Olepa hiljaa

Olen viime aikoina havainnoinut itseäni. Egoa lähinnäkin, sen
reagointeja. Olen kouluttanut itseäni siihen, että aina ei
tarvitse reagoida. Olen kouluttanut itseäni siinäkin, että
kaikkiin keskusteluihin minun ei tarvitse ottaa kantaa.
Joskus on tarpeen puhua, kertoa oma mielipidekin. Joskus
sitä ihan tarvitaankin, minunkin mielipidettä. Joskus, jos
minut on ymmärretty väärin, tai "syytetään perusteettomasti,
voi reagointi olla tarpeen.

Mutta kun olen ollut sivusta tarkkailija Egoni suhteen, olen
huomannut, että joskus reagointi vie vain omia voimavaroja.
Olen pohtinut, entä jos en nyt reagoi, niin mitä sitten.
Olen pohtinut, että jos nyt reagoin, onko syynä se, että
minun on varmistettava se asia, että "Kyllä minä tiedän".
Ja jos saan sen ilmaistu, onko sillä loppupelissä mitään
väliä mihinkään. Muulle kuin Egolleni. 

Joskus minä en tiedä, ja joskus sen myöntäminen on noloa.
Joskus minä tiedän ja se olisi kiva tuoda esille, mutta
aina siitäkään ei tule hyvä olo. Miksi piti nostaa esille,
se että tiedän. Saa sitä olla tietämättömän tietäväinenkin.
Joskus voi olla vaan hiljaa ja ottaa opiksi - jos sieltä
vaikka tulisikin jotain mitä en vielä tiennyt. On ihanaa
myös olla oikeasti tietämätön - silloin voin taas oppia.

Loppupelissä sillä ei ole isosti väliä, vaikka toinen
luulisi, etten minä jotain tiedä. Jos joku saa vaikutelman,
että on "opettanut" minulle jotain, niin mitä sitten.
Pääasiana pidän kuitenkin sitä, että jos jätän reagoimatta,
se ei saa syödä sisintäni. Minulla pitää olla hyvä ja
levollinen olo sen kanssa, etten sanonut jotain. Jos se
aiheuttaa Egon kiemurtelua, niin se on hyvä vaan. Sydän
kyllä hoivailee sen kuntoon.  

18 kommenttia

  1. Kiva pohdinta. Taas vois hyvinkin olla oman pääni syövereistä :).

    Itse olen ollut just sellainen, jolla on ollut tarve "reagoida" , jos omasta mielestäni tiedän puheena olevasta aiheesta jotain enemmän tai koen olevani oikeassa (ja muut väärässä). Ja vielä muutamia vuosia sitten olin valmis mielipiteeni vuoksi asettamaan itseni vaikka kuinka hankaliin tilanteisiin ja marssimaan milloin kenenkin pakeille, että saan sanottua sanottavani kasvotusten. Ja jotenkin siitä tuli silloin hyväkin olo, koska olin aina valmis seisomaan sanojeni takana, joka taas tarkoitti sitä, että olin omasta mielestäni "rohkea" ja "suoraselkäinen". Sittemmin aloin ensin vähän pehmentää sanomisiani miettimällä aika paljon tarkemmin, miten saisin tuotua ajatukseni (ja tietoni...) julki, mutta niin, että se ei oikeastaan kuulostaisi siltä, että se on tavoite, vaan että saisin vastapuolen tuntemaan, että se olikin itseasiassa hän itse, joka hoksasi asian. Ja siitä tuli kyllä oikeasti parempi mieli kuin siitä totuuden torvena olemisesta, koska en asettanut itseäni vastapuolen "yläpuolelle" kaikkine erinomaisine tietoineni, mutta silti sain tilaisuuden "tietää" ja "olla oikeassa"..

    Nyt on varmaan ikä tehnyt tehtävänsä ja välillä huomaan, että avaan suuni reagoidakseni, mutta laitankin sen saman tien kiinni ja ajattelen, että pääsen paljon helpommalla, kun en sano mitään. Etenkään silloin, jos ei justiin satu huvittamaan ajautuminen pitkiin jatkokeskusteluihin tai väittelyihin tai jotain. Jos ei vaan kertakaikkiaan jaksa. Ja edes se ei enää kaivele itsetuntoa tai jätä tunnetta, että en päässyt näyttämään, mitä tiedän tai osaan. Päinvastoin. Olen nykyään kiitollinen aika monestakin asiasta, mihin ei enää niin aktiivisesti tarvi osallistua :)

    Ei tästä varmaan mitään tolkkua saanut, mutta olet niin fiksu, että varmaan silti ymmärrät, mitä yritin tarkoittaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava teksti Annukka :) Juuri samoissa sfääreissä ollaan :)

      Ja ihanasti sanottu - fiksu, minäkö :) Se on muuten sellainen sana, jota en helposti itseeni miellä :)

      Poista
  2. Mielenkiintoinen näkökulma ja aihe ylipäänsä. En olekkaan tietoisesti tätä pohtinut mutta täytyykin jatkossa kiinnittää asiaan huomiota.

    VastaaPoista
  3. Tosi hyvä teksti jälleen kerran. Itsekin olen oppinut pikkuhiljaa, ettei aina tarvitse avata suuta ja kertoa omia mielipiteitä! Se tekee uskomattoman hyvää :)

    VastaaPoista
  4. Niin hyvää ja ajatuksia herättävää pohdintaa jälleen. <3

    VastaaPoista
  5. Hienosti sanottu! Juurikin näin. Olen havainnoinut ja harjoittanut samaa. Vaihtelevalla menestyksellä, heh.

    Erityisesti silloin kun "syytetään" perusteettomasti, reagoimatta jättäminen on haasteellisempaa. Olen kuitenkin iloinnut tietoisesta kehityksestäni. Se on niin hienoa, kun onnistuu itsekseen ajattelemaan että so what, aivan sama, ei vaikuta minuun tai minun elämääni, ja jatkaa eteenpäin :)

    Sitäkin olen harjoittanut, että suhtautuisin "totuuksiin" niin, että se on vain yksilön totuus ja/tai näkökulma. Joko minun tai jonkun muun. Vaikka olisin tullut ns. tuomituksi oletusten perusteella, tai satavarmasti tietäisin jonkun asian paremmin. Omasta mielestäni. Etten silti olekaan suuna ja päänä puolustautumassa tai avaamassa sanaista arkkuani.

    Opettelua ja kehittymistä on koko elämä. Huoh :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu todellakin vaihtelevalla menestyksellä täälläkin hommat hoituu :D Ja puolison kanssa taitaa olla erityisen haastavia nämä hommat ;)

      Ja tuo totuus asia - vasta mietin tätä siitä näkökulmasta, että vaikka minua solvattaisiin maan rakoon, niin se voi olla vain solvaajan totuus, ei totuus minusta. Siinä on opeteltavaa :)

      Tosiaan, oppia koko ikä :)

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)