Tietomaassa seikkaillen

* Luuppiliput saatu

Mitä tekisi vaikkapa tylsänä vesisadepäivänä, tai niinä hetkinä, kun lapset muuten vain valittaa tylsyyttä, tai kun kaipaa vaikka muuten vain jotain muutosta päivään. Silloin voisi mennä Oulun Tiedekeskus Tietomaahan. Voisi sinne mennä ihan ilman lapsiakin.

Omat muistot Tietomaasta menee ala-asteelle, kun käytiin siellä luokan kanssa - josta en kyllä muista hämärästi kuin fakiirin "piikkimaton". Jo viime kesänä pohdiskelin, että olisipa kiva käyttää kuopus siellä ja muistuttaa itsellekin mitä siellä oli, mutta se jotenkin jäi. Nyt tälle kesää se sitten onnistui. Ja huh, kylläpäs siellä riitti tutkittavaa ja kokeiltavaa.

Tietomaassa on siis useammassa eri tasossa tutkittavaa, opittavaa ja kokeiltavaa. Kuopukseni oli ensin sitä mieltä, että hällä ei kiinnosta lähteä mitään luentoja kuuntelemaan, mutta kysehän ei olekaan siitä - niinpä hänkin yllättyi positiivisesti. Osan jutuista hän ohitti, kun ei kokenut mielenkiintoiseksi, mutta vastaavasti joihinkin juttuihin hän palasi uudelleen. Se kuinka paljon siellä saa kulumaan aikaa, riippuu varmasti siitä kuinka paljon lapsi jaksaa tutkailla. Ystäväni kertoi, että hänen tyttärensä viettivät pitkänkin tovin juuri siinä kohdassa minkä poikani meni nopeasti vilkuillen läpi.



Tietomaassa 1. kerroksesta löytyy info/lipunmyynti sekä kahvila. Yläpuolella kolmessa kerroksessa löytyy sitten tutkittavaa.

Aloitimme matkamme 2. kerroksesta, jossa oli monenlaista testattavaa ja infoa. Siellä pystyi esimerkiksi tutustumaan vanhoihin kännyköihin, (jota aikaa joskus jopa ikävä) ja testailla erilaisia soittimia. Kiersimme x vai y-näyttelyn, joka olisi ollut kohta, jossa olisi voinut pitkän tovin viettää testaillen erilaisia juttuja koneilta. Meillä pyrähdys siihen jäi lyhyeksi, koska poika kaipaisi enemmän toiminnallisempaa. Pysähdyimme kuitenkin mm. testailemaan, kuinka hyvin tunnistamme tuoksuja. Näyttelyssä oli monia tehtäviä, joilla aivoja olisi ollut kiva rassailla ja kisailla keskenäänkin.






Sen sijaan simulaattori-osiossa meillä meni hyvä tovi aikaa, ja minä herkkävatsainen sain huonon olon itselle, koska suostuin (vastoin omaa parempaa tietoani) hytkyttäviin, pyörähteleväänkin välineeseen. Kohteissa pystyi mm. kokeilemaan miltä tuntuisi istua "ennen vanhaisessa autossa" kivisellä tiellä, miltä tuntuisi lentää, pyörähdellä avaruuskeinussa ympäri, matkata vuoristoradalla. Ja löytyipä sieltä se Fakiirin petikin, jossa pystyi testamaan miltä tuntuu maata naulojen päällä. 




2. kerroksesta pääsi matkaamaan lasihissillä tornin huipulle, jonka aikana näki hyvin maisemia kauas ja perille päästyä pystyi tornin ikkunoista vielä katselemaan näkymiä. Hissillä olisi ollut mahdollisuus matkata myös alas, mutta tornista lähti portaat alaspäin, jossa matkan varrella oli jälleen monenlaista tutkittavaa. Aiheina siellä oli kuun pinta ja tähtitiede, Aurora Borealis, johon olisin voinut jäädä makaamaan ja katselemaan revontulten liikettä, korukivikokoelma, mikromaailma ja mekaniikkalinna. 




3. kerroksessa tutkailtiin Tulevaisuus lautasella-näkymiä. 

Tulevaisuus lautasella iskee hampaansa ruokaan ja ruoan tuotantoon. Näyttely herättää suuria kysymyksiä: mistä syömämme ruoka tulee, mikä on ostamamme ruoan ympäristövaikutus alkuperämaassaan, mitkä ovat ruoan tuotannon eettiset lähtökohdat sekä millaista ruokaa syömme ja kuinka paljon?

Syömme elääksemme, emmekä elä syödäksemme, sillä meidän täytyy tarjota kehollemme vettä ja ravintoaineita päivittäin. Tietomaan näyttelyssä ruokaa ja ravintoa tarkastellaan niin biologian, terveyskasvatuksen kuin historiankin näkökulmasta.

Jos näyttely herättää kysymyksiä, se tarjoaa myös vastauksia muiden muassa siihen, paljonko meidän on liikuttava, että polttaisimme suklaapatukasta saamamme energian. Entä millainen on tasapainoinen ruokavalio ja miten lihatuotteet saapuvat kauppojen hyllyille?

Ruoasta on tullut yksi aikamme tärkeimmistä kysymyksistä, ja sen yhteiskunnallinen merkitys vain kasvaa. Elämänlaatumme ja planeettamme hyvinvointi riippuvat siitä, mitä pistämme lautasellemme – nyt ja tulevaisuudessa.

4. kerros oli ehdottomasti meidän suosikki. Siellä oli erilaisia pelejä, normaalisti siellä olisi ollut myös mahdollisuus rakennella erilaisilla palikoilla haluamiin juttuja, mutta se osio oli käydessämme pois käytöstä. Niiden lisäksi oli erilaisten lajien testausta mm. tarkka-ammuntaa, jääkiekkoa, mäkihyppyä, sählyä jne. Moottorikelkkasimulaattori oli meidän pojan suosikki, jossa istuminen oli minun vatsalle liikaa - sen verran taisi vauhtia olla.


