Naisvoimistelijan sielu

Maailman tuuliin, eli nuoruuden myrskyihin minä sen joskus
hukkasin. Ja ihan unohdinkin. Kunnes jossain vaiheessa
tällä aikuisuuden tiellä minä sen kutsun taas kuulin.
Ensin vaimeana, pikku hiljaa voimakkaammin.
Ja sitten löysinkin sen mistä kutsu kantautui.

Ojennetut nilkat, virtaava liike, sykähdykset, liikkeen
kauneus, hengitys, pysähtyneisyys, jatkuvuus, venyvyys,
hyppelyt, hypyt, aaltoilevaisuus, iskut, ryhti, kannattelu.
Niitä minä kaipailin.

Alkuun se oli fiilistelyä, kaiken tuon herättelyä.
Sitten se oli uudelleen opettelua, opettelua, opettelua.
Keholle ajan antamista. On se sinussa, anna sen tulla
luonnostaan. Ja tätä se on edelleen.
Se on siis naisvoimistelua. Sen sielun minä itsestäni löydän,
vaikka jätinkin aikoinaan kesken sen homman. Mutta aina voi
löytää uudelleen hukatun asian äärelle. Vaikkei enää samoin
taidoin, venyvyyksin, lihaksin, niin silti äärelle voi
päästä takaisin. Ja viime vuosina tämä Valkea lintu-ohjelma,
jonka Riikka Virkajärvi-Johnson on suunnitellut, on tuonut
minut asian äärelle. Tätä on ollut ihana tehdä, voimistella.
Ja viikonloppuna oman seurani 40-vuotisjuhlissa sain taas
olla Valkeaa lintua esittämässä. Jotenkin tuon ihanan
kokemuksen kruunasi Reetta Rädyn pitämä puhe, jossa hän
muisteli naisvoimistelua lämpimin sanoin - joista moneen
pystyin samaistumaan ja joista osa nousi mieleeni juuri
niiden sanojen kautta. Ja jotenkin kai se iski kunnolla
tajuntaan - haluan jatkaa tätä vieläkin, voimistelua.

Haluan haastaa itseäni, saada esittää ohjelmia, nauttia,
tuntea lihaksissa, ärsyyntyäkin jos/kun en osaa ja pysty.
Haluan ilmaista, virrata, sykkiä, koskettua, ojennella nilkkoja.

Kuten Reetta mainitsi, kehon muisti. Siellä tämä
kaikki on uinunut, silloin välillä kun se ei elämääni
mahtunut. Osa kohdista uinuu edelleen. Osa ehkä iäti :)

Mutta aina kun löydän uuden uinuvan
palasen, tekee mieli kirkua ja sanoa
No niin, tervetuloa kotiin!

14 kommenttia

  1. Ihan mahtavaa! Vaikka olen itse liikunnallinen ja omasta mielestäni hallitsen kroppaani suht hyvin, niin mulle on kyllä ikuinen mysteeri, miten joku pystyy nostamaan jalan edessään yli 90 asteen kulmaan ilman, että autaa käsillä. Ei valkene mulle :). Että onko se joku erityinen lihas vai tahdonvoima vai syntymässä saatu lahja, joka sen jalan nostaa. Kovan harjoittelun lisäksi tietty. Eikä riittäis kyllä koordinaatiokaan naisvoimisteluun, mutta ihaillen katselen sitä liikkeiden yhtäaikaisuutta ja kaikka. Just nimenomaan sellasta NAISvoimistuelua.

    Näytät ihanan sulavalta valkealta linnulta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Ajattelisin, että lihaksistoa siinä tarvitaan, ja sitä venyvyyttä, että se se jalka pääsee nousemaan :) Siihen kuitenkin itselläkin melkoisesti matkaa :D

      Kiitos <3

      Poista
  2. Kauniit ihanat kuvat.
    Ihmisen pitääkin tehdä asioita, joista on nauttinut lapsuudessa ja nuoruudessa. Ne on usein juuri niitä juttuja, jotka tuovat aidon ilon <3

    VastaaPoista
  3. Olen harrastanut naisvoimistelua koko lapsuuden ja nuoruuden. Nyt iski sellainen haikeus ja ikävä lajia kohtaan. Ihanasti kirjoitettu!

    VastaaPoista
  4. ❤ Tulipas niistä kuvista kauniita! Määhän sanoin, että se jalka on riittävän korkealla 😏

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellä on ilmeisesti kuvan ottanut :) <3 Nää kuvat on ne, joissa jalka sit oli tarpeeksi korkealle, deletoiduissa oli se alaviisto :D

      Poista
  5. Aika mahtava juttu! On ihailtavaa, kun ihmisellä on jokin harrastus, josta on innoissaan. Ja etenkin jos kyseessä on jo lapsuudessa aloitettu harrastus.

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)