oikein noin? Tai jos sinua on uhkailtu jos ikinä kerrot tästä kenellekään, saat selkääsi, voiko sekään olla oikein?

Salaisuuksiin liittyy monenlaisia haaroja. On pelkoja, pelkoja ja pelkoja. Mahdollisia seurauksia. Mutta silti minä sanon, kenenkään ei tarvitse niiden alle hautautua. Salaisuuksien alta voi vapautua, kertomalla jollekin. Siitäkin huolimatta, että joku joutuisi pulaan sen jälkeen, siitäkin huolimatta se on oikein, jos sinulla kulkee henki taas paremmin, etkä joudu kantamaan lasinsiruja sisälläsi.

En puhu, että niitä täytyy repostaa pitkin kyliä, oksentaa kaikille. Mutta edes jollekin, jonka kanssa voisi pohtia mitä sille salaisuudelle voisi tehdä. Mitä sille kuuluisi tehdä. Mikä auttaisi sinua, mikä auttaisi kenties jotakin toista. Ja ylipäänsä edes se jakaminen voi tuoda jo kevennyksen sisällesi.
Hyväksikäyttö, väkivalta, päihteet - ihmisen psyyketta, fyysisyyttä hajottavat asiat. Niitä salaamalla on saatu monia perheitä, sukupolvia kasvamaan hiukan kieroon. Jos ihminen tekee vääryyttä, hän ei tietystikään sitä halua kuuluttaa maailmalla, ymmärrettävää. Mutta kukaan ei voi sinua kieltää puhumasta sinun totuudesta, siitä minkä sinä koet vääräksi. Ihminen voi omien tekojensa salaisuuksia kantaa, mutta muiden ei tarvitse niin tehdä.

Tiedän, että tämä ei ole helppo aihe, eikä yksinkertainen. Salaisuuksien paljastumisilla voisi olla joissakin tilanteissa isoja seurauksia. Ne voisivat muuttaa tulevaa, valaista menneestä pimeitä kohtia. Mutta ne voi myös avata patoja, jonka jälkeen vesi saisi virrata vapaammin. Tiedän, että se on pelottavaa ja vaatii joskus hurjan määrän rohkeutta, mutta voi myös vapauttaa sinut.

Jos sinä kannat salaisuutta ja se syö sinua elävältä, onko sinulla sen kantamiseen hyvät perustelut? Jos ei ole, voisi kysyä mitä salaisuudelle voisi sitten tehdä?

Jos sinä olet se henkilö, joka kieltää muita puhumasta, voisi kysyä: Onko se perusteltua? Onko se oikein? Onko se oikein muita kohtaan? Voiko tällaisen asian laittaa salaisuuden kuplaan?

Jos salaisuus on sinulle ihan ok matkakumppani, hyvä niin. Jos ei, niin käännythän jonkun puoleen?
PS. Salaisuuksia on monenlaisia - myös kahden yllä mainitun välimalleja, jotka ovat kovin neutraaleja ja asioita vain. Mutta uskoisin, että silti me voisimme lisätä ihmissuhteisiin lisää avoimuutta, vähemmän takana nyhväämistä ja salaisuuksia. Kaikki asiat ei toki kuulu kaikille, eikä puhumattomuus ole aina salaisuutta - joskus se on vain rajojen asettamista. Mutta omia ajatuksia aiheeseen liittyen on hyvä joskus tarkastella.

#keveämpielämä
#avoimuusihmissuhteissa




Vanhemmat ruotuun, lapset rauhaan

Oi että minua sitten risoo. Ottaa niin pirusti kupoliin. Aikuisten ihmisten järjettömyys! Eniten, lopulta kai kuitenkin surettaa.

Tiedän, kaikilla on kipupisteemme. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja joskus käyttäydytään ihan päättömästi, pienten lasten tavoin. Puhutaan "haavakielellä".

Ja sitten, kun sattuu olemaan äiti/isi-ihminen ja tapahtuukin "ero"-niminen asia, ja jos se sattuu tuntumaan kovin pahalle, niin siinä saattaa vähän arvostelukyky ja järkevyys hetkellisesti heittää härän pyllyä. Ymmärrän tämän, todellakin ymmärrän.