Ja pääsihän Tietomaassa myös pyöräilemään ilmojen halki - minä mukamas arastelin mennä testaamaan, mutta niin se vain minäkin tyhjän päällä ajelin (täysin turvallisesti kuitenkin) ja katsottavana olisi ollut jättielokuva, mutta se jäi meillä lyhyeen. 

Meillä vierähti siellä useampi tunti, vaikka olisi vieläkin voinut jatkaa. Suositus vierailuajalle on 3-4 tuntia ja helposti sen saisi kyllä kulumaankin. 

Päivä oli onnistunut kaikin puolin, suosittelen siis vierailua Tiedekeskus Tietomaahan. Minun Instagram-profiilin kohokodista löytyy myös videopätkiä vierailusta.  Ja kuvissa näkyvä hattu meillä taisi jäädä sinne - jos käydessäsi bongaat sen, vinkkaa meille :D 

Kohtalokkaat, tuomitut, pelottavat naiset

Verkkosukkahousut. Minihame. Maxihame. Uimapuku. Bikinit. Mikroshortsit. Paljas vatsa. Puolipaljas ja heiluva pylly. Twerktanssi. Telinevoimistelu. Yleisurheilu. Korkokengät. Tennarit.


Miten nainen saa olla esillä, miten nainen saa pukeutua. Missä asussa saa tanssia tai urheilla ylipäänsä. Minkälaiset kuvat on ok, ja millaiset tuomittavia. Onko uimapuku tai bikinit eri arvoisia, entäs ne tosi niukat shortsit. Onko pitkät, tiukat kuntosalitrikoot ok, mutta jos näkyykin reidet, niin sävy muuttuu.


Huh huh, kylläpä on viime aikoina läväytetty tauluun monenlaisia naiseuteen liittyviä ajatuksia, uskomuksia ja rajoituksia. Alunperin omat mietteet lähti erilaisista, omaan naiseuteen liittyvistä vapautumisen kokemuksista ja voimauttavista, rohkaisevista valokuvista ja sitten ne on saaneet uutta tulta alleen, kun olen päässyt johonkin tuntumaan burleskin ja twerkin kanssa. 


Meillä oli tässä taannoin oman-ihanan-pikku-tanssiporukan kanssa päivä, jolloin kuvasimme twerkkimäistä tanssia ja sitten otettiin valokuvia. Päivästä jäi hyvä fiilis - semmoinen uskalias, virtaavaa ja omia henkisiä jumeja herättelevä. Mutta se myös nostatti tätä kuohua pintaan, jopa semmoisia tuomitsevia ja hämmentyneitä ajatuksia itseeni liittyen ja ehkäpä eniten paineita siitä, mitä muut voisivat ajatella


Kun näemme, kuulemme esimerkiksi sanan verkkosukkahousut, mitä nousee ensimmäisenä mieleen?


Entä Anttilan katalogin uima-asu osio - tiedättehän sen katalogin mikä aina ennen tuli (joka oli nuorena minulle syksyn kohokohta)?


Nainen pikajuoksuun lähdössä. Nainen tankotanssia ilmentämässä. Nainen twerktanssissa lantiota ja peppua heiluttamassa tai nainen lattarirytmissä keinuen. Nainen telinevoimistelemassa. Burleksin maailma.


Maximallin alushousut. Stringmallin alushousut. Lentopallossa käytettävät shortsit. Shortsit tankotanssissa.


Jos miettii vaikkapa ylläolevia, niin nouseeko jostain mieleen tuomitsevia ajatuksia? Uhan tunnetta? "Säädyttömiä" mielikuvia? Jos näin käy, niin miksi? Joitakin noita esimerkkejä käytän siksi, koska niiden suhteen itsessä, itseni suhteen on noussut ajatuksia ja tunteita pintaan, mutta en missään nimessä tarkoita, että lajien tarkoitus olisi sellainen. Ja hyvinkin positiiviset fiilikset minulla on noista.


Tottahan toki noissa on eri tunnelmia mukana, ja osalla voidaan tavoitella tietynlaisia juttuja - joko isomman yleisön suhteen tai vaikkapa kahdenkeskisissä lemmenhetkissä, mutta onko se koko totuus? Onko se ainut totuus asiasta. Voisiko vaikutusta olla sillä missä asiayhteydessä se tapahtuu? Onko ajatus jotenkin vanhentunut, voisiko sitä raikastaa? Ja ennen kaikkea, mitä se tarkoittaa kantajalleen ja voiko siinä olla jotain enemmän, kuin mikä siinä itseä viehättää? Tai jos se on sinulle negatiiviseksi koettu asia, onko se kantajalle positiivinen asia?


Miksi kirjoitan tätä? Asiaa, jossa itsellänikään ei ole vielä täysin jäsentynyttä ajatusta. Koska minua jotenkin harmittaa, että naisen kehoon ja sillä tekemiseen liittyy paljon lukkiutuneita ajatuksia. Ajatuksia joihin sotketaan myös seksi, vaikkei se asiaan kuuluisikaan. Mielessä pyörii ajatukset siitä, kuinka naisellisuus, naisen seksuaalisuus ja sensuellisuus voidaan kokea negatiivisena asiana. Huomaan pohtivani, rajoitanko oman naisellisuuteni ilmentymistä (siten miten itse sen koen), jotta en saisi muissa heräämään negatiivisia tai vääränlaisia mielikuvia tai oletuksia. Kuinka monelle naiselle oman naisellisuuden esiintuominen on pelottavaa, saati vaikkapa heidän puolisoille. Kuinka moni pelkää sanoja, joilla naista voisi halventaa, kuten tyrkky, lortto, portto


Jos nainen on itse valinnut ilmentää itseään - olipa missä koossa tahansa - vaikkapa tanssissa ja valokuvissa tavoilla mitkä häntä voimauttaa, antaen tunteen siitä että tämä vartalo on minun ja voin käyttää sitä moni tavoin ja haluaa sen fiiliksen jakaa, niin mikä siinä on väärin? Jos katsoja kokee sen vääräksi, voiko silloin tutkailla vain omia ajatuksia? Jos asioista tulee mieleen seksi, onko se varmasti se mitä asialla tavoitellaan siinä kohtaa? Jos ajattelet, että se on miehiä varten, tietynlaisten ajatusten mukaisesti, niin oletko varmasti oikeassa?


