Äiti rakastaa sinua


Minä en osannut sitä alkuun

Takeltelin
Sanat tukkivat kurkkuni
Ei siksi etten olisi halunnut
Halusin minä
Mutta pelkäsin etten osaa
Ja vaikka sanoisin
Uskoisitko
Osaisinko tuoda niiden mukana sen tunteen

Tein minä sen silti

Nyt kun olet siinä
                           Aikuisuuden kynnyksellä
Sanani ovat taas takeltelevia
Hämmentyneitä

Mutta edelleen minä haluan
Vaikka en oikein osaa

Mutta rakastan
Rakastan minä sinua
Vaikka mikä tulisi
                           Minä aina rakastan sinua

Minusta tuli äiti, kun olin juuri täyttänyt 18. Ja voi pojat sitä haparointia. (No, kelläpä ei.) Mutta heti alusta lähtien, jo siitä tiedosta, kun siemenen tiesin itävän sisällä, minä tunsin lämpöä ja rakkautta. Ja kun lopulta pieni nyytti sylissä, voi se rakkauden määrä. Pusuja, pusuja ja aateja. Kotiuduimme. Viimeisen sairaala-yön teksti kirjattuna potilaspapereihini: Isä tullut yöksi osastolle, vauva nukkunut vanhempien kanssa perhehuoneessa yön, pärjänneet hyvin itsenäisesti. (Tämän luin vasta myöhemmin, kun olen pyytänyt potilaskertomukset kirjallisena.)

Mutta, minä rakastan sinua, äiti rakastaa sinua. Voi että miten ihmiselle voi olla vaikeus muodostaa sellaisia sanoja huulille. Minulle oli. Ei siksi, etten olisi kokenut niin, vaan pelotti, hämmensi. Rakkaus parisuhteessa, se on erilaista. Mitä on rakkaus lasta kohtaan. Niin uutta ja jotenkin niin henkilökohtaista ja syvää. Äiti rakastaa sinua. Kyllä ne sieltä tulivat, kaikille kolmelle. Mutta luulenpa, että taustalla se syvin oma kipu, voiko minua rakastaa, rakkaudettomuus itseä kohtaan. Pohdinta, entä jos en osaakaan tätä rakkautta. Entä, jos lapsi ei rakasta minua.

Ja ylhäällä olevassa runossa kaikki se kiteytettynä. Se kipuilu ja sen mutkat. Mutta silti pohjalla syvä rakkaus. Ja pelko, että se ei riitä, ettei se välity. Mutta hitto vie, minä rakastan. Ihan aina! Ihan jokaista teistä kolmesta <3



4 kommenttia

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)