Melankoliaa ja kuplivaa

Kirjoitin joskus Instan puolella siitä, kuinka minut voidaan nähdä melko melankolisena ja sentimentaalisena, lähinnä kirjoitusteni näkökulmasta. Pohdin, kuinka raskas ihminen minun koetaan niiden perusteella olevan tai kuinka syvissä vesissä minun ajatellaan uivan.

Olen sitä pohtinut ja peilannut minussa. Olenko minä melankolinen, olenko sentimentaalinen.

Olen minä varmasti sitäkin, ainakin kirjoituksissani, varsinkin runoissa. Kirjoituksissa voi tulla esille omat suden hetkeni vuosien ajoilta, myötäeletyt hetket, niissä voi olla pelkoja ja huonojen päivien mönjää, niissä voi olla syvällisyyttä, joka ammentuu monista elämän vaiheista ja puhuttelevista ilmiöistä eikä kaikki edes liity välttämättä minuun.

Mutta tuo on vain yksi osa minua, kirjoitukset ovat vain yksi osa minua. 
Minun sisällä kuplii keijukaisen tanssia, lapsenomaista kikatusta, kiukkua ja perkeleitä, hentoa flirttiä, roisia huumoria, keveyttä ja yksinkertaisuutta.

Eikä minun tätä tarvitse tietysti selittää, eikä kukaan varsinaisesti ole pyytänytkään, vaan jotkin ulkopuolisten reaktiot ovat pohdintoja nostattaneet. Mutta tällä kirjoittamisella minä asetan itsetutkiskelun johonkin ruotuun ja ehkäpä juuri siksi löydän keveyttäkin.

Että hitto minä saan olla kaikkea tätä (puhun siis itselleni vain). Ja miksikö en saisi - koska se pieni osa minussa vielä elää, joka yrittää alkaa muokata itseään toisten sanomisten perusteella. Mutta kiitollisena totean; onneksi ääni ja tarve on vuosien aikana vaimentunut hirmuisen paljon.
Se mitä minusta sanotaan, ei tarvitse olla minun totuuteni. Toisilla voi olla minusta omanlainen totuus, liittyipä se sitten kirjoituksiin, käytökseen, olemukseen, juoruihin tms. Tärkeintä on, että minä löydän omaan totuuteni minusta.

Älä sinäkään siis uskoa kaikkea siitä, millaisia kuvia toiset sinusta mahdollisesti piirtävät. Katso itseäsi rehellisesti - osa toisten sanomisista voi olla totta, osa taas ei. Jos jokin sanottu asia tekee kipeää, osuu oikeaan/väärään kohtaan, aina voi miettiä haluatko lähteä muuttamaan sitä, onko se jotain sellaista mistä voisit päästää irti ja mitä voisit muuttaa. Mutta siitä älä päästä irti, minkä koet itsellesi rakkaaksi ja minkä tiedät olevan osa sinua.

Ja lopulta, aina joku näkee sinut/minut erilailla, kuin sinä/minä itse. Jos jokaiselle yrittää selittää itseään, vie itsestään mehut. Joskus on vaan tarpeen kieltäytyä selittämästä itseään. Ja olla ja elää omaa elämää, rinta rottingilla. 

6 kommenttia

  1. Kirjoitat tärkeistä teemoista Katja! Meissä jokaisessa on niin monta puolta. Kuten kauniisti toteat, tärkeintä kuitenkin, että löytää oman totuutensa itsestään. Ja sehän voikin olla elämänmittainen tutkimusmatka! Ollaan armollisia itsellemme. Ihania lokukuun hetkiä sinulle suloisuus♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos❤️ Ja totta, elämänmittainen matka 😍

      Ihanaa lokakuuta sinnekin ❤️

      Poista
  2. Näinhän se on, että ihminen on moninainen, ei vain yhtä tunnetta vaan monia!

    VastaaPoista
  3. Itse olen joskus miettinyt samaa syvällisempiä tekstejä julkaistuani, että millainenhan kuva musta välittyykään, kun koko elämänkaarta ei tietenkään lukijat musta näe tai tiedä. Taannun myös helposti sille syvälliselle ja elämää pohdiskelevalle asteelle, ja vahvuudesta huolimatta olen aika herkkä ja tunteellinen. Johtuu eletystä elämästä ja tietenkin omasta persoonasta. Voi kun sen muistaisi, että jokainen meistä saa olla sellainen kuin on - ja riittää juuri sellaisena <3 Niin sinäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan itseäni vahvasti tuosta syvällisestä herkkyydestä ❤️

      Mutta saadaan olla kaikkia puolia, olla totta monella tapaa 😍❤️

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)