Tottakai asioista saa olla montaa eri mieltä, mutta joskus voi olla hyvä tuulettaa mielipiteitä - onko tämä oikeasti semmoinen asia, josta on uhkaa elämääni tai maailmalle, turmeleeko tämä jotain, voisinko minä ammentaa tästä itselleni jotain positiivista, tarvitaanko tässä ainakaan heristävää sormea?


Ja millaiset asiat naisen kehoon liittyen on sellaisia mitkä ovat täysin luonnollisia asioita, mutta joista on saatettu tehty hävettäviä ja piilotettavia. Tai niille on annettu vain yksi merkitys. Vaikkapa pylly. Saavatko asiat sen merkityksen minkä me niille itse annamme? Voiko merkitystä muuttaa?


Naiseuteen ja seksuaalisuuteen liittyvien tiukkojen raamien takana voi olla niin monenlaista. Kulttuurilla on vaikutuksensa, ympäristöllä, perheen sisäisillä säännöillä/periaatteilla/uskomuksilla, parisuhteella, äitiyteen liittyvillä "odotuksilla", omilla arvoilla jne. 


Tietysti kehoa ja omaa naiseutta voi myös käyttää väärin. Käyttää sitä kipujen paikkaamiseen, siihen että olisi hyväksytympi, saadakseen sen mitä haluaa jne, mutta sitä näkökulmaa en tässä nyt niinkään ajattele. 


Miksi naisia pitäisi pitää "vakan alla"? Ehkä tänä päivänä naisen elämä on vapaampaa, mutta varsinkin ajatusten tasolla on lukkiutumia. Turmelemmeko maailman sillä, jos vapaudumme elämään tyydyttävämpää elämää ja jakamaan sitä voimaantumista muille. Enkä tarkoita sitä, että vapautuminen tapahtuu sillä, että riipastaan vaatteet minimiin tai kokonaan pois, hypätään kuviin ja videoihin ja jaetaan someen (vaikka sekin on kaunis tapa, monelle vapautumisessa auttava ja mielestäni täysin ok). Ajattelen sitä, että itseään saisi ilmentää sillä tavalla, kun se itsestä, itseään kunnioittaen haluaa nousta. 


Tämän kirjoituksen tarkoitus on vain herätellä ajatuksia ja varsinkin sellaisia ahtaita, suppeita uskomuksia, näkemyksiä asioista - joko oman itsensä suhteen tai muiden suhteen. Itsekin haen suuntaa asioiden suhteen, mutta se on varma, että monen ajatuksen atomeiksi räjäyttäminen on tarpeen. Meillä on erilaisia ajatuksia liittyen kehoon, sen kunnioittamiseen ja siihen kenellä on oikeus se nähdä, ja se on täysin ok ja tarpeenkin. Toivon vain, että me voisimme katsoa toisiamme, olimmepa mitä sukupuolta tahansa, arvostavalla katseella erilaisissa tilanteissa.  


(Ja vaikka kirjoitan nyt naiseuteni näkökulmasta, niin tietystikään tämä ei koske vain naisia, vaan kaikkia meitä, sukupuoleen katsomatta. Uskomuksia voi purkaa niin monessa asiassa ja suhteessa.)

Tähtihetkiä elämään-kortit








Nainen naiselle uhka

Ollaan puhuttu viime aikoina ystävien kanssa epävarmuuksista, ja siitä kuinka muut naiset voivat horjuttaa omaa varmuutta ja nostaa monenlaisia ajatuksia ja tunteita pintaan. 

Kun tuntee itsestään ettei ole riittävästi ja ettei kelpaa, voi syntyä kokemuksia siitä, että jää jonkun toisen loisteen varjoon piiloon eikä tule nähdyksi. Tai kun sydän on murjottu, moni yllättäväkin asia saattaa nostaa itsessä kuohuja pintaan. Kun jää huomiotta lähellä olevissa tai muissa ihmissuhteissa, voi alkaa kokea näkymättömyyttä ja monenlaista kipuilua sekä kateutta siitä, että joku toinen saa sen mitä itse toivoisi.

On paljon asioita joissa voi kokea kateutta, uhan tunnetta ja huonommuutta. Toisen ulkonäkö, keho, luonne, saavutukset, ihmissuhteet, harrastukset - mikä vain voi aktivoida epävarmuuksia. Vaikka itsellä, itsessä olisi mitä vain upeutta, voi silti kokea epävarmuutta. Vaikka muut näkisivät sinussa monenlaista kauneutta ja ihanuutta, sitä voi olla itsellä vaikea nähdä ja sen sijaan sen kaiken näkee vain toisissa, ja itsensä surkeana maanmatosena.
Pohdimme ystävien kanssa myös sitä, kuinka erilaisia asioita me ihmiset pidämme viehättävänä. Se mikä saa toisen sydämen läpättämään tai kateuden vihreyden nousemaan kasvoille, on kovin yksilöllistä. 

Jonkun säihkyvä olemus ja ulkomuoto saa toisinaan oman oloni tuntumaan hiirulaiselta. Jonkun tarmokas tekeminen saa joskus itseni tuntemaan olon laiskaksi ja saamattomaksi. Toisen ilo saa omakuvan näyttäytymään synkeänä. Ja monia muitakin löytyy.

