Nousen, nousen vaikka väkisin

Kun seisoo hiukan haastavissa tuulissa, niin on helppo painua kasaan. Suojata käsillä pää ja käpertyä sikiöasentoon. Tuulen uhmaaminen, se voi tuntua pelottavalta, lannistavalta ja täysin mahdottomalta. Niin minustakin on tuntunut, tuntuu osittain edelleenkin. 

Mutta hitto! Jos nämä jutut on tullakseen, mitäpä siinä pullikoimaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta silti! Nousen, nousen vaikka väkisin. Hitto minä en aio antaa näiden asioiden pilata elämääni, en viedä minusta elämän virtaa. Minä nousen ylös, seison vasten sitä tuulta, mutta juuristani joustan. Ja ehkä minä hyppään, nousen tuulen selkään. Vaikka minusta tuntuu, että elämä on päättänyt minun puolesta ainakin yhden asian väärin, niin jospa uskoisin kuitenkin, että sekin kääntyy vielä oikeaksi. 

Minä painan pään lattiaan (konkreettinen asia tuli mieleen Deepthin livevideosta) ja esitän syvän pyyntöni. Mutta sen jälkeen nousen ylös, aina uudelleen. Ei ole vaihtoehtoja. On noustava.

Seistäänkö käsi kädessä, näissä elämän tuulissa. Autetaan toisia ylös. Taipuillaan yhdessä. Ja jos toinen kaatuu, toinen ei paina katsetta maahan vaan katsoo ylös, ja niin sieltä yhdessä noustaan, kun toinen on saanut tarpeeksi maattua. Oli särjetty sydän, oli köyhä kukkaro, oli musta mieli, oli ovi joka edestä lyötiin kiinni - oli mitä vain niin noustaan?

8 kommenttia

  1. Suunta on vain ylöspäin ja yhdessä se nouseminen on helpompaa...on niin kuin se toinen siinä pitämässä kiinni, ettei uudestaan kaadu <3

    VastaaPoista
  2. Tsempataan, ollaan tukena, annetaan toiselle tila olla oma itsensä ♥
    Ihana teksti! Ja ihan varmasti ne haastavat tuulet menee aikanaan ohi, kun vähän aikaa ovat puhallelleet...

    VastaaPoista
  3. Hieno ja rehellinen kirjoitus.
    Itse olen pahoina hetkinä ottanut avuksi mielikuvia.
    Kun oikein ahdistaa,ajattelen pääni päälle sen kaiken sonnan,joka rinta-alassa painaa.Sitten siitä mustasta kasasta nousemaan pienen vihreän verson,joka kurkoittaa taivasta kohden,etsien valoa.Toinen mielikuva,joka myös helpottaa on sulkea silmänsä,kiivetä mielessään korkealle vuoren huipulle,levittää siinä kohtaa kätensä levälleen,jossa maisema näkyy kaukana alhaalla ja karjua niin paljon kun keuhkoista lähtee,monta kertaa.Itse koen varsinkin tämän äänettömän karjumisen erittäin puhdistavana.Vaikutus on täysin sama kuin siinä karjuisi ääneen.Kyllä sinä selviät,usko pois♡♡Ja kyllä,vierellä ystävä on kultaakin arvokkaampi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Minäkin pelaudun mielikuvien kanssa <3 Tuo sonta-juttu onkin hyvä. Vuoren huipulla minäkin mielikuvissani seison, antautumassa - taidanpa ottaa huudonkin joku krt kaveriksi <3 Kiitos kiitos kiitos <3

      Poista
  4. Nouset varmasti.
    Sinä pystyt siihen.

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)