Olepa hiljaa

Olen viime aikoina havainnoinut itseäni. Egoa lähinnäkin, sen
reagointeja. Olen kouluttanut itseäni siihen, että aina ei
tarvitse reagoida. Olen kouluttanut itseäni siinäkin, että
kaikkiin keskusteluihin minun ei tarvitse ottaa kantaa.

Joskus on tarpeen puhua, kertoa oma mielipidekin. Joskus

sitä ihan tarvitaankin, minunkin mielipidettä. Joskus, jos

minut on ymmärretty väärin, tai "syytetään perusteettomasti,

voi reagointi olla tarpeen.

Mutta kun olen ollut sivusta tarkkailija Egoni suhteen, olen

huomannut, että joskus reagointi vie vain omia voimavaroja.

Olen pohtinut, entä jos en nyt reagoi, niin mitä sitten.

Olen pohtinut, että jos nyt reagoin, onko syynä se, että

minun on varmistettava se asia, että "Kyllä minä tiedän".

Ja jos saan sen ilmaistu, onko sillä loppupelissä mitään

väliä mihinkään. Muulle kuin Egolleni. 

Joskus minä en tiedä, ja joskus sen myöntäminen on noloa.

Joskus minä tiedän ja se olisi kiva tuoda esille, mutta

aina siitäkään ei tule hyvä olo. Miksi piti nostaa esille,

se että tiedän. Saa sitä olla tietämättömän tietäväinenkin.

Joskus voi olla vaan hiljaa ja ottaa opiksi - jos sieltä

vaikka tulisikin jotain mitä en vielä tiennyt. On ihanaa

myös olla oikeasti tietämätön - silloin voin taas oppia.

Loppupelissä sillä ei ole isosti väliä, vaikka toinen

luulisi, etten minä jotain tiedä. Jos joku saa vaikutelman,

että on "opettanut" minulle jotain, niin mitä sitten.

Pääasiana pidän kuitenkin sitä, että jos jätän reagoimatta,

se ei saa syödä sisintäni. Minulla pitää olla hyvä ja

levollinen olo sen kanssa, etten sanonut jotain. Jos se

aiheuttaa Egon kiemurtelua, niin se on hyvä vaan. Sydän

kyllä hoivailee sen kuntoon.