Kirjoitin joskus Instagramin puolella siitä kuinka burleski-workshopissa minussa heräsi ihanan ystävättären suhteen kiemurteleva olo, että "voiii kun minäkin osaisin noin hyvin, mä oon surkea". Mutta se tuli ja meni ja keskityin nauttimaan omasta tekemisestä ja katsoin ilolla myös ystävätärtäni.

Mietimme myös sitä, että kun ns. kiillotamme pintaa, teemmekö sen siksi, että se tekee meille hyvän olon?

Vai siksi, että voisimme loistaa niiden rinnalla, jotka meissä uhan tunteen synnyttävät, kaipauksesta tulla nähdyksi, ollaksemme hyväksytympiä, peittääksemme kipuja, että kokisimme olomme varmemmaksi tai jotain ihan muuta? Tokihan se voi myös vaihdella. Joskus se on itseämme varten, joskus tarvitsemme vahvistusta siihen, että selviämme toisten seurassa tms.

Ajattelen, että missään noista ei ole mitään väärää, mutta jos itsemme ehostamiseen ja olemukseemme liittyy paljon paineita ja sitä myöten stressaavia toimintoja, arvelen sen olevan melko kuluttavaa ja pohdin voisiko olla toisinkin? Ja ei itsensä ehostaminen tarkoita automaattisesti paineissa olemista, se voi jollekin olla mielihyvää tuottavaa. Mutta tarkoitan edellä nimenomaan niitä hetkiä jolloin se oikeasti tuottaa tuskaakin.

Jostain nousi mieleen myös se ajatus "nainen naiselle susi". Että missä hetkissä me muutumme sudeksi toiselle - kenties juuri niissä kivun hetkissä. Kenessä meissä asuu susi, joka haluaakin toisten tuntevan olonsa maanmatosiksi. 

Itse toivon, että pystyttäisiin olemaan yhä enemmän toinen toisille rohkaisijoita. Eihän se aina mene niin, ei kaikkien kanssa kemiat kohtaa eikä rakkauden ilmapiiri tunnu todelta, mutta joskus siinä käärmeisessä olossa voi vähän huokaista ja etsiä lempeyttä.

Ihastelen Tinzen twerktuntien videopätkiä - on niin ihana kuinka siellä rohkaistaan ja buustataan toisia. Minusta se just on ihanaa, että naiset buustaa toisiaan. Vaikka heräisi kateutta, niin sekin on inhimillistä. Mutta ehkäpä just sillä toisen puolesta iloitsemisella sitä saa joskus lievennettyä.

Ajattelen, että avoin keskustelu on monessa kohtaa hyvästä. Mekin kävimme ystävän kanssa keskustelun siitä miten hän koki minuun liittyen ja se kevensi ilmaa.

Aina löytyy joku johon verrata, aina löytyy joku jonka seurassa voi möyhentää itsensä rumaksi ankanpoikaseksi. Mutta jos tavoittelemme kuvaa toisesta, joudumme muokkaamaan sitä jatkuvasti - omakuvaa siis.

Se, että muodostamme meistä sen omakuvan, on paras lähtökohta moneen. Se voi olla kovin pelottavaakin, mutta varmasti palkitsevaakin. Jos annamme itsestämme kuvan, mitä sisältä emme ole, miten kukaan voi siihen juuri meidän ihanuuteemme ihastua. Tunnelukko-kirjasta tuli mieleen ajatus siitä, että jos tarjoilemme itsestämme kuvan minkä arvelemme toisen haluavan, jossain kohtaa sen kuvan ylläpitäminen alkaa muodostua taakaksi ja kapinoida meitä vastaan (olipa kyse ulkonäöstä tai syvemmistä ominaisuuksista).

Olipa se kuva, mitä tänään itsestäsi näytät, millainen vain, kunhan tuntuu sinusta kotoisalta, niin se on tärkeintä. Se, että sinä olet sinä, on parasta säihkettä maailmaan. 


Hypnoottista

Sain mahdollisuuden päästä kokemaan hypnoosin pari kertaa Rakkaudella Riikan luotsaamana. Ei vastannut sitä mielikuvaa, mikä minulle alunperin hypnoosista nousi - joku heiluttaa heiluria silmien edessä, ja kups kaadun selälleni. Riikan luokse mennessä olin jo tietoinen, että kyse ei ole sellaisesta tapahtumasta, vaan ennemminkin "syvästä keskittymisen tilasta", kuten Riikka sivuilla kuvaa. Parilla sanalla haluan jakaa teille kokemustani.

Ensimmäisellä kerralla kävimme läpi aihetta, mitä halusin hypnoosin avulla käsitellä. Se oli aihe, joka oli vahvasti pinnassa, kuohuttaen tunteitani. Aiheeseen liittyen minulla oli vahvoja ajatuksia ja epäluottamusta siihen, että voisin edetä asian kanssa eheämmälle pohjalle.

Seuraavalla tapaamisella olin sattumoisin hyvin tunneherkässä tilassa, joten itse hypnoosi sattui kyllä niin oikeaan hetkeen. Kävin sohvalle viltin mutkaan makaamaan, ja Riikka alkoi rauhoittavalta puheella johdattamaan minua aiheen pariin. Hyvin pian sainkin tunnekokemukseen näkymän, jonka tiimoilta purkaantui itkua. Samaan aikaan olin hyvin rentoutuneessa tilassa (mikä ei ole itsestäänselvyys minulle, kun joskus ottaa kovastikin aikaa rauhoittua) ja samalla kuitenkin hyvin selkeässä tilassa. Välillä kävimme keskustelua aiheesta, välillä työskentelin hiljaisesti sisälläni. Lopuksi olisin voinut nukahtaa. Lähdin Riikan luota selkeämmällä olotilalla. Seuraavina päivinä aiheeseen liittyviä asioita tupsahteli mieleen ja oivallus liittyen rakkaudettomuuteen ja rakkauden hyväksymiseen. 

