Vanhemmat ruotuun, lapset rauhaan

Oi että minua sitten risoo. Ottaa niin pirusti kupoliin. Aikuisten ihmisten järjettömyys! Eniten, lopulta kai kuitenkin surettaa.

Tiedän, kaikilla on kipupisteemme. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja joskus käyttäydytään ihan päättömästi, pienten lasten tavoin. Puhutaan "haavakielellä".

Ja sitten, kun sattuu olemaan äiti/isi-ihminen ja tapahtuukin "ero"-niminen asia, ja jos se sattuu tuntumaan kovin pahalle, niin siinä saattaa vähän arvostelukyky ja järkevyys hetkellisesti heittää härän pyllyä. Ymmärrän tämän, todellakin ymmärrän.

Mutta, sitten kun se ei ole kerta tai kaksi. Eikä ymmärretä omaa käytöstä. Kun menee överiksi. Ei ymmärretä kivun sokaisemana sitä omaa hulluutta. Hulluutta johon vedetään lapsia mukaan. Noita ihania mussukoita, jotka sulattelevat mahdollisesti jo muutenkin eron tuomia muutoksia, ja sitten kun heiltä vaaditaan kohtuutonta ymmärrystä aikuisen sekopäisyyteen, niin siinä minulla alkaa teepannu viheltämään. 

Lopettakaa se lasten kuullen toistenne haukkuminen! Lopettakaa se toisen mustamaalaus! Lopettakaa omien kipujen märehtiminen lasten kanssa! Lopettakaa se lasten manipulointi! Lopettakaa se valheellinen puhe toisesta aikuisesta! Lopettakaa odottamasta, että lapsi on tietopankki, jolta voi kysellä ex-puolison tekemisiä! Lopettakaa käyttämästä lapsia terapeuttina! Lopettakaa se järjettömyys! Ennen kaikkea lopettakaa exän uhkailu ja pelottelu! Lopettakaa lasten käyttäminen pelinappuloina! Lopettakaa se-mikä-tahansa-se-onkaan-jos-se-hajottaa-lapsia!

Tiedän, tekee kipeää, sydän särkyy, eikä sitä meinaa kestää. Tiedän, että siinä vihan vallassa haluaa sille exälle kaikkea pahaa, välineistä viis. Mutta hakekaa itselle apua, käsitelkää eroa ja jättäkää lapset rauhaan (ja se exän terrorisointi, sekin pois). Antakaa lasten kokea "hyvä ero", eheytyä ja sopeutua ilman ylimääräisiä draamoja. Hoitakaa aikuisten asiat aikuisten kesken. Pysykää siinä aikuisuudessa ja antakaa lasten/nuorten olla lapsia/nuoria. Ei aina helppoa ei, mutta täysin mahdollista ja tarpeellistakin. 

Vaikka tiedän eron tuomista kivuista jotain, niin en puhu omasta perheestäni ja tilanteestani. Minä saan olla kiitollinen omasta tilanteestani. Puhun sivusta seuratuista, luetuista, nähdyistä. Ja niissä järjettömissä tilanteissa minussa nousee halu iskeä nyrkki pöytään ja huutaa Lopettakaa! 

Koska minun sydän yksinkertaisesti särkyy niiden lasten/nuorten puolesta, jotka joutuvat ihan vääränlaisiin tilanteisiin ja ihan vain siksi, että vanhemmat (tai toinen vanhemmista) ei osaa käsitellä ja säädellä omia tunteitaan. Siksi minä huudan lopettakaa, mutta myös pyydän - nähkää lapsenne siinä välissä ja kysykää itseltänne haluanko tosiaan turmella heidän sydämet tällä omalla tuskalla ja käyttää heitä oman vihapelin välineenä? Ja kysykää, haluanko lopulta sille lasteni toiselle vanhemmallekaan pahaa. (Hyvä kirjoitus aiheesta --> Havaintoja parisuhteesta, viha vie lapsetkin pesästä.)

Ja edelleenkään - ei kukaan ole täydellinen (kaikissa meissä asuu mahdollisuus sille heikkopäisyydelle), mutta kyllä överiyden rajat on tunnettava, tai edes opeteltava tuntemaan. Ja edelleenkin - tiedän ettei se aina ole helppoa, mutta silti se on aikuisen tehtävä. Hallita itseään ja hakea apua, jos omasta tunnekuormasta ei selviä. Antakaa itsellennekin mahdollisuus eheytyä, päästäkää irti.

Ei vihasta ja pelosta käsin, vaan rakkaudesta. Pyritään siihen <3 

(Ja PS. Lapset on edelleen molempien lapsia ja vanhemmuus säilyy, vaikka ero tulisi. Se ei siis tarkoita sitä, että toinen huoltaja jatkaa vanhempana, ja toinen muuttuukin lastenhoitajaksi (puhun asenteista, en siitä miten lastenhoito käytännössä jakautuu). Se on edelleenkin vanhemmuutta, johon meillä on etuoikeus. Ihanaa, että me saadaan olla lasten kanssa eronkin jälkeen. ERIKSEEN sitten ne tilanteet, joissa toisesta vanhemmasta ei yksinkertaisesti ole vakaaksi huoltajaksi. Kirjoitan tässä nyt vanhemman asennevammasta, siitä kun ei ymmärretä, että lapset on omia eron jälkeenkin.)