Herkkähipiäinen

Niina Lahtinen sanoi hyvin jossakin lehden haastattelussa, taisi olla
MeNaiset-lehti, tai ehkäpä Anna. Hän sanoi näin:

Minussa asuu miellyttäjä ja diplomaatti. Ahdistun, jos
jollain ei ole lähelläni hyvin. Menen lukkoon ja olen
vakuuttunut, että kaikki johtuu minusta. Ärtyisät ihmiset
pelottavat, ja auki olevat, ystävälliset rauhoittavat. Kun olen
epävarma, tarvitsen  ystävän sanomaan, että kuvittelen vain.

Tunnistin suuresti itseäni.
Vaikka olen vuosien varrella oppinut "karaistamaan" itseäni - etten olisi niin herkkä - niin silti edelleen minuun helposti vaikuttavat varsinkin läheisen tunnetilat. Ja eritoten sellaiset mitä ei ole vielä puhuttu auki. (Kauaa en pysty puhumattomuudessa olemaankaan.) Silloin käy hyvin pian niin, että saan itseni pyörittämään päässäni myllyn läpi, jolloin etsin syytä itsestäni. Sanoinko, teinkö, jätinkö tekemättä tai sanomatta...

Ihmisten (valikoiva) reagoimattomuus tuntuu joskus ikävältä. Täällä somemaailmassakin tunnistan tätä ja herkälle mielelle se heikkona hetkenä nostaa monenlaista asiaa mieleen. Kirjoitinko oudosti, ilkeästi, nolosti, liian tuttavallisesti...


Tuimat (äkäisen oloiset), kiukkuiset, tökeröt, vakavakasvoiset ihmiset saavat minussakin aikaan jonkinlaista rauhattomuutta. Ja sitten sellaiset, joiden perusilme on ilmeetön - kasvot joilta ei saa luettua oikein mitään eikä kehonkielikään anna sen selkeämpää kuvaa - saavat minussa aikaan jonkinlaisen epävarmuuden, ristiiriidan, hankaluuden tms. Ainakin alkuun ennen kuin pääsen tutuiksi.


Ystävälliset, hyvää energiaa hehkuvat ihmiset saavat oman olotilankin vapautumaan. Vähän niin kuin "redbull antaa siivet"-olotila. Sellaisessa kontaktissa on hyvä buustata omia unelmiaan, ideoitaan, omaa kasvuaan.


Viime aikoina olen kohdannut itsestäni myös uudenlaista herkkyyttä. Sellaista ennakkoivaa aistimusta, vahvempaa intuitiota. Se saa aikaan itsepuhelua, kuvittelenko vain vai onko tämä vaistoni, sisäisen viisauteni ja ohjauksen ääntä. Joskus se on vapauttavaa, joskus taas hiukkasen kuluttavaa. Varsinkin, jos epäröi onko kyse vaistosta vaiko jostain omasta kipupisteestä mikä reagoi.

Kun aloitin opiskelujen jälkeen työni mielenterveysalan parissa, pohdin sitä, että kuinkahan tilanteet tulevat minuun vaikuttamaan. Osaanko suojata itseäni, olla ottamatta liian raskaasti. Vasta joku miettikin, että miten kestän toisinaan melko raskaidenkin tunnemaailmojen äärellä. Yllättävän hyvin, tähän asti. Toki tunteita käy laidasta laitaan, toiset nostattavat enemmän niitä pintaan, toiset vähemmän, mutta silti pääsääntöisesti
kotiin lähtiessä asiat jäävät töihin. Mahdolliseen hankalaan tulevaan tilanteeseen pyydän itselleni tyyneyttä ja kuvittelen ympärilleni suojakalvon, joka ei piilota minua eikä tee minusta valheellista, mutta joka estää asioiden porautumisen sisimpääni.

Vaikka olen vuosien aikana oppinut rauhoittamaan sisintäni siinä mielessä, etten anna herkkyyteni kaataa kaikkia kuppeja nurin "siviilissä", niin silti sitä saa joskus hakea asian suhteen tasapainoa. Kuinka ohittaa,olla reagoimatta. Milloin sanoa, vaikka vastassa voi olla kiukkua. Miten rauhoittaa "teinkö jotain"-ajatusrumban. Milloin olla olematta kontaktissa ihmiseen, joka saa jatkuvasti aikaan sisäistä levottomuutta. Milloin on aika pyytää Ystävää kehiin ja sanoa Rauhoita minut

11 kommenttia

  1. Niin tuttua! Taas jotain sellaista, jota olen pyöritellyt mielessäni pitkään, mutta joku osaa sanoittaa ja kirjoittaa sen selkeästi :) Minulla on tapana todellakin ahdistua, jos näen, että lähelläni joku mököttää, näyttää vihaiselta tai tuntuu piilottelevan jotain asiaa tai tunnetta. Välittömästi tulee sellainen olo, että mitä MÄ nyt oon tehnyt ja voihan paniikki!

