Naisvoimistelijan sielu

Maailman tuuliin, eli nuoruuden myrskyihin minä sen joskus

hukkasin. Ja ihan unohdinkin. Kunnes jossain vaiheessa

tällä aikuisuuden tiellä minä sen kutsun taas kuulin.

Ensin vaimeana, pikku hiljaa voimakkaammin.

Ja sitten löysinkin sen mistä kutsu kantautui.

Ojennetut nilkat, virtaava liike, sykähdykset, liikkeen

kauneus, hengitys, pysähtyneisyys, jatkuvuus, venyvyys,

hyppelyt, hypyt, aaltoilevaisuus, iskut, ryhti, kannattelu.

Niitä minä kaipailin.

Alkuun se oli fiilistelyä, kaiken tuon herättelyä.

Sitten se oli uudelleen opettelua, opettelua, opettelua.

Keholle ajan antamista. On se sinussa, anna sen tulla

luonnostaan. Ja tätä se on edelleen.

Se on siis naisvoimistelua. Sen sielun minä itsestäni löydän,

vaikka jätinkin aikoinaan kesken sen homman. Mutta aina voi

löytää uudelleen hukatun asian äärelle. Vaikkei enää samoin

taidoin, venyvyyksin, lihaksin, niin silti äärelle voi

päästä takaisin. Ja viime vuosina tämä Valkea lintu-ohjelma,

jonka Riikka Virkajärvi-Johnson on suunnitellut, on tuonut

minut asian äärelle. Tätä on ollut ihana tehdä, voimistella.

Ja viikonloppuna oman seurani 40-vuotisjuhlissa sain taas

olla Valkeaa lintua esittämässä. Jotenkin tuon ihanan

kokemuksen kruunasi Reetta Rädyn pitämä puhe, jossa hän

muisteli naisvoimistelua lämpimin sanoin - joista moneen

pystyin samaistumaan ja joista osa nousi mieleeni juuri

niiden sanojen kautta. Ja jotenkin kai se iski kunnolla

tajuntaan - haluan jatkaa tätä vieläkin, voimistelua.

Haluan haastaa itseäni, saada esittää ohjelmia, nauttia,

tuntea lihaksissa, ärsyyntyäkin jos/kun en osaa ja pysty.

Haluan ilmaista, virrata, sykkiä, koskettua, ojennella nilkkoja.

Kuten Reetta mainitsi, kehon muisti. Siellä tämä

kaikki on uinunut, silloin välillä kun se ei elämääni

mahtunut. Osa kohdista uinuu edelleen. Osa ehkä iäti :)

Mutta aina kun löydän uuden uinuvan

palasen, tekee mieli kirkua ja sanoa

No niin, tervetuloa kotiin!