Kolmannella kerralla olin rauhallisemmassa olotilassa, mutta jatkoimme saman aiheen parissa. Nyt katsoimme asiaa menneisyyden ja tulevaisuuden näkökulmista, joissa hypnoosin aikana matkustin. Hypnoosin aikana kaikki tuntui hyvin selvältä, tunsin vahvasti sen mihin en halua kulkea ja mihin haluan. Jälkeenpäin toki erilaiset tunnekuohut ovat sotkeneet sitä varmuuden tunnetta, mutta silti harjoitus on hyvin selkeänä ja vahvasti mielessä, ja siihen on helppo palata muistuttamalla mihin haluan kulkea, mikä on rakkautta minulle.

Tapasimme vielä kerran, mutta tuolloin se painottui keskusteluun. Keskustelun ja hypnoosin lisäksi sain muitakin apukeinoja hyödynnettäväksi <3 Tapaamisten jälkeen tunnemaailmassa ja ajatuksissa on tapahtunut monenlaista, matka jatkuu edelleen (ainahan se), mutta tällä hetkellä olo on huomattavasti luottavaisempi asian suhteen.

Arvokasta oli myös se, että sain hypnoosin myötä muistutuksen myös siihen kuinka tärkeää rentoutuminen on - silloin saattaa pompahtaa pintaan, jotain tärkeää.

Siispä suosittelen vahvasti hypnoosia, jos sinulla on siihen mahdollisuus. Kyse ei ole mistään mystisestä jutusta vaan tuntuu juuri siltä miten Riikka sitä sanoittaa sivuillaan:

Hypnoosiin liittyy paljon mystiikkaa ja ennakkoluuloja. Omasta mielestä hypnoositila ei tunnu kovinkaan kummoiselta tilalta, ei ollenkaan siltä että menisin transsiin tai alkaisin kotkottamaan kuin kana. Hypnoosissa tehdään paljon mielikuvaharjoituksia ja tiedostamattoman mielen kautta päästään esimerkiksi vaikuttamaan esimerkiksi automaattiohjaukseen, automaattisiin ajatuksiin ja toimintapaoihin, eli mun kielellä “selkärankamuistiin”.

Ps. Sami Minkkisellä on semmoisia maksuttomia massahypnooseja tarjolla, joista itsekin olen Riikan tapaamisten jälkeen muutamia tehnyt.

Suutele haavojani




Aikuiset kiintymyssuhteet

* Verkkoluento saatu

"Ihmisellä on biologinen tarve kiinnittyä turvallisesti toiseen."

Viime kuukausina silmiin on pompannut useamman kerran kiintymyssuhdemallit. Luin hiljattain aiheeseen liittyen Eevi Minkkisen kirjan Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi ja sen lisäksi olen kuunnellut myös Eevin podcasteja ja videoita. Muistan joskus aiemmin tutkailleeni kiintymyssuhdeteemaa, mutta jotenkin se on nyt avautunut erilailla ja tiedonnälkä on vaan kasvanut.(Kiintymyssuhdeteorista löydät halutessasi tietoa netin ihmeellisestä maailmasta ja tietysti kirjallisuudesta, mutta esimerkiksi myöhemmin alla mainitulla verkkoluentosarjalla sitä avataan hyvin.)

"Kiintymystyylit: turvallinen sekä turvattomat - ristiriitainen, välttelevä sekä jäsentymätön."

Aluksi huomasin pohtivani asiaa omasta äitiydestä käsin ja siitä, että millaisen kiintymyssuhdemallin olen kenties lapsilleni välittänyt. Taisinpa alkuun katsoa aihetta hyvin raskaiden syyllisyydenlinssien kautta, mutta lukiessani lisää, katse alkoi kääntyä enemmän minuun itseeni. Miten minä olen kiinnittynyt, mitä se on tarkoittanut, tarkoittaa elämässäni?

"Usein haasteet parisuhteissa johtuvat kiintymystyylistä, joka ei ole turvallinen. Kiintymystyyli ei tietenkään ole ainoa haaste parisuhteissa, eikä siten myöskään kaiken kattavia selityksiä tarjoava. Meillä jokaisella on lisäksi oma persoonamme, haavamme, pelkomme, toiveemme, kaipuumme ja opitut reagointimallimme.

Ymmärtämällä edellä mainittuja yhdessä kiintymyssuhdemallin kanssa, lisääntyy ymmärrys itsestä ja ihmissuhteista merkittävästi."

Jo Eevin kirjaa lukiessa nyökyttelin useaan kertaan - tunnistin itseäni ristiriitaisesta kiintyjästä, mutta halusin jotenkin syventyä hieman enemmän aiheeseen. Halusin hahmottaa itseäni jotenkin vielä selvemmin ja ennen kaikkea ymmärtää paremmin. Sainkin tutustuttavaksi verkkoluentosarjan aikuisesta kiintymyssuhteesta, ja sen läpikäyminen on tehnyt hyvää.

Verkkoluennolla avataan aluksi kiintymyssuhdemallien syntymistä - hyvin lempeässä ja syyttämisen sijaan hyvin ymmärtävässä hengessä. Sen jälkeen videoilla avataan yksitellen kiintymistyylit, psykologisen turvallisuuden teemaa, ristiriitaisen ja välttelevän ansaa, ja lisäksi Eevi vastaa aiemmin esitettyihin kysymyksiin. 

Videoita katsoessa huomasin, että aina välillä piti painaa pausea, kirjata pari ajatusta ylös ja kuulostella asiaa itsessäni. Peilasin omaa toimintaani ja reaktioitani aiempaan parisuhdekäyttäytymiseen, jossa kiintymystyylini parhaiten on näkynytkin. Huomasin pohtivani mm. seuraavia teemoja ja ennen kaikkea pelkoja.

"Tulenko nähdyksi ja kuulluksi, millaisia uhkia maailmassani on, ylisopeudunko, pystynkö säätelemään parisuhteessa nousevia tunteitani vai tarvitsenko rauhoittumiseen toisen ihmisen, hylätäänkö ja torjutaanko minut emotionaalisesti, uskallanko asettaa omat rajani, uskallanko ilmaista itseäni täysin, onko rakkaus jotain muuta kuin vuoristorataa ja totaalisista hullaantumista."

