Ehkä siihen tottuu

Muutoksen hetkellä voi tuntua: en pysty tähän, en ikinä sopeudu, en pysty elämään ilman, en pysty tuntemaan uutta, en osaa, en halua, tästä ei selvitä.

Minustakin on tuntunut monet kerrat niin. Olen ollut ihan varma, että en selviä, enkä pysty sopeutumaan, enkä pysty tuntemaan mitenkään toisin. 

Sitten kun muutoksen pyörä on vain mennyt eteenpäin, huolimatta minun vastaan vänkäämisestä, onkin herännyt uusia ajatuksia, josko sittenkin. Ja on vahvistunut hurjan paljon se ajatus, että muutokseen sopeutuu. Siitä mikä ei ennen ollut mahdollista, tuleekin osa arkea ja ns. normia.

Mutta siihen kypsymiseen tarvitaan aikaa, ei se sormia napsauttamalla tapahdu. Se uuden asian sisään ajaminen tapahtuu siinä ehkä vaivihkaa. 

Joskus ne muutokset liittyvät ihmissuhteisiin - vaikka ero, kuolema, välirikko - , työn menettämiseen tai vaihtamiseen, asumisjärjestelyjen muuttumiseen, rakkaan/tärkeän esineen rikkoontumiseen, auton vaihtoon, fyysisen toimintakyvyn muuttumiseen ja moniin muihin. 

Mutta se on varmaa, että ihminen voi sopeutua - silloinkin kun ei usko siihen alkuun yhtään. Ja sekin on varmaa, että joskus se muutos osoittautuukin onnenpotkuksi. Joskus se tuo tullessaan niin paljon hyvää, että sitä ei ole sitten uskoa todeksi. 

Se muutos mikä vääjäämättä on tapahtumassa, anna sen tapahtua - löysää jarru. Se ei välttämättä alkuun onnistu, mutta kokeile aina välillä mitä tapahtuu, jos nostat jalkaa jarrupolkimelta, edes vähän. Sinun ehkä tekisi mieli painaa kaasua, että se kaikki olisi pian ohi. Mutta saattaa olla, että siinä muutoksen autossa onkin nopeudenrajoitin, ja se ei onnistu. 

Mutta raastavalla muutoksen hetkellä, kuiskaile itselle tästä selvitään. Jos siihen ei ihan usko, niin voisiko sanoa, että kyllä tästä saatetaan selvitä.