    Läheisimpien kanssa tuosta pääsee nopeasti yli, kun kommunikointi on sujuvaa. Mutta sitten on paljon sellaisia tuttuja, joiden kanssa keskustelu ei vaan ole niin luontevaa, eikä välttämättä ole edes korrektia uteloida, että mistä se toisen mökötys johtuu.

    Minä itse muuten taidan usein olla sellainen, että tuolla "kylillä" kuljen vähän kuin henkinen sälekaihdin kiinni. Saatan kaiketi näyttää jopa tylyltä ja luotaantyöntävältä, vaikkei se ole tarkoitus (mutta näin olen kuullut :D ). Ilmeisesti mun perusilme on jotenkin niin tyhjä ja tyly, että se tulkitaan negatiiviseksi, vaikka sisimmässäni olisin ihan neutraali ja normaalilla mielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just, se kun aistii tutusta/ei niin läheisestä jotain outoja viboja eikä tunnut luontevalta mennä kysymään, että onko jokin vialla. Siinä saa asetella itseään hetken.

      En osaa kuvitella, että sinun suloiset kasvot näyttäisi tylyltä :) Mutta hyvä pointti - tosiaankaan se ei aina kerro totuutta se ilme, mutta joskus itsensä asettaminen siihen ettei saa kasvoilta "vinkkejä" on hankalaa :D

      Poista
  2. Tuttua on. Sitä jännästi imee itseensä toisten tunnetiloja, varsinkin niitä negatiivisia. Opettelua asian suhteen, että pysyisi neutraalina ja ei menisi mukaan. Ja varsinkin, ettei niistä negoista syyttäisi ja syyllistäisi itseään.

    VastaaPoista
  3. Oivallisesti kirjoitat aiheesta , jota lähestyin omassa blogissani juuri hetki sitten. Onneksi en lukenut tätä ennen omaa kirjoittamistani sillä samaa asiaa voi lähestyä niin monelta kantilta. Kirjoitat hyvin ja selkeästi, on ilo lukea ja oivaltaa itseä samalla. Kiitos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan tekstin olit kirjoittanut. Ja kuten kirjoitit, muistisairaiden kanssa on varmasti tärkeää se, että uskaltaa olla aidosti läsnä ja kohdata <3 Ja muutenkin - sehän se on ihannatilanne, että voisimme elää elämäämme niin, aidosti ja kohdaten.

      Poista
  4. Minä olen ahdistuneena todella rasittava, höösään ja huokailen. Mieskin aina sanoo, että puhu nyt, mikä se taas huokailuttaa. Onneksi on noita läheisiä, joille voi kertoa mikä milloinkin vaivaa. Ei tarvitse jäädä yksin ajatustensa kanssa. Olit taas koonnut ihanasti ajatuksiasi sanoiksi.
    Ihanaa viikkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana; läheiset joille puhua <3 Tunnistan tuon huokailun itsestäkin :D
      <3

      Poista
  5. Tämä postaus kolahti. Olet pohtinut niin tärkeitä ja itsellenikin ajankohtaisia asioita. On ihan mielettömän hyvä tunnistaa itsestä se voimavara, että tuota herkkyyttä voi oppia myös joissain tilanteissa hallitsemaan, hillitsemään ja kehittämään. Kun tunnistaa, minkälaisia tunteita toiset ihmiset tunteillaan saavat itsessä aikaan, voi siihen suhtautumista opetella tai ehkä oppia välttämään joitain tiettyjä tilanteita. Kaikenlainen herkkyys toisten ihmisten suhteen on kuitenkin lähtökohtaisesti minusta hyvästä. Uskon, että se liittyy myös empatiakykyyn ja herkkä ihminen osaa myös kuunnella ja siten auttaa toista, jos siinä vain osaa hallita omia reaktioitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, minäkin näen herkkyyden ehdottomasti hyvänä asiana - kunhan se pysyy itsellä hallinnassa eikä rasita liikaa elämää, eli osaa olla ja elää sen herkkyyden kanssa <3

      Poista
  6. Ihan samoja ajatuksia löytyy myös minunkin pääkopastani <3

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)