Häpeän varjossa

Kesän aikana keho-häpeäni on pitänyt itsestään ääntä. Se on saanut valitsemaan vaatteita niin, että keskivartaloni kohdat olisivat turvallisen vaatesuojauksen alla piilossa. On ollut kaipuu hautautua isoon viittaan. Se on saanut miettimään mm. tankotanssin jatkamista - kykenenkö olemaan pikku tamineissa. Ei niin kiintein takapuolin, pienin selluliittipahkuroin. Katkennein verisuonin, kalpein jaloin. Napa/käsi/rinta/jalkakarvoin. Pömppövatsoin. Voinko mennä voimistelutunnille pömppövatsalla ja ottaa vastaan mahdollisia kysymyksiä raskaudesta (niitä on kuultu useaan kertaan ihmisten ilmoilla). Jostain syystä juuri vatsa on suurin häpeän kohteeni. Vatsani elää stressissä mukana ja stressi elää sen ongelmissa mukana. Minulla on kai jonkinlainen "vatsa-reksia", tiedän oikean ongelman olevan korvien välissä.
Osasyynä tähän kehoni jähmeään jankkiin on ollut varmasti liikkumattomuus. Liian vähäinen sellainen. Sen sijaan, että olisin ulkoiluttanut sitä ja samalla mieltäni, olen keskittynyt tökkimään kehoani ilkeyksillä. Mutta nyt loppukesää kohden nousi ajatus - liike on lääke, kävele. Ja tuli tunne, että nyt riittää, kävele. Kävele hyvän olon tunteen vuoksi, älä inhosta. Ja olen lisännyt askeleita (ainakin muutamia), niinäkin päivinä, kun on väsyttänyt hullunlailla. Ja sitten nähnytkin auringonlaskun, joka valaisi koko tien ja tuntenut tästä kiitollisuutta.

Tankotanssin suhteen olen ohjelmoinut uutta ajatusta - olen mitä olen. Ei minun tarvitse selittää kehoani, minä voin vain mennä ja kieppua tangossa. Maha on välillä rullalla, karvatupsut saattaa pilkottaa, mutta siltikin olen mitä olen. Koska häpeän sanotaan kasvavan hiljaisuudessa, kutistuvan puheessa, niin minun tekisi mieli astella tankosalille ja sanoa paukauttaa: häpeän kehoani, mutta olen päättänyt tulla sen kanssa sinuiksi, jälleen kerran. Mutta uskon, että jo jakamalla teille asiaa, se kutistuminen lähtee liikkeelle, jälleen kerran.

Siispä. Haluan arvostaa itseäni niin paljon, että annan keholleni liikettä ja aivoilleni happea. Haluan, että kehossani virtaa voimakas virta, joka saa minut tuntemaan eloisuutta, suuntamaan katseen ulospäin kehosta. Tiedän, että liikkumalla, moni asia pään sisällä loksahtaa paikalleen ja tuo sinne kenties vielä jotain uuttakin. Vaikka tunnistan häpeän kieleni, haluan silti enemmän uskoa lempeyteen ja hyväksyntään - muissakin häpeäni muodoissa. Moittiminen, piilottelu ei edistä mitään. Vain valo voi lopulta ne nujertaa. 

Sinä katsot minuun.
Luontevammin kuin kukaan.
Pidempään kuin kukaan muu. 
Sinä katsot minuun,
kuin olisin kaunein maailmassa.

Siinä silmiesi alla, tahdon riisua
kaiken sen, millä yritän itseäni peittää.
Siinä silmiesi alla, uskallan olla
sellainen kuin olen.
Siinä silmiesi alla ymmärrän. 
Minussakin kauneutta on. 

Sinä katsot minuun,
enkä minä halua kääntää katsettani pois.
En painaa sitä häpeästä alas.
Sinä katsot minua.
Ja minä annan luvan.

Tähän loppuun lukuvinkki Voi hyvin-lehden häpeä-artikkeliin.

7 kommenttia

  1. Voi miten tuttuja tunteita! Miksi sitä onkaan niin kriittinen itseään kohtaan, en minä ainakaan muota arvostele samalla tavalla kuin kuvittelen muiden arvostevan itseäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, en minäkään. Ennemmin ihaillen katson heitä, jotka uskaltaa keholla kun keholla <3 Miten sitä ajatteleekin, että nyt kaikki katsoo minua ja minun kehon "virheitä".

      Poista
  2. Pysäyttävä ja puhutteleva postaus, kiitos rohkeudestasi Katja! Moniko kantaakaan häpeähaarniskaa harteillaan, kysynpähän vain!
    Kun katson sinua, näen luonnollisen kauniin naisen, lämpimät silmät, kutsuvan hymyn, tasapainoisen kropan. Eikö olekin nurinkurista ja surullista, että sinä kuitenkin piiskaat itseäsi kroppasi "virheistä." Ja samalla tunnistan tuon samaisen häpeäketaleen moitteen kropastani vatsamakkaroineen, ja epäilenpä, että valtaosa varsinkin meistä naisista kokee samoin, moni mieskin. Omaan kehoon ei olla tyytyväisiä tässä photoshoppausten ja kauneusleikkausten vääristyneessä maailmassa, missä täydellistä vartaloa määritetään ja illusioidaan jos jonninmoisilla häivytyksillä, paranteluilla ja operaatioilla.
    Häpeä voi olla hyvinkin taakoittavaa ja vinouttavaa nivoutuessaan minäkuvaan. Onneksi siitäkin voi vapautua. Vinkkaamasi artikkeli piti sisällään tärkeää asiaa. Ehkä otankin mantra-ajattelun nyt tehokäyttöön:)

    Nauti kaikellasi tankotanssista sinä ihana, samoin lempeistä kävelylenkeistä♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi <3 Ja se on hassua, että tiedän kyllä etten ole esim. ylipainoinen, mutta silti häpeän löysiä kohtiani ja päässä on jokin vinksallaan :D Mutta sehän ei katsokaan aina sitä oikeaa kokoa - pään sisällä on se oikea kipu <3

      Ja tosiaan, en varmasti ole ainut ja kuinka moni piilossa kipuilee <3 Ja median tuomat paineet siihen lisäksi :/

      Ja helpottavaa on juuri se, että häpeästä voi myös vapautua.

      Ihanaa viikkoa sinulle Hannah <3

      Poista
  3. Upeita ajatuksia ja vielä kun saisin itseni tuohon moodiin. Sitä usein piiskaa vaan itseään. Meillä on vain yksi elämä, häpeä pois! Kiitos ajatuksistasi <3

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)