Milloin lakkasit rakastamasta

Missä kohtaa hukkasit sen, joka ei epäillyt omaa kauneuttaan, omaa rakkauden arvoaan, omaa ainutlaatuisuutta? Missä kohtaa mieleesi hiipi epäilys, että hyväksytäänkö minut? Missä kohtaa epävarmuus hiipi peilikuvaan mukaan ja aloit pohtia pitäisikö minun olla toisenlainen? Missä kohtaa sanojasi alkoivat olla inhoan itseäni, ennemmin kuin tykkään musta, oon ihana? Missä kohtaa halusit muuttua näkymättömäksi? 

Oliko joskus niin, että sinua ihailtiin oiii kun söpö, ootpa niin söpö ja ihana, hymypoika, hymytyttö, tuu halitaan, rakastan sinua, oi mihin sattuu, tuu mä puhallan ja sitten se muuttuikin niin, että miksi oot noin hankala, älä nyt kehtaa itkeä, millon sinusta on noin kiukkuinen tullut, minne katosi minun kiltti lapsi etkä enää kuullut rakkauden sanoja? 

Koitko koskaan niin, että ihastuit moneen, etkä koskaan saanut vastakaikua ja aloit miettiä minussa täytyy olla joku vika ja sitten aloit uskoa siihen?

Onko koskaan ollut niin, että joku satutti sinua henkisesti tai fyysisesti ja aloit uskoa, että ansaitsit sen, se oli sinun oma vika, et ole hyvän arvoinen, sinut voi hylätä ja vaihtaa, ja sinut voi unohtaa? 

Pohdin omaa elämääni taaksepäin ja se sai minut havahtumaan sen kysymyksen äärelle, että rakastinko minua jossain kohtaa ja missä kohtaa aloin etääntyä siitä - koska etääntymistä on tapahtunut, ja nyt aikuisiällä olen sitä alkanut paikkailla, varsinkin viime vuosina. En halua tuhlata elämääni itseni moittimiseen, inhoamiseen, vihaamiseen. Haluan olla rakkaudessa minuun (vaikka joskus sodinkin sitä vastaan toiminnoissani).

Huomasin miettiväni tätä myös pintapuolisesti hiukan laajemmin - missä kohtaa elämää omaan ihanuuteen alkaa tulla säröjä. Kellä säröjä on ihan vauvasta lähtien, kellä niitä syntyy vasta myöhemmin - esimerkiksi tunne en ole rakkauden arvoinen. Kellä itserakkaus kulkee hyvänä pohjana läpi elämän - mä oon mitä oon ja se on just hyvä. Tähän kaikkeen vaikuttaa varmasti niin moni asia - mikä kelläkin ja missä kohtaa elämää.

Kuvat Miia Hyypiö

Mutta jos katsoo taaksepäin, vaikka ihan sinne missä oli vauva, niin voiko nähdä itsensä lempein silmin? Ihanana, rakastettavana ja arvokkaana. Voiko pidellä itseään sylissä, lempeän hymyilevän katseen kera? Tiedän, että joillakin tämä voi nostaa pintaan suurta kipua, mutta varsinkin siksi haluan sanoa...

...että vaikka mitä elämässäsi olisi ollut tai on juuri parhaillaan, niin silti sinä olet rakkauden ja kaiken hyvän arvoinen. Vaikkei nyt tuntuisi yhtään siltä, ja vaikkei maailma olisi aina siten sinua kohdellut, niin uskon, että sitä kokemusta kohti voi itsessään pyrkiä, omakuvaa voi eheyttää. Jos sinä kipuilet tämän asian kanssa, niin ethän jää yksin sen kanssa - hakeudu avun piiriin. On täysin mahdollista siirtyä itseinhosta (tai mikä se kielteinen kokemus itsestä onkaan) kohti rakastavampaa suhtautumista. Se ei ole mikään yksinkertainen ja helppo tie, mutta pienin askelin ja täysin mahdollista.

Minä katson sinua lempeästi, katson sinua silmiin ja lasken käteni harteillesi. Kerron sinulle, että sinä olet ihana, arvokas ja rakkauden arvoinen. Otan sinut lempeään halaukseen ja kerron vielä uudelleen saman. Sinä olet ihana, arvokas ja rakkauden arvoinen. 

PS: Tuli mieleen, että juuri aloittamani Eevi Minkkisen verkkoluentosarja aikuisesta kiintymyssuhteesta, kosketti minussa jotain tähän aiheeseen liittyen - siitä myöhemmin lisää <3