Mutta, sitten kun se ei ole kerta tai kaksi. Eikä ymmärretä omaa käytöstä. Kun menee överiksi. Ei ymmärretä kivun sokaisemana sitä omaa hulluutta. Hulluutta johon vedetään lapsia mukaan. Noita ihania mussukoita, jotka sulattelevat mahdollisesti jo muutenkin eron tuomia muutoksia, ja sitten kun heiltä vaaditaan kohtuutonta ymmärrystä aikuisen sekopäisyyteen, niin siinä minulla alkaa teepannu viheltämään. 

Lopettakaa se lasten kuullen toistenne haukkuminen! Lopettakaa se toisen mustamaalaus! Lopettakaa omien kipujen märehtiminen lasten kanssa! Lopettakaa se lasten manipulointi! Lopettakaa se valheellinen puhe toisesta aikuisesta! Lopettakaa odottamasta, että lapsi on tietopankki, jolta voi kysellä ex-puolison tekemisiä! Lopettakaa käyttämästä lapsia terapeuttina! Lopettakaa se järjettömyys! Ennen kaikkea lopettakaa exän uhkailu ja pelottelu! Lopettakaa lasten käyttäminen pelinappuloina! Lopettakaa se-mikä-tahansa-se-onkaan-jos-se-hajottaa-lapsia!
Tiedän, tekee kipeää, sydän särkyy, eikä sitä meinaa kestää. Tiedän, että siinä vihan vallassa haluaa sille exälle kaikkea pahaa, välineistä viis. Mutta hakekaa itselle apua, käsitelkää eroa ja jättäkää lapset rauhaan (ja se exän terrorisointi, sekin pois). Antakaa lasten kokea "hyvä ero", eheytyä ja sopeutua ilman ylimääräisiä draamoja. Hoitakaa aikuisten asiat aikuisten kesken. Pysykää siinä aikuisuudessa ja antakaa lasten/nuorten olla lapsia/nuoria. Ei aina helppoa ei, mutta täysin mahdollista ja tarpeellistakin. 

Vaikka tiedän eron tuomista kivuista jotain, niin en puhu omasta perheestäni ja tilanteestani. Minä saan olla kiitollinen omasta tilanteestani. Puhun sivusta seuratuista, luetuista, nähdyistä. Ja niissä järjettömissä tilanteissa minussa nousee halu iskeä nyrkki pöytään ja huutaa Lopettakaa

Koska minun sydän yksinkertaisesti särkyy niiden lasten/nuorten puolesta, jotka joutuvat ihan vääränlaisiin tilanteisiin ja ihan vain siksi, että vanhemmat (tai toinen vanhemmista) ei osaa käsitellä ja säädellä omia tunteitaan. Siksi minä huudan lopettakaa, mutta myös pyydän - nähkää lapsenne siinä välissä ja kysykää itseltänne haluanko tosiaan turmella heidän sydämet tällä omalla tuskalla ja käyttää heitä oman vihapelin välineenä? Ja kysykää, haluanko lopulta sille lasteni toiselle vanhemmallekaan pahaa. (Hyvä kirjoitus aiheesta --> Havaintoja parisuhteesta, viha vie lapsetkin pesästä.)

Ja edelleenkään - ei kukaan ole täydellinen (kaikissa meissä asuu mahdollisuus sille heikkopäisyydelle), mutta kyllä överiyden rajat on tunnettava, tai edes opeteltava tuntemaan. Ja edelleenkin - tiedän ettei se aina ole helppoa, mutta silti se on aikuisen tehtävä. Hallita itseään ja hakea apua, jos omasta tunnekuormasta ei selviä. Antakaa itsellennekin mahdollisuus eheytyä, päästäkää irti.

Ei vihasta ja pelosta käsin, vaan rakkaudesta. Pyritään siihen <3 
(Ja PS. Lapset on edelleen molempien lapsia ja vanhemmuus säilyy, vaikka ero tulisi. Se ei siis tarkoita sitä, että toinen huoltaja jatkaa vanhempana, ja toinen muuttuukin lastenhoitajaksi (puhun asenteista, en siitä miten lastenhoito käytännössä jakautuu). Se on edelleenkin vanhemmuutta, johon meillä on etuoikeus. Ihanaa, että me saadaan olla lasten kanssa eronkin jälkeen. ERIKSEEN sitten ne tilanteet, joissa toisesta vanhemmasta ei yksinkertaisesti ole vakaaksi huoltajaksi. Kirjoitan tässä nyt vanhemman asennevammasta, siitä kun ei ymmärretä, että lapset on omia eron jälkeenkin.)