"Ahdistus. Hylätyksitulon pelko. Pelko onko toiselle riittävä. Repivyys. Siinä sanoja, jotka kuvaavat ristiriitaisen kiintymystyylin kokemuksia tarkasti, varsinkin suhteessa välttelevästi kiintyneeseen."

Välillä katsoessa kipujani, tunsin tuskaa, että voi minua, onko minun mahdollista eheytyä, mutta jo alussa Eevi kertoo lohdullisesti siitä, että eheytyminen on täysin mahdollista. Ja videoilla eheyttäviä näkökulmia käydäänkin läpi.

Alla olevat, ristiriitaiseen kiintymysmalliin liittyvät asiat poimin mukaani Eeviltä tulleesta sähköpostista, ja samoja asioita löytyy myös esimerkiksi Instagramista Eevin videoista. 

"Eheytyäkseen ristiriitaisesti kiintyneen on tärkeää tehdä rauha omien tarpeidensa kanssa ja alettava ilmaisemaan niitä suoraan. Sekä alettava uskomaan, että hän on ihmisenä itse riittävä, ihana ja ansaitsee hyvää ja kunnioittavaa kohtelua."

"Vahvista tervettä itsekunnioitusta, sinä olet vastavuoroisen rakkauden arvoinen.

Kieltäydy lempeästi ja jämäkästi jahtaamasta/parantamasta tai muokkaamasta ketään. Ihmiset muuttuvat, jos he itse näin valitsevat.

Opi tunnistamaan omia syvempiä tarpeitasi ja harjoittele niiden viestimistä suoraan (Ristiriitaiiset ovat usein epäsuoran viestinnän kuninkaita ja kuningattaria).

Harjoittele tervettä erillisyyttä ja keskity siihen, mikä on sinun elämässäsi kiinnostavaa, tärkeää ja merkityksellistä – riippumatta toisesta.

Ristiriitaisesti kiintyneet usein häpeävät ja tuomitsevat tarvitsevuuttaan, joten: On ok tarvita. On ok kaivata. Huomiota, läheisyyttä, sitoutumista, yms. Muista, että ihmisellä on luontainen tarve turvalliseen kiintymykseen, se ei ole heikkouden merkki.

Tutustu rajoihisi, mikä on sinulle ok ja mikä ei ole. Rajat eivät ole kahlitsemassa, vaan luomassa turvaa ja yhteisiä pelisääntöjä."

Koska koen ristiriitaisen mallin eniten omakseni, aiemmat pienet pohdinnat ja yllä olevat Eevin vinkit eheytymiseen painottuvat siihen. Mutta verkkoluennolla on laajemmin asiaa ja muut kiintymystyylit yhtä vahvasti esillä. Verkkoluennolla riittää materiaalia, jota pureskella.

Ajattelen, että se, kun alkaa tunnistamaan enemmän omia käyttäytymismalleja ja mitä niiden taustalla kenties on, on askel eteenpäin. Muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla (vaikka mukava se olisi), vaan pikku hiljaa sitoutumalla muutoksen askeliin. Luulenpa, että vielä useamman kerran haen videoista itselleni tukea. Sain paljon ymmärrystä omaan kiintymisen tapaani ja siihen miksi jotkut asiat on tuntuneet/tuntuvat äärimmäisen repivältä kokonaisvaltaisesti.











Kuohujen vallassa

Minulla on "akilleen kantapääni". Semmoinen kohta mitä en haluaisi olevan olemassa. Mikä hävettää ja aiheuttaa henkistä särkyä.

Välillä päätän, etten puhu siitä mitään, koska tämän piti olla jo selvä, en halua katsoa näitä asioita uudelleen. Mutta samalla tiedän hyvin vahvasti, että silloin siitä kasvaa isompi mörkö. Ja sitten minä puhun, vähän kiemurrellen. Mutta minä puhun, kirjoitan, ehkä vähän tanssin.

Menneisyyden sidoksia ei aina kovin helpolla katkota. Ei varsinkaan silloin, kun niihin on liittynyt kivuliaita koukeroita ja toimintamalleja, jotka ovat muuttuneet ikäänkuin autopilotiksi. Vaikka kuinka haluaisi tuntea eri tavoin, niin joskus se sama vanha reaktio paukahtaa päälle ja vaatii paljon itseltä, ettei lähde siihen ralliin mukaan. Ja todellakaan aina se ei siinä kuohun keskellä onnistukaan. Siinä kohtaa saattaa olla valmis "myymään itsensä halvalla" - että se jokin vahva tunne hiljentyisi. Ja saisihan siitä hetken helpotuksen, mutta hyvin pian tilanne on sama. Se on sellaista riippuvaista toimintaa - janoan "annosta", saan sen, ja hetken kaikki on hyvin, kunnes taas tarvitsen sen uudelleen. Riippuvaista toimintaa ilman päihdyttävää kemikaalia. Toimintaa mikä ei tee hyvää itselle. 

Tällä hetkellä on tilanne, että pienikin asia "kantapäähäni" liittyen saa sisäisen kuohun aikaiseksi. Silloin tekee mieli oksentaa, vatsassa pyörähtää ympäri. Ja varsinkin tekee mieli kamppailla vastaan, älä tule paha tunne. Mutta minkäs teet, se tulee, mutta olennaisinta on, kuinka muutan omaa toimintaani siihen liittyen. Lähdenkö reagoimaan, ja lopputuloksena kenties huonompi olo. Vai lisäänkö jotain "vastatoimia", rakkautta ja rauhoitusta itseäni kohtaan erilaisin keinoin. Siinä kuohussa tuntuu helposti, että tässä ei mikään muu auta kuin se että reagoin tai tarvitsen sen "annoksen" nyt, mutta tiedostan hyvin, että kaikki mahdollisuudet muuttaa toimintatapoja on olemassa, minussa. Ja, että se on myös äärimmäisen tarpeen. (Voi sisäelinparkani, kun ovat kuohuista varmasti hyvin näreissään. Mutta lupaan teille, että saatte vastavoitelua myös, opettelen koko ajan.)

