Omanlainen äiti

Selviytyjä. Kuka on selviytyjä.

Minä olen aina halunnut olla selviytyjä.
Selviytyä siitä mitä elämä tarjoaa.
Mutta aina se ei ehkä ole ollut hyvä juttu.
Kun on halunnut näyttää, että selviytyy,
vaikka oikeasti on vapissut heikoilla jäillä.

Tuona aiemmin kertomana paska äiti-päivänä
minä sain jonkinlaisen flashbackin. Joka
aiheutti melkoisen tunneryöpyn.

Kävin mutkan niissä ajoissa, kun tulin
äidiksi. Pohdin sitä haparointia, mutta myös
sitä pärjäämisen tarvetta. Sitä näyttämisen
tarvetta - kyllä minäkin voin pärjätä.
Äitiys on varmasti elämän mittainen matka.
Ja siinä lapsen rinnalla sitä kasvaa. Koska
olin melko nuori ja elänyt osaksi melko
vastuutonta elämää, niin ihan perus juttujen
handlaaminenkin vaati opettelua, hahmottamista.
Ihan jo se vastuunotto toisesta. Että mitä se
ylipäänsä tarkoittaa.

Toisten sanoista, kaikenlaisista opuksista,
poimin itselleni kuvaa siitä, että millainen äidin
tulee olla. Siitä kuvasta muodostui melkolailla
sellainen "päiväkoti-äiti". Jossa kaiken täytyy
tapahtua tietyssä rytmissä ja päiviin sisältyä
monenlaista ohjelmaa.

Mutta en minä sellaiseen pystynyt.
Ja siitä on seurannut se, että koko äitiyteni
ajan olen kokenut itseni syvästi vaillinaiseksi
ja syylliseksi. Sen tajusin oikein kunnolla nyt.

Pääni on ollut niin täynnä sitä ajatusta, että
millainen äiti minun pitää olla, etten ole osannut
huomioida sitä, että millainen äiti minä olen.
Mikä on minulle ominaista. En vasta, kun ihan viime
vuosina. Olen kuulostellut itseäni ja yrittänyt saada
kuvaa siitä, että millaista on minun äitiys, jos
vaistoni, sydämeni ohjaa minua.
Ja nyt siitä seurasi vuolas itku, jota en hyvilläkään
pidättelijän taidoilla saanut heti tyrehdytettyä. Enkä
alun jälkeen edes yrittänyt. Annoin sen kaiken tulla.
Ja annoin sen näkyä myös puolisolle. Ja räkäposkella
kerroin sen myös ystävälle, mikä on harvinaista. Siis
se itkeminen räkäposkella, toisen kuullen.
Löysin sieltä jotain surua, harmitusta, ehkä vihaakin.
Löysin sieltä ajatuksia. Olisin tarvinnut rohkaisua!
Luottamuksen sanoja: Sinä osaat olla äiti.
Sinä löydät oman tapasi olla äiti. Olisin kaivannut
enemmän henkistä tukea. Lempeyttä. Paijaamistakin.
Ohjaustakin varmasti.

Mutta ei ne ajatukset olleet muita syyttäviä.
Ennemminkin sellaisia Voi kunpa!
Kunpa olisin silloin uskaltanut kertoa pelosta,
että entä jos en pärjää! Niistä hetkistä, kun
en ole oikein pärjännyt. Kunpa olisin uskaltanut
kertoa siitä pelosta, että kyllä minä nämä lapset
jotenkin saan tärveltyä. Tai ehkä minä kerroinkin.
Mutta omat odotukset pidin siltikin liian korkealla.
Tavallaan olen kiitollinen siitä, että minulla
on ollut halu pärjätä. Se on saanut minut oppimaan
vastuuta, itsestä uusien voimien etsimistä. Se on
saanut minut harjoittamaan itsetutkiskelua. Vaikka
en vieläkään kovin herkästi pyydä apua, niin silti
tunnistan nyt omia rajojani paremmin. Eikä se ole
sellaista meininkiä, että veri maistuu suussa.
Tänään äitiys on paljon myös tasapainoa.

Nyt teen kuitenkin vielä parempaa tuttavuutta
omaan äitiyteen. Vaikka odotuksien kanssa edelleen
kamppailen, niin silti nyt tuntuu, että jokin kelkka
taitaa elämässäni kääntyä. Osasta uskomuksia olen nyt
valmis luopumaan. Kulunut reppu voi jäädä tähän.
Reppu joka on painanut selkää, vaikken enää niin
tietoisesti ole niillä asioilla piiskannutkaan
itseni. Nyt lasken sen tähän.

