Verta ja särkyneitä sydämiä

Pääni on ollut viimeisen parin viikon ajan täynnä parisuhde-draamaa. Kun ollaan yhdessä, ei olla yhdessä, ollaan yhdessä mutta hiljaa, ei olla yhdessä mutta janotaan toisia. Olen toisten iholla, kosketuksissa. Kun katseet kohtaa, iho vastaa ihoon. Näen kasvoja liikennevaloissa, mieli seikkailee siellä ja täällä, näen kasvoja kaupassa. Tunnen samoja tunteita, olen ihastuksissa ja suruissa.

Pääni elää läpi nopeatempoisia elvytyksiä, akuutteja kirurgisia leikkauksia. Kuolemaa ja selviytymistä. Luulen, että jos kykenisin kliinisiin juttuihin, niin tässä imussa osaisin varmasti tehdä sydänleikkauksen, takuulla myös operoida kasvaimen runtelemat aivot. Ihan varmasti...

Olen siinä tilassa, että päätän lopettaa - painaa nappia ja katkaista kierteen. Mutta jälleen huomaan, että olen antautunut.  Olen koukussa.

Sen siitä saa, kun aikoo kurkata Viaplayssä Greyn anatomiasta vain sen ihan ensimmäisen jakson - ihan vain muistin virkitykseksi, että mistä kaikki sai alkunsa. Ja sitten se viekin mukanaan, usean tuotankokauden verran. Olen Derek ja Meredith koukussa. Tai oikeastaan jo pikku hiljaa luopumistyötä tekemässä. Kohta jäljellä enää näitä uusimpia jaksoja Ruudusta. Jotka eivät tunnu enää miltään, ei Derekin jälkeen. 

Mutta sanon vaan, sarjat joita voi katsoa monta jaksoa putkeen, on huono juttu. Huoooono juttu.