Nainen naiselle uhka

Ollaan puhuttu viime aikoina ystävien kanssa epävarmuuksista, ja siitä kuinka muut naiset voivat horjuttaa omaa varmuutta ja nostaa monenlaisia ajatuksia ja tunteita pintaan. 

Kun tuntee itsestään ettei ole riittävästi ja ettei kelpaa, voi syntyä kokemuksia siitä, että jää jonkun toisen loisteen varjoon piiloon eikä tule nähdyksi. Tai kun sydän on murjottu, moni yllättäväkin asia saattaa nostaa itsessä kuohuja pintaan. Kun jää huomiotta lähellä olevissa tai muissa ihmissuhteissa, voi alkaa kokea näkymättömyyttä ja monenlaista kipuilua sekä kateutta siitä, että joku toinen saa sen mitä itse toivoisi.

On paljon asioita joissa voi kokea kateutta, uhan tunnetta ja huonommuutta. Toisen ulkonäkö, keho, luonne, saavutukset, ihmissuhteet, harrastukset - mikä vain voi aktivoida epävarmuuksia. Vaikka itsellä, itsessä olisi mitä vain upeutta, voi silti kokea epävarmuutta. Vaikka muut näkisivät sinussa monenlaista kauneutta ja ihanuutta, sitä voi olla itsellä vaikea nähdä ja sen sijaan sen kaiken näkee vain toisissa, ja itsensä surkeana maanmatosena.

Pohdimme ystävien kanssa myös sitä, kuinka erilaisia asioita me ihmiset pidämme viehättävänä. Se mikä saa toisen sydämen läpättämään tai kateuden vihreyden nousemaan kasvoille, on kovin yksilöllistä. 

Jonkun säihkyvä olemus ja ulkomuoto saa toisinaan oman oloni tuntumaan hiirulaiselta. Jonkun tarmokas tekeminen saa joskus itseni tuntemaan olon laiskaksi ja saamattomaksi. Toisen ilo saa omakuvan näyttäytymään synkeänä. Ja monia muitakin löytyy.

Kirjoitin joskus Instagramin puolella siitä kuinka burleski-workshopissa minussa heräsi ihanan ystävättären suhteen kiemurteleva olo, että "voiii kun minäkin osaisin noin hyvin, mä oon surkea". Mutta se tuli ja meni ja keskityin nauttimaan omasta tekemisestä ja katsoin ilolla myös ystävätärtäni.

Mietimme myös sitä, että kun ns. kiillotamme pintaa, teemmekö sen siksi, että se tekee meille hyvän olon?

Vai siksi, että voisimme loistaa niiden rinnalla, jotka meissä uhan tunteen synnyttävät, kaipauksesta tulla nähdyksi, ollaksemme hyväksytympiä, peittääksemme kipuja, että kokisimme olomme varmemmaksi tai jotain ihan muuta? Tokihan se voi myös vaihdella. Joskus se on itseämme varten, joskus tarvitsemme vahvistusta siihen, että selviämme toisten seurassa tms.

Ajattelen, että missään noista ei ole mitään väärää, mutta jos itsemme ehostamiseen ja olemukseemme liittyy paljon paineita ja sitä myöten stressaavia toimintoja, arvelen sen olevan melko kuluttavaa ja pohdin voisiko olla toisinkin? Ja ei itsensä ehostaminen tarkoita automaattisesti paineissa olemista, se voi jollekin olla mielihyvää tuottavaa. Mutta tarkoitan edellä nimenomaan niitä hetkiä jolloin se oikeasti tuottaa tuskaakin.

Jostain nousi mieleen myös se ajatus "nainen naiselle susi". Että missä hetkissä me muutumme sudeksi toiselle - kenties juuri niissä kivun hetkissä. Kenessä meissä asuu susi, joka haluaakin toisten tuntevan olonsa maanmatosiksi. 

Itse toivon, että pystyttäisiin olemaan yhä enemmän toinen toisille rohkaisijoita. Eihän se aina mene niin, ei kaikkien kanssa kemiat kohtaa eikä rakkauden ilmapiiri tunnu todelta, mutta joskus siinä käärmeisessä olossa voi vähän huokaista ja etsiä lempeyttä.

Ihastelen Tinzen twerktuntien videopätkiä - on niin ihana kuinka siellä rohkaistaan ja buustataan toisia. Minusta se just on ihanaa, että naiset buustaa toisiaan. Vaikka heräisi kateutta, niin sekin on inhimillistä. Mutta ehkäpä just sillä toisen puolesta iloitsemisella sitä saa joskus lievennettyä.

Ajattelen, että avoin keskustelu on monessa kohtaa hyvästä. Mekin kävimme ystävän kanssa keskustelun siitä miten hän koki minuun liittyen ja se kevensi ilmaa.

Aina löytyy joku johon verrata, aina löytyy joku jonka seurassa voi möyhentää itsensä rumaksi ankanpoikaseksi. Mutta jos tavoittelemme kuvaa toisesta, joudumme muokkaamaan sitä jatkuvasti - omakuvaa siis.

Se, että muodostamme meistä sen omakuvan, on paras lähtökohta moneen. Se voi olla kovin pelottavaakin, mutta varmasti palkitsevaakin. Jos annamme itsestämme kuvan, mitä sisältä emme ole, miten kukaan voi siihen juuri meidän ihanuuteemme ihastua. Tunnelukko-kirjasta tuli mieleen ajatus siitä, että jos tarjoilemme itsestämme kuvan minkä arvelemme toisen haluavan, jossain kohtaa sen kuvan ylläpitäminen alkaa muodostua taakaksi ja kapinoida meitä vastaan (olipa kyse ulkonäöstä tai syvemmistä ominaisuuksista).

Olipa se kuva, mitä tänään itsestäsi näytät, millainen vain, kunhan tuntuu sinusta kotoisalta, niin se on tärkeintä. Se, että sinä olet sinä, on parasta säihkettä maailmaan.