Sanojen maailma

Olemassakaan. Olenko. Minä.

Olenko minä tässä tuulessa, tässä myrskyssä.
Olenko minä auringossa, maiseman tyyneydessä.
Olenko kauneudessa, joka pysähtynyt on paikalleen.

Olemassa. Mitä varten. Ketä.

Olen niin tässä. Väärässä paikassa. Virheellisenä.
Olen juoksuhaudassa, kiittämättömyyden kaivossa.
Olen siltojen polttama, omasta syystä.

Olemassa. Olenhan minä. Peili sen näyttää.

Olenhan uusissa aamuissa, uusissa mahdollisuuksissa.
Olenhan versoissa, jotka nuppuunsa puhkeamassa. 
Olenhan armollisuudessa. Väärällä tavalla silti oikeassa.

Olemassa. Tule ja piirrä rajani. Että tiedän.
Olen minä. Olemassa. 

Katso lempeästi. Että tiedän. Olemassa on hyvä juttu.

Joskus se on niin, että yhtäkkiä avautuu sanojen väylä, josta alkaa pulputa jotain mitä en tiedä odottaa. Niiden mukana tulee usein jokin tunne. Joskus ne on minua, kokonaan tai osittain, joskus taas jotakuta muuta. Mutta kun sanat ovat asettuneet, pysähtyneet, olo on seesteinen. Hiljaisuus.

Joskus ruokkimalla lähtee syntymään jotain. Tekstiä pitää kalastella, fiilistellä, makustella, huijailla. Sitten syntyy jotain. Jotain joka ehkä yllättää tai sitten se tuntuu ihan tutulta. 

Joskus taas ei lähde oikein mitään. Ärsyttää vain. Mutta silti tekisi mieli kirjoittaa. Ja silloin annan itselleni luvan kirjoittaa paskaa. Kirjoitan vaan ja unohdan lopputuloksen. Tulkoon surkeaa, kunhan saan vaan laitella sanoja perätysten. 

Joskus taas istun vain alas. Ja odotan. Tulkoon kun on tullakseen. 

(Kiitos Satu postauksesi otsikosta - siitä avautui väylä.)

12 kommenttia

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)