Pihtari jää ilman

Antamalla saa itsekin. Pihtaamalla jää ilman.

Tai sellaista "aatetta" minä olen alkanut sisäistämään. Että
kun annan ja ostan ilolla, se palautuu jossain vaiheessa minulle
takaisin. Eeva Kolu kirjoittikin aiheesta ihanasti.

Olen laiska myymään tavaraa. Sen sijaan kiikutan useasti
vaatenyssyköitä kierrätyskeskukseen, josta joku toinen voi
löytää edullisesti sen mitä itse en enää tarvitse. Jos joskus
mieleen hiipii ajatus, että raskinko antaa ilmaiseksi, niin
melko pian korvaan sen ajatuksella: Tottakai, se varmasti
palautuu minulle jossain muodossa vielä takaisin. Ei sillä,
että minä mammonien takia tavarasta luopuisin, mutta sellainen
kiitollisuuden sävyttämä ajatus nousee ilmoille. Ja toki minä
jostain rahaakin pyydän - lähinnä, jos nuoriso tarvitsee
kukkarolleen täytettä ja kyse on heihin liittyvistä tavaroista.
Mutta en aina silloinkaan. Silloin saatan kertoa lapsillekin,
miksi on hyvä antaa ilolla ja kiitollisena tavaraa eteenpäin.
 Joskus, kun ostettavana on peräkkäin lahjoja, minuun meinaa
iskeä piheys. Mutta sen pyrin korvaamaan samalla ajatuksella.
Kiittämään siitä, että pystyn ostamaan jotain ja antamaan sen
eteenpäin. Että kyllä se lovi kukkarossani vielä paikkautuu.

En minä tiedä saako pihtari sen vähemmän, mutta sen ainakin
olen huomannut kun kevein sydämin antaa, niin itsellekin
yllättävästi löytyy apua tai kukkaron paikkaus elementtejä.
Eikä aina tarvitse olla kyse materiaalista. Voi olla kyse
myös jostain avusta, käden ojennuksesta, sisään kutsumisesta.
Sellaisetkin avut takuulla palautuu joskus takaisin <3

Mietteistä huolimatta, ajattelen että vielä enemmän saisin
olla "antavainen", jakaa vähistäkin, auttaa muita. Mutta hyvä
alku se on tämäkin näillä opin teillä. Ja toki omia rajojakin
on kuunneltava, näissäkin asioissa.

6 kommenttia

  1. Mulla on tuo sama laiskuus myymistä kohtaan. Hyville kirpparille pitää jonottaa viikkotolkulla ja sitten se laputtaminen. Se raastaa hermoja. Meillä kun ei mitään arvokasta lähde kiertoon niin pakkaan sen kuntoiset mitkä vielä ajattelen kelpaavan käyttöön ja kiikutan äidille. Sieltä ne sitten matkaa tarvitseville ja jos jotain jää menevät seurakunnan kirpparille. Kyllä joskus käy mielessä "rahan haaskaus" mutta euron tavaroita saa myydä aika monta, että saa kirpparivuokran kasaan ja sitten on vielä se vaiva. Ja kun tiedän äidin tuntevan avun saajien tilanteen niin mieli on hyvä :) Olen joskus itse ollut siellä saamapuolella ja vaikka siitä vuosia on niin kyllä se mielessä pysyy :)

    VastaaPoista
  2. Tänä syksynä meiltä on lähtenyt varmaan kahdeksan jätesäkellistä vaatteita vastaanottokeskuksiin, lähinnä Käytännön Mieheltä jäänyttä liki käyttämätöntä merkkitavaraa (tässä absurdissa maailmassa tuli lopulta edullisemmaksi ostaa uudet vaatekerrat uudesta kotimaasta kuin lennätellä vanhoja, hyviä pitkin Eurooppaa). Myös lasten vaatteita, joista varmaan kirpparilla olisi saanut ihan hyvin rahaa, mutta oikeastaan aina kun olin laittamassa jotain lasten toppavaatteita myyntiin aloin miettiä jotain afgaanilapsia jotka tulevat tänne minimaalisesti varusteltuna, että kaipaanko mä sitä kymppiä enemmän kuin se lapsi tätä toppapukua. Ja niin ne lähtivät eteen päin. Yksi turvapaikan ja opiskelupaikan ja jopa oman kodin saanut poika kävi tyhjäämässä meidän astia- ja lakanakaappeja ja otti huonekaluja ja tätä hyvän mielen määrää ei raha korvaa. Ja onhan se win-win, kun pääsen eroon turhasta tavarasta, mutta myös asennemuutos että jokainen ostamani tavara ei ole sijoitus josta täytyy saada jotain takaisin, vaan joskus voin vaan hyväksyä "tappioni" ja tehdä sillä hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo vastaanottokeskus reitti onkin nyt oikein oivallinen <3 Juuri noin win-win. Ja ihana, että poika saanut käydä kaapeilla <3 Nyt tännekin tulee perheitä, niin taitaa aiemmin kierrätyskeskukseen menneet, lähteä nyt vo:lle.

      Poista
  3. Erittäin fiksu postaus! Mä olen myös kannellut lasten pieneksi menneitä vaatteita Fidaan kassikaupalla. Hyvä mieli siitä tulee, ihan oikeasti!

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)