Levoton veri

Tiedän

Et sinä tyydy tavalliseen

Sinä kaipaat intohimoa

Sydämen paloa ja sen ohjausta

Valmiiksi tallatut polut eivät sinua kutsu

Vaan ne rämeiköt jossa saat tuntea

katkeilevat oksat jalkojesi alla

Ne hetket jossa sydän lyö lisälyöntejä

Ei sinun tarvitsekaan

Tyytyä

Sinä saat kulkea omaa polkua

Vaikka muut sinua hulluna pitäisivät

Taivaanrannan maalariksi puhkuisivat

Sinä saat kulkea sinne minne sydän ohjaa

Vaikka se ei olisi helpoin tie

Eikä muut aina ymmärtäisi

Sinä saat

Jos se tekee Sinut onnelliseksi

Olen miettinyt ihmisiä, jotka ovat irrottautuneet tutusta,
turvallisestakin. Heittäytyneet johonkin ihan uuteen, uuden
päälle, tuntemattomaan. Päättäneet kuunnella sisäistä ääntä.
Ehkä kaivanneet muutosta jonkin pitkän rupeaman jälkeen. Tai
haluavat kokea mahdollisimman paljon, eivät tyydy pelkästään
tuttuun. Uskaltaneet, rohkaistuneet. Ihailen heitä. Suuresti.

Minussakin on hiukan sellaista verta. Sellaista, joka janoaa
seikkailuja, sydämen työn tekemistä... Osaltaan tasaista arkea
mutta silti turhautuu tasapaksuudesta tietyissä asioissa.
Se veri kuohuu, mutta välillä laantuu. Mutta tunnistan sen.

Käyn tasapainoilua sen kanssa. Kuinka paljon se voi virrata.
Onko sen veren virtaus hyvästä, vai tulisiko sitä jarruttaa.
Vaikeuttaako se arjessa elämästä, tässä hetkessä olemista.
Onko se veri minun hallinnassa, vai minua riepotteleva.
Ja kummin se on parempi olla.

Sen kuitenkin tiedän, että maailma on täynnä mahdollisuuksia.

Ja tänään tunnistan muuttuneen ääneen. Ennen ääni kaipaisi

pysyvyyttä, tuttuja raameja - ja se oli tarpeenkin. Nyt ääni

kuiskailee, että Ei sitä koskaan tiedä, Olet turvassa missä vain

kuljetkin, Älä usko mahdottomiin.