Näe minut

Näe minut.

Kokonaan.

Kunnolla.

Älä sillä tavoin mitä luulet minun olevan.

Älä omien olettamuksiesi läpi.

Älä paperiin kirjattujen sanojen läpi.

Älä mekaanisesti.

Näe minut kunnolla.

Siten kuin minä olen.

Halua katsoa minun kirkkain ja kiinnostunein silmin.

Näe minut kuin olisin ihme.

Ihastellen, kuunnellen.

Oikeasti kuunnellen.

Jos minä kerron raketeista ja pommeista.

Kuuntele minua ja näe minut silti.

Vaikket itse niistä pitäisikään.

Näe vaivaa.

Saada selville mikä minua kiinnostaa.

Mikä minua ajaa elämässä eteenpäin.

Älä tunge katseella läpi. Älä luokittele.

Älä määrittele. Älä pakolla.

Näe minut sellaisena kuin kulloinkin olen.

Näe puolitiehen.

Ja jaksa odottaa.

Jaksa odottaa että tulen puolitiehen vastaan.

Näe minut. Näe vaivaa.

Uskalla kohdata. Näe minut.

Voimauttavan valokuvan kurssilla puhuimme Näkemisestä, Katsomisesta. Ja jotenkin minä olen vähän sydän syrjällään. Mietin meitä ihmisiä. Piiloon jääviä, väärin-nähtyjä, unohdettuja. Ongelmien, haasteiden, diagnoosien alle hautautuvia. Lapsia, nuoria, aikuisia, ikäihmisiä.

Kuitenkin monien kasvojen takana on ihminen, joka haluaa tulla kohdatuksi. Vaikkei sitä itse ehkä tietäisi. Että joku kuuntelee, on minua varten. Että joku katsoo vilpittömästi, kauniisti, kuin ihmettä ja jotain puhdasta. Kaikesta huolimatta. 

Mietteissä palaan hiukan myös tähän postaukseeni. Ja mietin myös tätä Olavi Sydänmaanlakan kirjoitusta. "Sydänmaanlakan resepti on yksinkertainen: lakkaamme kohtelemasta ja alamme kohdata. – Sinä ja minä, aamulla postilaatikolla ja kauppojen tuulikaapissa, ruuhkabussissa ja harrastusryhmissä, ihan tavallisessa arjessa."