Menetänkö ystävän?

Oletko koskaan pelännyt, että menetät ystävän? Oletko kokenut mustasukkaisuutta ystävästä? Kokenut itsesi kolmanneksi pyöräksi? Kokenut, että ystävyys on hiipumaan päin eikä sinusta välitetä? Minä olen kokenut kaikkia noita, osaa ihan aikuisuudessakin. Ja kaikillahan meillä niitä kokemuksia jostain kohtaa elämää on.

Lapsena ja nuorena ystävyyskuviot voi olla melko heitteleviä, koska omakin kypsyminen on vielä hyvässä vaiheessa. Silloin ei välttämättä pysty kypsästi katsomaan tilanteita eikä osaa käsitellä, saati sanoittaa hämmentäviä tunteita. Tärkeää onkin, että aiheesta puhutaan lapsillemme.

Aikuisena niiden tunteiden käsittelylle on (oletettavasti) jo olemassa parempaa pohjaa. Ei se silti tarkoita sitä, että asiat menisi aina putkeen, tai että tunteet olisi yhtään sen helpompia. Varmasti myös menneisyyden kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka näitä asioita koetaan.

Olen pohtinut, että kuinka paljon aikuiset uskaltavat sanoa ääneen näitä asioita - itselleen ja ystävälle? Arvelen, että joillekin se saattaa olla häpeän kokemusta tuottava tunne - että minäkö muka mustasukkainen, ihan lapsellista, en todellakaan ole mustis tai pelkää menetystä. Mutta inhimillistähän se on. Samoin kuin parisuhteen kipuilut saman teeman äärellä. Kun toisesta välittää, se voi tuoda tullessaan monenlaisia tunteita, eikä niitä tarvitse hävetä ja piilottaa.

Itse toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa ystävien tapaamiseen. Arjen menojen kanssa se ei aina vain ole helppoa. Ja omaa hiljaista palautumistakin kun tässä hetkessä tarvitsen suht reilusti. Pyrin kuitenkin siihen, että edes viestillä ilmaisisin ajattelevani ystävää. Joskus tulee nähtyä tiiviimmin, joskus voi olla pidempiä taukoja. Mutta silloin, kun on sitä hiljaista kautta puolin tai toisin, saattaa pilkahtaa pelko siitä, että etäännymmekö nyt.

Minä olen kertonut omista tuntemuksista ystävälle, ja onnekseni myös minun ystävät ovat kertoneet kokemuksiaan minulle. Mustasukkaisuus ja "kolmas-pyörä-kokemus" on nykyisin vähemmän esillä olevia tunteita, mutta menettämisen pelkoa olen hiljattain itsessäni kuulostellut.

Menettämisen pelkoa on nostattanut esimerkiksi se, jos purskautan suustani ulos ajattelemattoman sammakon tai sanon vastauksen tiuskaisevaan sävyyn - voiko tätä puolta minussa hyväksyä, olenko silti rakas ystävä? Harvemmin (ainakin omasta mielestä) puhuttelen ystäviä töykeään sävyyn tai ylipäänsä edes riitaudun, mutta silloin kun se tapahtuu, havahdun säikähdykseen nyt mokasin, ja tätä en saa anteeksi.

Olenkin miettinyt, että uskallanko riidellä ystävien kanssa? Jos en, estääkö pelko sen? Olenko jättänyt sanomatta asioita, koska pelkään, että minut hylätään? Mahtuuko ystävyyssuhteisiini rosoisuus ja anteeksianto? Uskonko, että voin saada anteeksi, jos mokaan jotenkin? Vai onko ystävieni kanssa ristiriidat onnistuttu selvittämään avoimesti puhumalla tai omaa päätä skarppaamalla, itsetutkiskelua harjoittaen? Vai kenties karistettu lenkkeilymaastoon tms? Pitäisikö minun "riidellä" enemmän ystävien kanssa? Onko sille ollut edes aihioita olemassa? Mikä on kenellekin riitelyä?

Kun mietin asiaa, en näe riitelylle olleen juurikaan aihioita. Monista tunteista ja kokemuksista on keskusteltu avoimesti ja ehkä sillä vältetty kuormien kasaantumista räjähdyksiin asti? Toisaalta mietin sitäkin, että joissakin tilanteissa se ettei näe jatkuvalla syötöllä, pitää suhteet virkeänä eikä riitoihin asti ehditä. Silloin ne näkemisen hetket haluaa täyttää ja täyttyy ehkä luonnostaan sillä, mitä ystävyydestä on kaivannutkin. Jos on tiiviisti tekemisissä, ärsytyksiäkin voi helpommin nousta - ja ihan inhimillistäkin se on ja eikä niitä tarvitse yrittää varoa. Ehkäpä tärkein mittari on kuitenkin se, että onko asioita jäänyt hampaankoloon ja jos on niin, mistä syystä.

Ajattelen, että ystävyydessä saa, voi ja on joskus tarpeenkin olla hiljaisuudessa (joko samassa tilassa tai etäisyyden päässä), ystävän kanssa voi olla eri mieltä, ystävyys sallii tietyn verran sammakoita ja kiukun osoituksia. Ystävyydessä on lupa kokea niitäkin tunteita, mitkä ei ole vain rakkauden vaaleanpunaisia. Ystävyydessä on lupa puhua näistä tuntemuksista. Ystävyyteen kuuluu myös vahvasti lempeys ja anteeksianto.

Ystävyyksiä on monenlaisia. Joissakin riitelyä on vähän (jos sanan varsinaisessa merkityksessä juuri ollenkaan), toisissa suhteissa on räiskyvämpää. Joissakin tykitetään suoraan ja arastelematta asioita, toisissa sensitiivisemmällä tavalla. Joku ystävyys on päivittäistä yhteydenpitoa, joku toinen taas harvemmin, mutta silti yhtä syvällisesti. Mutta ystävyys kaipaa ravitsemista ja rakkautta, ja kukin löytää tähän oman tavan ja rytmin.

Onhan sinulla elämässä ystävä, jolle uskallat jakaa tätäkin asiaa, mikäli sille tarvetta nousee <3