Päättynyt polunpätkä

Kirjoitin aiemmin siitä toiveesta, että saisin jossain vaiheessa kertoa eräästä pienestä polusta ja sen jännittävistä vaiheista, joilla minua johdateltiin eteenpäin. Siitä kuinka uusi Ovi avautuu.

Olin yhdellä polulla. Opin sillä kyllä itsestäni paljon uutta. Vaikkakin alkuun kävelin sitä hiukan horjuen, mutta loppua kohti yhä varmemmin. Mutta sitten polku sulkeutui. Vaikka minulla oli niiiin hyvä fiilis asiasta.

Ja tokihan se vähän harmittaa nyt. Tekisi mieli polkea jalkaa, hiukan nyyhkyttääkin. Näyttää keskaria yläkertaan ja kysyä, että mikähän tämän tarkoitus nyt sitten oli? Se, että tulen vastatusten jälleen sen syvän tunteen kanssa, että miksen kelvannut ja sen nolouden tunteen kanssa kun luulin itsestäni liikoja - vastatusten, että kesyttäisin ne ja kertoisin taas varmennuksena, että ei kyse ole siitä? Pettymyksen tunne ei ole kiva tunne.
Mutta onhan se elämään kuuluvaa. Eihän kaikki voi aina mennä putkeen saati edes pitäisi. Se polku ei ollut kokonaisuudessaan tarkoitettu minulle - nyt ainakaan. Jostain syystä minun oli kuljettava sitä hetki. Taidan tietää osaksi miksi. Siksi, että suuntani vahvistuisi entisestään. Siksi, että nyt tiedän minulta löytyvän rohkeuttakin, rohkeutta kuulla ja kuunnella pelon sijaan sydämen ääntä. Kuunnella kutsuja ja astua sitä kohti, missä sydän heittää ilon kuperkeikkoja. Niin ja siksi, että oppisin olemaan vieläkin rakkaudellisempi itseäni kohtaan. En etsimään sitä vikaa, miksi ei onnistunut. Silti analysoija minussa tahtoisi kuulla suoran vastauksen, miksi en minä. Tahtoisi pilkkoa sen liiterin hyllylle nättiin pinoon.

Johdatusta, semmosta ole olemassakaan
- sanoo kiukkuinen pieni tyttö sisälläni.
Harhaanjohtamista - jatkaa se.
Sinä senkin romantisoija,
sinä senkin innostuva hihhuloija
- se vielä huutaa perään.
Katkera on äänensävy tuolla tytöllä. Sinua taitaa tosissaan harmittaa. Mutta ei huolta, kyllä minä aikuisena sen rauhoittelen. Lopulta vielä kuiskaan ne sanat sille, jotka nyt saattaisi saada sen raivostumaan. Jotain vielä parempaa on tuloillaan, sinua valmistellaan siihen, jaksa odottaa kärsivällisesti. Mutta ihan vielä ei taida olla oikea hetki. Antaahan sen hetken aikaa kiukutella, vähän dramatisoidakin. Asennoitua uuteen vuoteen hiukan erilailla.

Ja vaikka tästä ovesta en sisään päässyt astumaan, niin tulee ovia joista minä vielä astun. Ihan uusista ovista, tai sitten joku ennen kiinni ollut ovi, aukeaakin uudelleen. Mistäpä näistä tietää. Niin ja joistakin ovista saatan astella takaisinkin päin, ehkä paiskata sen lujaa takanani kiinni. Mutta se on varma, että näillä matkoilla toiveiden ja unelmien, aion koputella. Mutta en mitä sattuu ovia, enkä pakonomaisesti. Aina silloin, kun se sydämessä tuntuu hyvältä.

10 kommenttia

  1. Olet rohkea! Kannustan jatkamaan kulkemista unelmien polulla. Tarvitsemme kurkottelua kohti sitä, mikä tuntuu sydämessä hyvältä ja oikealta, senkin uhalla että välillä tipahtaisimme. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Kannustajat ovat aina tervetulleita rinnalle kulkemaan <3 :)

      Poista
  2. Harmitus on ymmärrettävää. Mutta kuten sanoi, uusia ovia vielä aukeaa. Ja harvoin kurkistus oven taakse on huonosta. Joka kerta jotain tärkeää ja uutta oppii. Lämminhenkistä sunnuntaita!

    VastaaPoista
  3. Kovasti odotettu asia ja sekun karahtaa kiville niin harmittaa. Mutta sillä ei ollut tarkoitus (vielä) toteutua. Sinua odottaa jtn parempaa. Sitä on pettymyksen hetkellä vaikea ymmärtää, mutta vielä kohtaat paljon parempaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on <3 Mutta sisäinen mesoajakin on jo hurjasti laantunut :)

      Poista
  4. Minullakin on sulkeutunut niin monta lupaavan tuntuista ovea. Ja se on harmittanut. Monesti vasta pitkälti jälkikäteen on ymmärtänyt, miksi sen oven piti sulkeutua. Monesti ovi sulkeutuu, jotta joku uusi (ja vielä parempi) voi avautua, näin olen omassa elämässäni huomannut. Toki surullinen ja pettynyt saa olla oven sulkeutumisesta. Uskon kuitenkin, että jotain vielä suurempaa on tulossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siinä monesti käy, tarkoituksen tajuaa kunnolla vasta jälkeenpäin. Kiitos myötäelämisestä :) <3

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)