Tuntea läpi

Elämäni varrella on sattunut jos jonkinmoista. Monen kipeän asian kohdalla olen jollainlailla mielen tasolla käsitellyt ne, tuntenutkin niitä läpi, mutta silti - nyt jälkeenpäin katsottuna- olen varonut joidenkin asioiden kohdalla sitä arinta kohtaa (sitä syvintä kipua). Olen muokannut tilanteita niin, että en ole joutunut siihen hyytävimpään kohtaan. Olen hyväksynyt, sallinut ja ymmärtänyt asioita, jotta se syvältä hiipivä, raastavin tunne ei ole päässyt valloilleen. Psyykeeni ei ole ollut valmis. 

Viime vuosi toi elämään asioita, jotka saivat polvilleen. Kaikki se mitä olin pyrkinyt hyssyttelemään, ei suostunut olemaan enää hiljaa. Ja sieltä onkin sitten tullut ja tuntunut on, jokaista luuta myöden. Aikansa kun siirtää jotain, niin kyllä maailmankaikkeus pitää huolen, että loputtomiin se ei onnistu - hih ja huh. Joskus asiat tuodaan sitten raa´asti eteen, ota tai jatka kieltämisen tiellä. Toki sieltä polviltaankin voi jatkaa pakenemista, kieltämistä ja sulkea silmät. 
Joskus tunteet tuntuvat niin hirmuisen isolta, että ajattelee ettei niistä selviä. Sitten ehkä lähtee lääkitsemään sitä kipua vaikkapa riippuvuuksilla, itsetuhoisuudella, kipeällä kiltteydellä tms. Mitä tahansa muuta, kuin kohdata se pelottava tunne. Silloin aika ei ehkä ole vielä "kypsä", psyyke ei ole valmis? 

Viime vuosi koulutti minua tähän - että mitä se todella tarkoittaa, kun "kohdataan tunne". Kun antaa sille luvan, ottaa vastaan, katsoo sitä. Kun suostuu näkemään, kokemaan sen, jonka alle luuli kuolevansa. Kun voi vain maata paikallaan, antaa tunteen purkautua ulos - ilman selittämistä, analysointia, järkeistämistä. Siinä saattaa luulla, että se kipu ei lakkaa - mutta se lakkaa, hiipuu, vaimenee, muuttaa muotoaan. Ja silloin, kun ei itse usko siihen, ystävät/läheiset/terapeutti jne voi uskoa sinun puolesta. Kun saa kokemuksen siitä, että niiden kanssa selviää, muistaa ehkä seuraavalla kerralla kivun kourissa, että "tästä on selvitty ennenkin". Ja niin siitä selvitään <3 

Valoa kohti <3
Ja hei, yksin ei siis tartte selvitä.

(EDIT: Ja näköjään viime vuosi vei osan muististakin, koska olenhan jo kirjoittanut tästä samasta aiheesta elokuussa... Mutta tuolloin en vielä tiennyt mitä koen loppuvuonna ja miten tätäkin ajatusta haastettiin, joten ehkä tämä kertaus oli minulle tarpeen:))
PS. Viime vuoden lopulla sain itseni vihdoinkin kuuntelemaan mm. Eevi Minkkisen podcasteja, joissa on paljon myös tähän liittyvästä aiheesta. Niitä olen aina silloin tällöin pienten touhujen yhteydessä kuunnellut. Suosittelen, ja tähän linkitän yhden hänen artikkeleistaan Hidasta elämää-sivustolta, joka koskee kipeiden tunteiden kohtaamista.



8 kommenttia

  1. Välillä tarvitaan sitä sisäistä vahvuutta tosi paljon päästä yli niistä kipeistä tunteista.
    Pitääkin antaa itselleen aikaa käsitellä kaikenlaisia tunteita.
    Ihanaa viikkoa sinulle Katja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, vahvuutta, vahvuutta uskaltaa olla heikkonakin <3 Ja aikaa, kun aika on oikea <3
      Ihanaa viikkoa sinnekin :)

      Poista
  2. Kiitos tästä sanoittamisesta. ❤️ Tunnistin itseni täysin.

    VastaaPoista
  3. Juuri näin olen itsekin kokenut. Jos raastavuuden jättää tuntematta sellaisena kuin se on, se vain ”majoittuu” vaanimaan, vetääkseen sitten avarilla naamaan uudelleen ja uudelleen. Tuntemalla koko p*skan läpi taas voi vapautua :) (vaikkei sitä aina matkan varrella uskoisi).

    Ihanaa kevättalven puolta, ihana Katja! <3

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)