Hetki särkyväinen

Pidemmällä kuin käden mitan päässä.

Itsenäisyyden siivet aluillaan.

Oven takaa pulppuava puhe.

Tiukka reviiri, oma raja.

Omiin oloihinsa vetäytynyt

silloin kun ei laumansa luona.

Kun se hetki, että suu kertoo jotain,

oltava varovainen, ettei riko sitä.

Sitä hetkeä. Ettei työnnä pois.

Saa sulkeutumaan taas omaan kuoreensa.

Ne hetket. Silloin sitä on kuin bambi

heikoilla jäillä. Varoen, lähestyen.

Mielessä ajatus Kestä jää, älä ratkea.

Tämän ohessa itsekseni istun.

Mietin miten kestän. Sen, että olen

jotenkin vähemmän. Vaikken kuitenkaan

ehkä ole. Mietin, että yksin en taida

olla. Tätä samaa kokee joku muukin.

Silti mietin. Miten kestän katsoa

kun pieni lintu siivilleen pyrkii,

jossain vaiheessa lehahtaa lentoon,

välillä ehkä putoaa ja törmää. Joskus

niin kaukana, etten näe. Joskus lähellä,

mutta ei silti laskeudu pesäpuulle.

Mutta onneksi kaikki tapahtuu vaivihkaa.

Pikku hiljaa lipuen. Vaikka jossain vaiheessa

sen varmasti tuntee - sen kun laastari

kiskaistaan irti.

Niin se elämä kiertää eteenpäin.