Vastavoiteluna pyrin aiemmin mainittuihin puhumiseen, kirjoittamiseen, tanssiin ja lisäksi mm. kävelyyn, hengittämiseen, musiikin kuunteleen, lempeään yksin olemiseen. Ja muistuttelemaan itseäni siitä, minkä ystävä eteeni toi - entä jos kyse ei olekaan siitä, että tämä haava on annettu siksi, että se pitää käydä läpi ja keskittyä sen "tuntemiseen", vaan näkökulma olisikin se, että miten lisään omaa turvaa niissä hetkissä. Se tuntuu heti paljon keveämmältä. Haava huutaa tuossa, mutta sitä ei tarvitse tukahduttaa laastarein, mutta ei sitä myöskään tarvitse tuijottaa silmästä silmään (tiedän kyllä mistä siinä on kyse), vaan voi keskittyä siihen muuhun hoivaavaan. Tähän tarjoutui myös ihana juttu tueksi, hypnoosi - siitä myöhemmin ehkä lisää.

Vaikka tällä hetkellä tuntuu kipeästi, ja näkökulman vaihto kuohussa saisi tuntua helpommalta, niin just nyt keskityn siihen visioon, että tällä kaikella on hyvä lopputulema ja kaikki järjestyy juuri minun parhaakseni.













Milloin lakkasit rakastamasta

Missä kohtaa hukkasit sen, joka ei epäillyt omaa kauneuttaan, omaa rakkauden arvoaan, omaa ainutlaatuisuutta? Missä kohtaa mieleesi hiipi epäilys, että hyväksytäänkö minut? Missä kohtaa epävarmuus hiipi peilikuvaan mukaan ja aloit pohtia pitäisikö minun olla toisenlainen? Missä kohtaa sanojasi alkoivat olla inhoan itseäni, ennemmin kuin tykkään musta, oon ihana? Missä kohtaa halusit muuttua näkymättömäksi? 

Oliko joskus niin, että sinua ihailtiin oiii kun söpö, ootpa niin söpö ja ihana, hymypoika, hymytyttö, tuu halitaan, rakastan sinua, oi mihin sattuu, tuu mä puhallan ja sitten se muuttuikin niin, että miksi oot noin hankala, älä nyt kehtaa itkeä, millon sinusta on noin kiukkuinen tullut, minne katosi minun kiltti lapsi etkä enää kuullut rakkauden sanoja? 

Koitko koskaan niin, että ihastuit moneen, etkä koskaan saanut vastakaikua ja aloit miettiä minussa täytyy olla joku vika ja sitten aloit uskoa siihen?

Onko koskaan ollut niin, että joku satutti sinua henkisesti tai fyysisesti ja aloit uskoa, että ansaitsit sen, se oli sinun oma vika, et ole hyvän arvoinen, sinut voi hylätä ja vaihtaa, ja sinut voi unohtaa? 
Pohdin omaa elämääni taaksepäin ja se sai minut havahtumaan sen kysymyksen äärelle, että rakastinko minua jossain kohtaa ja missä kohtaa aloin etääntyä siitä - koska etääntymistä on tapahtunut, ja nyt aikuisiällä olen sitä alkanut paikkailla, varsinkin viime vuosina. En halua tuhlata elämääni itseni moittimiseen, inhoamiseen, vihaamiseen. Haluan olla rakkaudessa minuun (vaikka joskus sodinkin sitä vastaan toiminnoissani).

Huomasin miettiväni tätä myös pintapuolisesti hiukan laajemmin - missä kohtaa elämää omaan ihanuuteen alkaa tulla säröjä. Kellä säröjä on ihan vauvasta lähtien, kellä niitä syntyy vasta myöhemmin - esimerkiksi tunne en ole rakkauden arvoinen. Kellä itserakkaus kulkee hyvänä pohjana läpi elämän - mä oon mitä oon ja se on just hyvä. Tähän kaikkeen vaikuttaa varmasti niin moni asia - mikä kelläkin ja missä kohtaa elämää.

Mutta jos katsoo taaksepäin, vaikka ihan sinne missä oli vauva, niin voiko nähdä itsensä lempein silmin? Ihanana, rakastettavana ja arvokkaana. Voiko pidellä itseään sylissä, lempeän hymyilevän katseen kera? Tiedän, että joillakin tämä voi nostaa pintaan suurta kipua, mutta varsinkin siksi haluan sanoa...

...että vaikka mitä elämässäsi olisi ollut tai on juuri parhaillaan, niin silti sinä olet rakkauden ja kaiken hyvän arvoinen. Vaikkei nyt tuntuisi yhtään siltä, ja vaikkei maailma olisi aina siten sinua kohdellut, niin uskon, että sitä kokemusta kohti voi itsessään pyrkiä, omakuvaa voi eheyttää. Jos sinä kipuilet tämän asian kanssa, niin ethän jää yksin sen kanssa - hakeudu avun piiriin. On täysin mahdollista siirtyä itseinhosta (tai mikä se kielteinen kokemus itsestä onkaan) kohti rakastavampaa suhtautumista. Se ei ole mikään yksinkertainen ja helppo tie, mutta pienin askelin ja täysin mahdollista.

Minä katson sinua lempeästi, katson sinua silmiin ja lasken käteni harteillesi. Kerron sinulle, että sinä olet ihana, arvokas ja rakkauden arvoinen. Otan sinut lempeään halaukseen ja kerron vielä uudelleen saman. Sinä olet ihana, arvokas ja rakkauden arvoinen. 