Luota itseesi ja kykyyn olla äiti.
Sinä löydät keinot ja tavan olla.

Millainen äiti haluat olla. Unohda pitäisi.
Herättele sydämen ääntä, se kyllä auttaa sinua tielläsi.
Kuuntele Rakkauden ääntä, unohda Pelko.

20 kommenttia

  1. Tämä(kin) teksti kolahti syvälle. Mulla on ollut niin samanlaisia tuntoja. Olen yrittänyt olla oppikirjaäiti - reipas, rutiineja luova, sellainen neuvolatätien ihanne. Mutta voi miten se uuvutti... Olen kiukunnut ja polkenut jalkaa, heittänyt joitain rooleja jo menemään, mutta silti on se vajavaisuus ja syyllisyys. Ja tunne siitä, että on vääränlainen.

    Äitiys on minulle matka, jonka aikana törmää omiin pimeimpiin puoliinsa ja joka pakottaa näkemään itsensä paskimpana mahdollisena olentona. Toisaalta myös valo, ilo ja loputon rakkaus ja kiintymys on jotain sellaista, mitä ei missään muussa asiassa koe.

    Pienin askelin eteenpäin, kohti omempaa tapaa olla äiti ja ihminen ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo on niin tuttua - kun en päivittäin yltänyt odotuksiini, se sai minussa aikaan kiukkua, väsymystä. En vana ehkä sitä silloin tajunnut.

      Ja hyvin sanottu, tosiaankin tällä matkalla törmää pimeimpiin puoliinsa, mutta onneksi myös valoon <3

      Ihana kun kommentoit <3

      Poista
  2. ♡♡ samanlaisia ajatuksia on pyörinyt myös täälä ♡♡ ja räkä poskella on rääytty, mutta ihan omaan hihaan vaan.
    Mä tulin myös nuorena äidiksi ja jotenkin sitä teki kaiken juuri niinkuin ajatteli että pitää tehdä. Selvittiin kyllä suht hyvin mutta tänä päivänä olisin armollisempi itselleni. En vaatisi niin paljoa varsinkaan semmoista mikä ei tule luonnostaan.

    Olet ihana ja maailman paras äiti just semmosena, tommosena kuin oot ♡♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin juuri, teki niin kuin ajatteli että pitää tehdä <3 Ja kunpa olisi älynnyt tuon aiemmin, että antaa tulla sen mikä luonnostaan tulee. Nyt pyrkimys pysyä mahd luomulla tiellä :D

      Ihana sinä, ihana äiti <3

      Poista
  3. Kiitos tästä. IHANA teksti, joka osui ja upposi. Armollisuutta ja rakkautta meille kaikille.

    VastaaPoista
  4. Ihana teksti! MÄ niin olen selviytyjä ja aina leuka pystyssä eteenpäin! Ennen en edes pystynyt sanomaan, että minun oli paha olla tai tarkemmin, kun ajattelen en varmaan edes tunnistanut sitä tunnetta! Nyt kuitenkin onneksi osaan antaa itseni olla ihminen ja aina ei todellakaan tarvitse pärjätä! Amen!!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä <3 ON ihana, kun uskaltaa tarttua toisen käteen <3

      Poista
  5. ♡ Ihana teksti! Täälläkin on yksi selviytyjä, jonka on ollut hankala pyytää apua :)

    VastaaPoista
  6. Voi että miten mää tykkään näistä sun teksteistä!! ♥ Ja oon onnellinen siitä, että oot oivaltanu jotaki tosi suurta!

    VastaaPoista
  7. Täällä on ollut jotain ihme vatsatautia liikkeellä ja eilen piti jo soittaa äidille, kun oli niin surkea olo. Toivon mukaan myös itse olen sellainen äiti, jolle lapset voivat soittaa aina kun tarvii olkapäätä. Sairaana ne lähimmät ovat niin merkittäviä henkilöitä. Eilen siitä kotona puhuin puolisolleni. Oli hyvä, kun oli lähellä ja haki vesilasia jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, sitä itsekin toivon <3 Ja se on tärkeää, että voi kotona nojautua johonkin, kun on huonossa hapessa.

      Poista
  8. Vau, miten hienoja oivalluksia!
    Itsekin olen kamppaillut samantyyppisten kelojen kanssa. Mutta niin se vain on annettava anteeksi myös itselle <3 Kaikkea hyvää meidän kaikkien vanhemmuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on, vaikka vaikeaa se välillä on :) Levollista yötä ja ihanuutta vanhemmuuden tielle <3

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)