On heitä. On meitä.

On heitä, jotka ovat tyytyväisiä siihen mitä on.

Siihen perusarkeen ja siihen työpaikkaan, joka ollut

aina, tai melkein aina. Heillä on tutut, turvalliset

rutiinit ja elämää soljuu nätisti eteenpäin. He ovat

onnellisia kaikesta siitä. He eivät kurkottele tähtiä

taivaalta, vaan ihastelevat niitä sydän sykkyrällä.

On heitä, jotka elävät tasaista arkea. Lompsivat joka

päivä siihen samaan, tuttuun työhön. Toistavat samoja

rutiineja päivästä toiseen. Mutta eivät nauti siitä.

He ehkä valittavat siitä, syyttävät maailmankaikkeutta

siitä että ovat syntyneet väärien tähtien alla eivätkä

usko että muutos olisi heille oli mahdollista. He jatkavat

kulkua kaihoisin, ehkä vihaisinkin mielin. Raahautuvat

töihin, mutta eivät saa siitä juuri mitään nautintoa.

He katsovat öisin tähtiä, haaveilevat koskettavansa

niitä, mutta eivät lamaannukseltaan pysty tai halua

etsiä tikkaita. Eivätkä kokeile hypätä, ei pinota

kirjapinoja korokkeiksi, eivätkä kokeile vetovoimalla

saada tähtiä luokseen. Heillä on ehkä toiveita, salaisia

unelmia, mutta heillä ei ole energiaa, uskoa tai lopulta

haluakaan edetä niiden kanssa mihinkään. He vain kulkevat

eteenpäin pysyäkseen hengissä, ei kokeakseen elämää.

Sitten on heitä, jotka haluavat kokea, elää mahdollisimman

paljon. He kaipaavat uusia tuulia, vaihtelua, elämyksiä.

He tylsistyvät tasapaksussa arjessa, turhautuvat jos

eivät saa tehdä sydämen intohimoja. He eivät halua kulkea

töihin pelkästään velvollisuudesta, siksi että leipää on

pöytään saatava. He haluavat nauttia siitä, tuoda siihen

jotain uutta twistiä. He haluavat ideoida, innostua ja

tehdä tätä muiden kanssa. Sellaiset jutut saavat heidät

lentoon. He kurkottelevat tähtiä, kehittelevät eri

keinoja millä päästä lähemmäksi omia tavoitteita. Koska

niitähän heillä on, tavoitteita ja unelmia.

Tähän voi liittyä sitä, että se tasainen arki saa ahdistumaan.

Paikallaan olo on hankalaa. Aina pitäisi olla jotain meneillään,

tapahtua jotain. Oikein missään ei lopulta ole tyytyväinen olo.

Mutta voi se olla myös levollista. Sitä, että nauttii tästä
elämästä silti, tässä hetkessä on hyvä olla. Vaikka pursuaa
ideoita ja haluaisi kokea niin paljon, niin silti on
mahdollista olla jalat maassa - vaikka lentopyrähdyksiä
välillä tekisikin. Mutta silti sisällä elää se vahva halu
kokea elämää sen monimuotoisuudessa. Nähdä monia eri
kulmia. Käyttää elämä hyvällä tavalla puhki.

Minä tavallaan ihailen ihmisiä, jotka kuuluvat tuohon
ylimpään hahmotelmaani. Hahmotelmiahan saisi toki luotua
yhtä monta kuin on ihmistäkin, mutta nuo nyt on niin
kuin karkeita versioita. Ja monestihan se on seilausta
noiden välillä. Joillakin voi olla persoonassa enemmän
taipumuksia jonkin hahmotelman tyyppiseen, mutta välillä
elämä pyöräyttää asioita niin, että mennään laidasta
toiseen ja välillä marmatetaan. Mutta tähtien kurkottelu
puuskassa minä joskus mietin, että kunpa nyt "vain" olisin
sellainen elämän ihastelija. Ilman sen kummempia haluja
toteuttaa itseäni. (Tämän ei ole tarkoitus kuulostaa
vähättelyltä, vaan täysin positiivisessa kuvassa tätä
ajattelen.)

Vaan kun en minä taida olla. Huomaan kyllä uskomuksen, jonka

mukaan juuri tuo ylin hahmotelma olisi se oikea "kunnollisille

ihmisille", mutta se ei vaan sovi minuun. Ja minusta tuntuu,

että koko ajan annan itselleni enemmän lupaa olla se vallaton

sielu. Jos sielu haluaa toteuttaa itseään, ahmia kokemuksia,

niin mitäpäs sitä estämään. Kunhan se ei estä minua

nauttimasta tästä arjesta. Vaikka sitä tasapainoiluahan

tämä välillä, vielä, on. Kun meinaa tukahtua, kun olisi

niin paljon koettavaa. 

Yhä enemmän ammennan itseeni virtaa ihmisistä, joiden näen

toteuttavan itseään. Ja joiden näen nauttivan siitä. Jotka

rohkaisevat muita. Niillä minä buustaan itseäni.

Ja aika ajoin törmään ajatukseen, jonka sain kuulla ja josta

olin itseasiassa yllättynyt, koska en ollut ajatellut,

että joku näkee minut niin selkeästi. Tosin itsekin vasta

sitten oikein havahduin siihen - että niin se on!

Se kommentti koski omin sanoin muotoiltuna juuri sitä,

minun sydän haluaa tehdä asioita, joita kohtaan

tunnen paloa - että kovin kauaa en jaksaisi tehdä

työtä vain rahan vuoksi, vain turvallisuuden tunteen

vuoksi. En pystyisi elämään, jos minut lokeroitaisiin

johonkin tiukkaan kaavaan, josta ei saa poiketa.

En enää pystyisi, nyt kun tuli sisälläni on

alkanut roihuamaan.