Lyijypaakku

"Kun se hiipi minuun
Se lyijypaakku
Se joka otti osansa minusta
Ja liikutti sitä haluamallaan tavalla
Kun se hiipi minuun
En alkuun edes huomannut
Se oli sellaista ovelaa villasukissa hipsuttelua

Mutta kun aloin saada vihiä siitä
Huusin Itselleni saatanaa
Syytin omaa asennevammaa
Potkin itseäni selkärankaan
Että pysy nyt helvetti suorassa
Äläkä tuulessa taivu

Mutta se paakku
Se oli päättänyt tulla
Niin sehän tuli

Ja minä istuin iltaisin pimeässä
Ja kysyin siltä
Että miksi
Mutta se oli vaan hiljaa
Mykkänä

Minä vähän itkin
Ja laskin pääni alas
Käänsin sille selän
Annoin unen tulla

Sitten alkoi vetää jaloissa
Seinät narista
Nirinari
Ja sitten kaatuivat
Ulospäin ne kaatuivat

Minä istuin siinä keskellä
Ja katsoin kun jalkojeni juureen käveli menneisyys
Siihen tuli pettymyksiä
Siihen tuli haavat
Siihen tuli kaikki ylikuorma mitä en ollut ennen nähnyt

Me oltiin alkuun ihan hiljaa
Minä katsoin niitä
Ja mietin että minunko nämä on?

Istuin kauan hiljaa
Nekin istui

Okei, te olette minun

Ja jotain liikahti eteenpäin"




10 kommenttia

  1. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta hyvä on, jos sen pystyy hyväksymään.
    <3 Katja <3

    VastaaPoista
  2. Hengitä syvään ja anna tulevaisuuden ihanien haaveiden täyttää sydämesi!
    Heitä menneet tuulen mukana kauas pois ja nosta leuka kohti tulevaa.
    Siellä asuu uusi elämän kevät! <3

    VastaaPoista
  3. Hyväksyminen on vaikea ja haasteellinen laji, kovin epäreilu myös. Joskus on tuntunut, että se lyijypaino olisi kuin lyijyllä täytetty pelastusrengas. Hyvässä uskossa pistät hanttiin ja porskuttelet menemään, mutta pelastusrenkaaseen onkin sujautettu jotain ihan muuta.

    Niin kauniisti puet sanoja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, hyvin kuvailet asiaa! <3 Hyväksyminen vaatii joskus melko paljon... Kiitos Taru <3

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)