Jokin muuttui

Voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet käyty nyt loppuun. Matka muutti minussa jotain, osa prosessoituu edelleen, mutta tässä muutamia palasia siitä mitkä saivat uutta katsetta.

Suhtautuminen perhe-valokuvien ottoon. Jokainen saa tulla kuvatuksi omilla ehdoillaan, tai kieltäytyä täysin. Jälkimmäinen saattaa toisinaan harmittaa, mutta pääsen siitä yli. Mutta jos joku haluaa seistä päällään, joku piilottaa kasvot, joku näyttää kieltä - antaa sillä hetkellä sen valokuvaan, antaa nähdä sen sillä hetkellä, niin se on täysin okei. Nyt katson mukamas epäonnistunutta perhe-valokuvaa hymyssä suin - mitä ihania luonteenpiirteitä. Miten haluaisit tulla kuvatuksi.

Sammakoiden nieleminen. Niin helposti suusta tulee: Oi pömppömaha näkyy, kasvoilla on finni, kääk mikä ilme, selluliittiä reisissä, naama punoittaa, ihme asento. Nyt kuvia katsoessa mielessä Miinan ohjeet siitä kuinka sammakot niellään. Jos ne ehtii poskien sisään, niin kela takaisin päin ja niellen vaan. Mitä kaunista ja hyvää kuvassa on. 

Valokuvat ovat henkilökohtaisia, niihin liittyy monenlaisia tunteita. Näemme kuvia erilailla, koemme niitä erilailla. Toinen voi muistaa kuvista juhlat, toinen muistaa tuskan jota sillä hetkellä sisällä kantoi. Jokaisella on oikeus omaan tulkintaan. Toisaalta  kuvista voi löytyä uuttakin, oman kokemuksen lisäksi. Mitä kaikkea kuva voi kertoa - siinä olevista ihmisistä, paikoista, kuvaajasta.

Kuvilla voi tehdä näkyväksi sellaista, mikä ei vielä ole olemassa. Mitä haluan vahvistaa.

Katse. Siihen se kiteytyy. Lempeä katse. Annatko luvan katsoa? Sinun ehdoilla. Sinä päätät mitä haluat itsestäsi näyttää ja minä hyväksyn sen. Hyväksyn Sinut. 

Se mitä valitaan katsoa, vahvistuu

 Olen matkalla, voimauttavan valokuvan. Itseni vuoksi, mutta myös saadakseni

työhöni lisää työkaluja, uutta ajattelu- ja katsontatapaa, uutta inspiraatiota.

Hiukan myös siksi, että voisin käyttää menetelmää ystävieni kanssa. Joskus

jatkokouluttautua ja pitää aiheen äärellä kursseja. 

Mutta itse matkaan. Muutama etappi takana. On tullut kahlattua läpi
muutamia kuvia itsestä ja katsottua niitä eri valossa. Prosessia tapahtuu
koko ajan, välillä hiljaisemmin ja huomaamattomasti, mutta on tälle
matkalle mahtunut epämukavuutta, sieltä ulos astumista, itkua, kummastelua,
ihastelua, oivaltamista, voimaantumista. Uusin silmin katsomista ennen kaikkea.

"Voimauttavan valokuvan menetelmässä ajatellaan, että se, mitä valitaan

katsoa, vahvistuu. Valokuvan kyky on sekoittaa totta ja fiktiota, jonka vuoksi

se voi tehdä näkyväksi asioita, jotka ovat vasta syntymässä ituna ihmisten

mielessä, tai jotka eivät reaalimaailmassa olisi mahdollisia..."

Se mitä valitaan katsoa, vahvistuu. Siitä näkökulmasta lähdin miettimään

millaisia kuvia itsestäni tahtoisin. Mitä itsessäni haluan vahvistaa.

Voimaa ja valoa. Herkkyyden hyväksymistä, sen äärellä voimaantumista.

(EDIT: Jotain mystiikkaa, salaperäisyyttä - ne tuli kuviin sitten kuin vahingossa)

Luottamusta elämään, siihen että asiat tapahtuu omassa tahdissaan.

Minä, kokonaisvaltainen minä. Sen paketin haluan koota paremmin yhteen.

Kuvien makustelu jatkuu. Mitä näen ja tunnen. Rakkauden valossa. Mitä näen ja

tunnen, jos en kritisoi ja moiti. Hidasta elämää - sellaista se on kuvien äärellä.

Se mitä valitaan katsoa, vahvistuu.