Naisvoimistelijan sielu

Maailman tuuliin, eli nuoruuden myrskyihin minä sen joskus

hukkasin. Ja ihan unohdinkin. Kunnes jossain vaiheessa

tällä aikuisuuden tiellä minä sen kutsun taas kuulin.

Ensin vaimeana, pikku hiljaa voimakkaammin.

Ja sitten löysinkin sen mistä kutsu kantautui.

Ojennetut nilkat, virtaava liike, sykähdykset, liikkeen

kauneus, hengitys, pysähtyneisyys, jatkuvuus, venyvyys,

hyppelyt, hypyt, aaltoilevaisuus, iskut, ryhti, kannattelu.

Niitä minä kaipailin.

Alkuun se oli fiilistelyä, kaiken tuon herättelyä.

Sitten se oli uudelleen opettelua, opettelua, opettelua.

Keholle ajan antamista. On se sinussa, anna sen tulla

luonnostaan. Ja tätä se on edelleen.

Se on siis naisvoimistelua. Sen sielun minä itsestäni löydän,

vaikka jätinkin aikoinaan kesken sen homman. Mutta aina voi

löytää uudelleen hukatun asian äärelle. Vaikkei enää samoin

taidoin, venyvyyksin, lihaksin, niin silti äärelle voi

päästä takaisin. Ja viime vuosina tämä Valkea lintu-ohjelma,

jonka Riikka Virkajärvi-Johnson on suunnitellut, on tuonut

minut asian äärelle. Tätä on ollut ihana tehdä, voimistella.

Ja viikonloppuna oman seurani 40-vuotisjuhlissa sain taas

olla Valkeaa lintua esittämässä. Jotenkin tuon ihanan

kokemuksen kruunasi Reetta Rädyn pitämä puhe, jossa hän

muisteli naisvoimistelua lämpimin sanoin - joista moneen

pystyin samaistumaan ja joista osa nousi mieleeni juuri

niiden sanojen kautta. Ja jotenkin kai se iski kunnolla

tajuntaan - haluan jatkaa tätä vieläkin, voimistelua.

Haluan haastaa itseäni, saada esittää ohjelmia, nauttia,

tuntea lihaksissa, ärsyyntyäkin jos/kun en osaa ja pysty.

Haluan ilmaista, virrata, sykkiä, koskettua, ojennella nilkkoja.

Kuten Reetta mainitsi, kehon muisti. Siellä tämä

kaikki on uinunut, silloin välillä kun se ei elämääni

mahtunut. Osa kohdista uinuu edelleen. Osa ehkä iäti :)

Mutta aina kun löydän uuden uinuvan

palasen, tekee mieli kirkua ja sanoa

No niin, tervetuloa kotiin!

Anna sille vapaus

 Kehossa on niin paljon.

Siellä on niin paljon tarinaa.

Siellä on elettyä elämää.

Keho osaa kertoa paljon.

Anna sille vapaus siihen.

Älä yritä jarruttaa sitä.

Anna sille vapaus ilmaista itseään.

Sellaisena kun se itse haluaa.

Älä pakota sitä taipumaan.

Anna sille vapaus olla oma itsensä.

Vuoden alusta päätin, että pääsen kulkemaan sunnuntain

voimistelutreeneissä, jossa treenataan juhlanäytöksen

ohjelmaa. Ja mikä voima silläkin taisi olla, päättämisellä,

koska nyt olen päässyt kulkemaan niissä. Ja päivä/arkityö

sen mahdollistaa pian muutenkin.

Viime sunnuntaina, kun muut lähtivät, minä jäin ideoimaan.

Silmissä, kehossa on tarina, joka haluaa tulla ulos.

Tarinan palaset ovat valmiina, niihin liittyvät tunteet

myös, mutta niiden nivouttaminen yhteen on vielä kesken.

Näen liikkeen aaltoilun, näen mihin se missäkin kohdassa

kulkee. Mutta paketti on vielä hiukan levällään.

Toivottavasti saan sen koottua ennen näytöstä.

Seistessäni peilin edessä, tajusin jotain. Että vaikka

haluan, että liikekieli olisi kaunista ja laadukasta,

niin nyt fiiliksellä on yhä suurempi merkitys. Vaikka

liike ei ole ammattimaista, niin tärkeintä minulle on,

että saisin välitettyä tarinaa. Huomaan kuinka sisälläni

on rauhoittunut se kipuilu, että en pysty siihen

mihin tahtoisin. Haluan vain viedä kehoani sinne

minne se tahtoo, minkä se hyväksi kokee.

Taisi tehdä se laiskottelu hyvää tanssahtelullekin.

Sisäinen kriitikkokin sai tuntea miltä tuntuu 

olla hiljaa. Ja että aina ei tartte puhua.