Pienet elämykset

Pieni tarina, runon pätkä - ne voivat olla pieniä elämyksiä.
Ihan samoin kuin musiikki, maalaukset, elokuvat, kirjat jne.
Vaikka olen jollainlailla aina ollut runotyttö ja tarinoita
halajava, niin silti ihan vasta hiljaittain olen saanut
tuta miten jokin pieni tekstin pätkä voi olla isokin kokemus.
Ajattelen näin tekijän näkökulmasta, mutta myös kokemuksista,
joita muiden tekstit minussa saavat aikaan. Ja tähän, välillä
niin hektiseen elämään sopii makusteltavaksi varsinkin se
runo ja/tai pieni tarinan pätkä. Sellaisia pieniä makupaloja
joita voi napata vaikka kahvi/teehetkellä.
Joskus törmäsin täällä netissä "kampanjaan", jossa ihmisiä
innostettiin lukemaan runoja. Omien kokemuksien myötä
voisin nyt yhtyä siihen. Lukekaa runoja, novelleja, muita
tarinan pätkiä - bussissa, vessassa, kahvitauolla jne.
(Ei, minulla ei ole oma lehmä ojassa, vaikka ilahdun kyllä
jos runoni teidän suihinne makusteluun jäävät, tai jotain
pieniä elämyksiä, tunnekokemuksia niistä saatte <3)
Sivukujilta Satu kaipaili tarinaa, spontaanisti sen
hänelle tarjosin, lupaa kysymättä.

Olipa kerran tyttö, jolla oli tumma ja takkuinen tukka, paljaat rikkinäiset varpaat ja vahvat kädet. Pimeissä luolissa hän lymyili, raapustellen kallion seiniin tarinoita. Itsekseen supatti, sanojaan tapaili. Ei tiennyt muustakaan. Kodikseen luolaa luuli.

Mutta hän oli nähnyt. Hän oli nähnyt sen pienen valon. Siellä mistä veto kutitteli paljaita jalkoja. Vuosiin hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota, ei ennen kuin vasta hiljattain. Hänestä alkoi tuntua, että valo kutsuu luokseen. 

Kallion seinään painautui tiukemmin, ikään kuin peläten että valo hänet imaisee. Tarinat seinillä jäivät kuitenkin kesken, kun hän pikku hiljaa, melkein huomaamatta antoi itsensä hivuttautua hiukan lähemmäs valoa. Eräänä päivänä hän oli niin lähellä, että valon heijastus osui melkein silmiin. Hän huomasi, että valo ei ollut enää pieni, vaan se oli melkein hänen kokoinen. Sen kokoinen, että hän voisi astua hämärästä sen syliin. 

Silloin pelko kuiski korvaan ja hän kääntyi. Mutta askeltakaan ei voinut ottaa. Pimeys takana, se sama pimeys jonka sylissä hän vielä hetki sitten lepäili, tuntuikin vieraalta. Se kuulosti kuiskivan ilkeitä sanoja, jäädyttävän sydäntä. Ja tyttö päätti. Päätti astua askeleen taaksepäin, toisenkin. Ja lopulta päätti kääntyä, antaa itsensä valolle. Valo otti vastaan sanoen: Olenkin odottanut sinua.

8 kommenttia

  1. Lukeminen kannattaa aina!Välillä itse rentoudun ottamalla kirjan esiin,vaikka olisin sen lukenut jo ennenkin.Runoista olen aina tykännyt,joskus jotain itsekin kirjoittanut.

    VastaaPoista
  2. Luulen, että ihminen on aikojen alusta rakastanut tarinoita. Joillakin lahja kertoa, ja kirjoittaa, muut jatkavat perintönä eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä :) Ja aikojen alusta tarinointi on ollut varmasti suurta ajanvietettä <3

      Poista
  3. Minä luen tällä hetkellä vain sinun runojasi <3

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)