PS: Tuli mieleen, että juuri aloittamani Eevi Minkkisen verkkoluentosarja aikuisesta kiintymyssuhteesta, kosketti minussa jotain tähän aiheeseen liittyen - siitä myöhemmin lisää <3 

Viime aikoina

Viime aikoina olen Instagramin puolella miettinyt mm. sitä

...että joskus käy niin, että huomaa lyövänsä päätään samaan petäjään, kuten monesti aiemmin - ja tuloksetta. Ja sitten saa saman päänsäryn. Sitten tekisi mieli lyödä vähän enemmän ja puuskahtaa "typerä nainen".

Mutta sitten armoa. Semmoisia ne oppipolut välillä on - tarttee kompuroida useamman kerran, ennen kuin oppi menee perille asti. Aina välillä on hyvä mennä metsään. Sieltä saattaa löytää sen oikean juurevan puun, johon ei tarvi päätään paukuttaa, vaan sitä voi kiitollisuudella halata.


...kuinka minulle on tärkeää päästä säännöllisesti avaraan maisemaan, jossa voin hengitellä niin isosti kuin haluan, puhua ääneen, niin että kukaan ei kuule. Kesäisin kaipaan meren äärelle, jota meillä päin ei ole - silloin kaipuuta paikkaa järvi.

Kun minulle tekee jokin oikein kipeää, sen lisäksi, että haluan puhua ja kirjoittaa, tarvitsen myös aikaa yksin. Minun on tarpeen hiukan käpertyä ja nuolla haavaani itsekseen. Olla lähellä luontoa.

Ennen osannut hyödyntää luontoa, en tällä tavoin. Mutta onneksi nyt pystyn.

...kuinka minä olen ollut huono omien rajojen asettamisessa joidenkin asioiden suhteen (ja opettelen edelleen). Olen suojellut itseäni kivulta. Kivulta, jota kuitenkin olen tuntenut.

Olen päättänyt pitää rajani, ja sitten toistuvasti joustanut niistä - mikä tietysti on hyväkin asia, mutta joissakin asioissa huono juttu. Asioiden näkeminen eri puolilta on mielestäni hyvä juttu. Mutta sitten siinä on kääntöpuolensa - kun aina vain ymmärtää sitä ja tätä, saattaa hukata omat rajat ja ääriviivat.

Joskus on hyvä pysähtyä kuuntelemaan itseään. Tunnustella missä menee omat rajat, onko niiden sisäpuolella asioita, joita ei sinne haluaisi. Jos avaa omia portteja sieltä ja täältä, ja on tukehtua, niin mikä itsessä saa tekemään niin? Pelko siitä, että hylätään? Että ei hyväksytä? Syntyy konflikti, johon ei ole valmis? Vai jokin ihan muu?

Rajojen asettaminen on rakkautta. Ei sen tarvitse olla itsepäistä puuskassa seisomista, näköalattomuutta ja joustamattomuutta. Se on omien arvojen, tunteiden, näkemysten jne kunnioittamista. Joskus se on karehtumista - "tässä menee raja".

Jos suljet silmäsi, ja kuvittelet piirtäväsi rajat ympärillesi, niin missä kohtaa ne menisi, millaisia asioita rajojen sisällä on, millaisia ulkopuolella, missä kohtaa rajat joustaa, missä kohtaa on heikko kohta.

Jos ojennat kätesi ja pyörit ympyrää, onko sinulla siihen tilaa, vai lyötkö kätesi johonkin, johonkuhun. Piirrä mielessäsi sinun ääriviivat ja tonttisi rajat, sinä saat tehdä niin.


Ehkä siihen tottuu

Muutoksen hetkellä voi tuntua: en pysty tähän, en ikinä sopeudu, en pysty elämään ilman, en pysty tuntemaan uutta, en osaa, en halua, tästä ei selvitä.

Minustakin on tuntunut monet kerrat niin. Olen ollut ihan varma, että en selviä, enkä pysty sopeutumaan, enkä pysty tuntemaan mitenkään toisin. 

Sitten kun muutoksen pyörä on vain mennyt eteenpäin, huolimatta minun vastaan vänkäämisestä, onkin herännyt uusia ajatuksia, josko sittenkin. Ja on vahvistunut hurjan paljon se ajatus, että muutokseen sopeutuu. Siitä mikä ei ennen ollut mahdollista, tuleekin osa arkea ja ns. normia.
Mutta siihen kypsymiseen tarvitaan aikaa, ei se sormia napsauttamalla tapahdu. Se uuden asian sisään ajaminen tapahtuu siinä ehkä vaivihkaa. 

Joskus ne muutokset liittyvät ihmissuhteisiin - vaikka ero, kuolema, välirikko - , työn menettämiseen tai vaihtamiseen, asumisjärjestelyjen muuttumiseen, rakkaan/tärkeän esineen rikkoontumiseen, auton vaihtoon, fyysisen toimintakyvyn muuttumiseen ja moniin muihin. 

Mutta se on varmaa, että ihminen voi sopeutua - silloinkin kun ei usko siihen alkuun yhtään. Ja sekin on varmaa, että joskus se muutos osoittautuukin onnenpotkuksi. Joskus se tuo tullessaan niin paljon hyvää, että sitä ei ole sitten uskoa todeksi. 

Se muutos mikä vääjäämättä on tapahtumassa, anna sen tapahtua - löysää jarru. Se ei välttämättä alkuun onnistu, mutta kokeile aina välillä mitä tapahtuu, jos nostat jalkaa jarrupolkimelta, edes vähän. Sinun ehkä tekisi mieli painaa kaasua, että se kaikki olisi pian ohi. Mutta saattaa olla, että siinä muutoksen autossa onkin nopeudenrajoitin, ja se ei onnistu. 

Mutta raastavalla muutoksen hetkellä, kuiskaile itselle tästä selvitään. Jos siihen ei ihan usko, niin voisiko sanoa, että kyllä tästä saatetaan selvitä.