Hetket pimeässä

Joskus tarttee. Istua ihan yksin. Hiukan hämärässä. Erottaa mikä on minua ja minun puhetta, mikä muiden. Puhella vähän ihan itsekseen. Joskus tarttee olla pimeän puolella jotta jaksaa taas valossa kulkea. Voimaantua hämärän hellässä huomassa. Mutta vain joskus.

Olla olkapäänä, olla jakamassa, olla vain

Kun tuntee olonsa huonoksi. Syylliseksi. Epäonnistuneeksi. Ja sitä ei uskoisi ulkoapäin. "Ääh, mitä sinä nyt, oot just hyvä. Nääh, sä oot vaan niin ankara itsellesi. Pöh, mitä sinä nyt dramatisoit. Kääk, sä oot ihan liian herkkä." Silloin alkaa nolostella sitä. Minä aikuinen ihminen tällaista nyt tosissaan suustani päästän. Mutta minkäs sillä hetkellä teet, ne on olemassa. Ei ne mene pyyhkäisyllä ohi. 

Sitä marssii reippaana eteenpäin, ottaa sosiaaliset kontaktit mahdollisimman hyvin haltuun, hoitaa hommansa. No, on sellainen reipas. Reipas minä hoitaa hommat, Puuha-Pete kaiken korjaa. Mutta sisällä kalvava tunne siitä, ettei olekaan tarpeeksi hyvä. On huono äiti, on huono puoliso, on huono ystävä. Kaikki menneisyyden möröt, no ainakin osa, marssii vierellä kaataen pikku hiljaa niskaan painavaa öljyään. Vaikka minä kuinka olen opetellut olemaan armollinen itselleni ja työstänyt asioita! Ainakin niitä mitkä liittyy toisiin, mutta miten olenkaan oikeasti antanut itselleni anteeksi? Olenko päässyt oikeasti yhtään eteenpäin! Mikä taantuminen minulle on tullut!?

 Ja sitten toisaalta, ne elämän tapahtumat, ei ne keveimmät. Kun sitä on ajatellut, ettei ne minuun vaikuta (ei minun pääkopan kuntoon), minähän vain otan opin niistä - kunhan olen tarpeeksi itkenyt. Mutta kun kasaantuu asioita, asioiden päälle, jossain ne kuulemma saattaa alkaa tuntumaankin - myös reippailla. Ja jostain alkaa kiristämään, puuduttamaan, pistelemään, nilkuttamaan, Ja se yllättääkin. Kas kas, mitä hittoa nyt tapahtuu. 

Niin tai näin, ei ne mene pyyhkäisyllä ohi, ainakaan aina. Ne menee sillä, että niitä saa jakaa. Ei niin, että minä vain surkuttelisin itseäni. Vaikka sitäkin saa tehdä, itkeä räkä poskella. Mutta lopulta kuitenkin siten, että visio on eteenpäin vievissä voimissa. Tahdossa tulla sinuiksi, hälventää möröiltä torahampaat pois.

Jakamalla ja sillä, että joku ottaa todesta. Eikä vain pyyhkäise kädellä sivuun. Jakamalla, sillä tämä maailma pyörii. Eikös vaan?

Ja just passelista Taru kirjoitti ihanan tekstin, josta bongasin Brene Brownin empatiaan liittyvän videon. Se päättelis hyvin tämän postaukseni, antais sille pisteen.