Niin monen kanssa olen keskustellut asiasta. Miten voimaton, kuormittunut ja uupunut kokee syyllisyyttä ja häpeää. Tunnetta, että on yhteiskunnan rasite. Tai liian heikkoluontoinen. Ajattelee, että ehkä onkin pärjättävä. Ajattelee, että silloin vasta on lupa valittaa, kun on tippunut pohjalle ja kaikki ympäriltä sortunut. Kun pää on kainalossa eikä pysty puhumaan enää ilman räkäposkella itkemistä. Kun hymyä ei enää löydy ollenkaan. Sitten vasta, kun on totaalisen vereslihalla.
Mutta juuri ennen noita pisteitä, ihmispolon olisi hakeuduttava avun piiriin, saatava apua. Jonnekin. Kerrottava jollekin. Silloin jo, kun toiminta alkaa nilkuttamaan pidempään kuin hetken. Siinä me kaipaamme toistemme rohkaisua. Apua saa haluta ja ottaa vastaan "lievissäkin ilmiöissä". Jotta niistä ei ehtisi kasvaa hirmumyrskyä. Eikö?
.JPG)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
+(5).JPG)
Ihanat kuvat♥ Loistava postaus ja täyttä asiaa! Jos ihminen tarvitsee apua/tukea niin kuinka sitä toivoisikaan sen avunpyyntö kynnyksen olevan matala..ettei kenenkään tarvitsisi kokea olevansa täysin yksin maailman myrskyissä ja vastoinkäymisissä..Rauhaisaa syyspäivää!
VastaaPoistaTodellakin, matala kynnys ja paikka josta ei luukuteta aina vain eteenpäin <3 Levollista yötä <3
PoistaEn tiedä, onko se kasvatus vai mikä, mutta kyllä se jostain ulkoapäin meille sellainen paine on asetettu, että vaikka itsellä olis asiat kuinka huonosti, niin aina pitäisi muistaa, että "jollain on vielä paljon, paljon huonommin". Että oikeastaan ei olis tosiaan muka lupaa olla heikko. Ainakin sellainen tunne mulla itsellä on.
VastaaPoistaJa sitten taas toisaalta on olemassa ihmisiä, joilla ihan oikeasti ei ole hätää, mutta jotka vetää kaiken huomion itseensä välittämättä muista pätkän vertaa.
Että olisko se sitten jotain sellaista sisuakin, jonka avulla sitä vaan sinnittelee, vaikka tosiaan olis pää kainalossa.
Leppoisaa viikonloppua <3
Totta, "jollain vielä huonommin". Ja toki onkin, ja toisinaan se saa asioita oikeaan mittasuhteeseen, mutta kaikki on niin henkilökohtaista. Joku murtuu pienen paineen alla, toinen jaksaa kantaa pidempään kuormaa, jotkut eivät murru siltikään. Koemme asioita erilailla, ja moni asia vaikuttaa.
PoistaJa huomionhakuisuus, vastuuttomuus - vain maailma on minulle velkaa, elämä on yhtä draamaa, voi minua poloista. Se onkin sitten ihan eri asia.
Niin, sisu... Mhh. Minusta sisu sanassa on sellainen positiivinen kaiku, sellainen eteenpäim vievä voima, valoa kohti :) Pää kainalossa-sisulla halvaannuttaa helposti itsestä osan tai toisenkin.
Ihanaa viikonloppua Annukka <3
Miksiköhän sitä aina pitääkin venyä liian pitkälle, ennen kuin saa suunsa auki? Hyvää pohdintaa!
VastaaPoistaNiinpä :/ Nuku hyvin<3
PoistaItse taas olen sellainen joka puhuu tuntemuksistaan melkoisen herkästikin. Olen todella (ihan liiankin) herkkä ihminen ja jo pelkkä surullinen mainos saa minut voimaan pahoin (joo nyt pyörii se Elisan mainos tv.ssä ja joka kerta itken sille) saati elämän todelliset ahdistus asiat, en voi lukea mitään iltasanomien uutisia kun ahdistuisin niistä ihan liikaa.
VastaaPoistaOlen huomannut, että minun kohdallani tuo puhuminen on se mikä auttaa ja helpottaa mutta moni sinnittelee pahoinvointinsa kanssa liian pitkälle. Tällä viikolla sain suru-uutisen jossa masentunut läheinen oli riistänyt hengen itseltään ja kirjeessään hän kertoi olevansa pahasti masentunut. Voi kunpa hän olisi hakenut apua eikä päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun :(
Se Elisan mainos sai kyllä kyyneleet silmiin <3
PoistaSe on hienoa, että huomaa puhumisen helpottavan ja toivoisi, että ihmiset uskaltaisivat enemmän avata suutaan <3 Ja todella, niin surullista on se, kun ihminen kokee ainoaksi vaihtoehdoksi oman elämänsä päättämisen <3 Ja kuinka riittämättömyyden tunteita nostattavaa on se, että aina sekään ei riitä - että toinen puhuu ja hakee apua. Kun valo on kadonnut täysin eikä sen palautumiseen usko, vaikka kuka tekisi mitä.
Apu....ihmisen ja lähimmäisen rakkaus.
VastaaPoistaSe pitäisi aina mennä "ensiavun" kautta nopeasti eteenpäin!
Joskus on vaikeaa huomata lähimmäisensä ahdistus, mutta merkit olisi huomioitava nopeasti jos itse ei pysty suutaan avaamaan.
Silloin voi nostaa päätään ylös ja katsoa taas eteenpäin, valoon ja huomiseen.
Uusi ihana ja valoisa päivä on vain pimeän yön takana!
Niin, aina niitä juttuja ei saa sanotuksi eikä ne kaikki näy ulospäin :( Mutta toivoisi, että kukaan ei jäisi yksin itsensä ja ajatusten/tunteiden kanssa <3
PoistaNiin hyvä teksti ja aikoinaan 30-vuotiaana, kun ymmärsin metromatkalla purskahtaessa itkuun, että olen masentunut. Käsittelin ensin asiaa valtavana epäonnistumisena, vaikka ei kukaan jaksa vuotta putkeen tehdä aamusta yömyöhään töitä ja lopulta kun en nuku lainkaan, niin se on siinä. Tämän jälkeen olen oppinut tutkimaan merkkejä, enkä päästä itseäni vajoamaan suohon, olen oppinut myös puhumaan voimattomuuden hetkinä. Ei ole häpeää ja mieli voi sairastua siinä missä kroppakin, aivotkin ovat elin .<3
VastaaPoistaIhanaa viikkoa Katja ja hei luin tuon aiemman postauksen mobiililla viime viikolla ja sen voimaannuttama sanoin yhteen asiaan kyllä, jota epäröin, enkä ole katunut. Asian vatvominen se kuluttavaa oli, kyllä sanominen vapautti veivaamiselta.
<3 Itsensä kuunteleminen on niin tärkeää <3 Ja tosiaan, mieli voi olla romuna samoin kuin keho. Ja se kun ei aina näy päälle päin.
PoistaVatvominen, voi sekin on kuluttavaa ja tuttuakin :D Mutta ihanaa, kyllän sanominen <3