Kuohujen vallassa

Minulla on "akilleen kantapääni". Semmoinen kohta mitä en haluaisi olevan olemassa. Mikä hävettää ja aiheuttaa henkistä särkyä.

Välillä päätän, etten puhu siitä mitään, koska tämän piti olla jo selvä, en halua katsoa näitä asioita uudelleen. Mutta samalla tiedän hyvin vahvasti, että silloin siitä kasvaa isompi mörkö. Ja sitten minä puhun, vähän kiemurrellen. Mutta minä puhun, kirjoitan, ehkä vähän tanssin.

Menneisyyden sidoksia ei aina kovin helpolla katkota. Ei varsinkaan silloin, kun niihin on liittynyt kivuliaita koukeroita ja toimintamalleja, jotka ovat muuttuneet ikäänkuin autopilotiksi. Vaikka kuinka haluaisi tuntea eri tavoin, niin joskus se sama vanha reaktio paukahtaa päälle ja vaatii paljon itseltä, ettei lähde siihen ralliin mukaan. Ja todellakaan aina se ei siinä kuohun keskellä onnistukaan. Siinä kohtaa saattaa olla valmis "myymään itsensä halvalla" - että se jokin vahva tunne hiljentyisi. Ja saisihan siitä hetken helpotuksen, mutta hyvin pian tilanne on sama. Se on sellaista riippuvaista toimintaa - janoan "annosta", saan sen, ja hetken kaikki on hyvin, kunnes taas tarvitsen sen uudelleen. Riippuvaista toimintaa ilman päihdyttävää kemikaalia. Toimintaa mikä ei tee hyvää itselle. 

Tällä hetkellä on tilanne, että pienikin asia "kantapäähäni" liittyen saa sisäisen kuohun aikaiseksi. Silloin tekee mieli oksentaa, vatsassa pyörähtää ympäri. Ja varsinkin tekee mieli kamppailla vastaan, älä tule paha tunne. Mutta minkäs teet, se tulee, mutta olennaisinta on, kuinka muutan omaa toimintaani siihen liittyen. Lähdenkö reagoimaan, ja lopputuloksena kenties huonompi olo. Vai lisäänkö jotain "vastatoimia", rakkautta ja rauhoitusta itseäni kohtaan erilaisin keinoin. Siinä kuohussa tuntuu helposti, että tässä ei mikään muu auta kuin se että reagoin tai tarvitsen sen "annoksen" nyt, mutta tiedostan hyvin, että kaikki mahdollisuudet muuttaa toimintatapoja on olemassa, minussa. Ja, että se on myös äärimmäisen tarpeen. (Voi sisäelinparkani, kun ovat kuohuista varmasti hyvin näreissään. Mutta lupaan teille, että saatte vastavoitelua myös, opettelen koko ajan.)

Vastavoiteluna pyrin aiemmin mainittuihin puhumiseen, kirjoittamiseen, tanssiin ja lisäksi mm. kävelyyn, hengittämiseen, musiikin kuunteleen, lempeään yksin olemiseen. Ja muistuttelemaan itseäni siitä, minkä ystävä eteeni toi - entä jos kyse ei olekaan siitä, että tämä haava on annettu siksi, että se pitää käydä läpi ja keskittyä sen "tuntemiseen", vaan näkökulma olisikin se, että miten lisään omaa turvaa niissä hetkissä. Se tuntuu heti paljon keveämmältä. Haava huutaa tuossa, mutta sitä ei tarvitse tukahduttaa laastarein, mutta ei sitä myöskään tarvitse tuijottaa silmästä silmään (tiedän kyllä mistä siinä on kyse), vaan voi keskittyä siihen muuhun hoivaavaan. Tähän tarjoutui myös ihana juttu tueksi, hypnoosi - siitä myöhemmin ehkä lisää.

Vaikka tällä hetkellä tuntuu kipeästi, ja näkökulman vaihto kuohussa saisi tuntua helpommalta, niin just nyt keskityn siihen visioon, että tällä kaikella on hyvä lopputulema ja kaikki järjestyy juuri minun parhaakseni.