Hiljaisen hetken täyttäminen

Pääsin viikonloppuna yhdeksi vuorokaudeksi

mökkeilemään. Ihan vain olemaan. Kaksi naista.

Kolmas makasi pedin pohjalla kotona kaamean

taudin kourissa, mutta ajatuksissa pidettiin mukana.

Ei lapsia, ei miehiä, ei kotihommia, ei töitä.

Kovasti ideointia, unelmointia, keskustelua,

saunomista, ulkoporepaljussa loikoilua, syömistä,

syvään hengittämistä, talven ihastelua, hyvät yöunet.

Vaikka minä en varsinaisesti ole talvi-ihminen, niin

seistessäni tuolla järvellä, kaiken hiljaisuuden keskellä

ja katsoessani maisemaa, en voinut olla ihastelematta.

Mietin miten se voi olla niin kaunis ja kuinka

voi olla niin hiljaista. Jostain kaukaa kuului

jotain todella vaimeaa hurinaa, mutta vasta kun

pidätin hengitystä.

Siinä seistessä, tunnistin sisältä äänen. Äänen joka

yritti saada minua miettimään, kuinka täyttää se hetki.

Hiljainen hetki. Käyttää se jotenkin tehokkaasti.

Mutta sitten tajusin. Ei sitä tarvinnut täyttää

mitenkään. Sai vain olla. Nauttia. Eikä yrittää

suorittaa mitään. Kokea vain se ihastus.

Kuvittelin siinä seistessä kuinka maadoitun siihen

hetkeen. Ajattelin sitä, että seison vetten päällä.

Ja siellä alla on elämää, liikettä. Mutta minä

pysyn paikallani, hengitellen.

Sitten avasin kämmenet ja katsoin ylöspäin.

Se oli hyvä hetki keskustella yläkertaan.

Ihan rauhassa. Siinä minä puhelin siitä kuinka

unelmien työstäminen saa välillä minun vereni

villinä virtaamaan enkä malttaisi jaksaa odottaa

asioiden etenemistä. Puhelin myös siitä, että

visioiden suhteen olisi nyt hyvä myös hellittää.

Antaa asioiden tapahtua niiden oikeaan aikaan.

Ja sillä hetkellä minä luovutin asiat enkeleille.

Kerroin kuinka maadoitan itseni tähän hetkeen ja annan

heille työskentelyrauhan. Luotan asioiden kulkuun.

Huomasin heti kuinka sisäinen rauhattomuus tyyntyi.

Illan aikana puheissa pyöri unelmat - kerron myöhemmin

mitä käytimme keskustelussa apuna - mutta asiat eivät

saaneet minua tuskastumaan. Ehkä vain luottamaan siihen,

että aina löytyy oikea suunta.

Nyt alkuviikosta hymyilinkin iloisesti, kun sain

kuulla että työhön liittyvät toiveet, astuvat

nyt askeleen eteenpäin. Niin kiitollinen olo tuli.

Tuosta ylimmästä kuvasta taisi tulla nyt itselle

sellainen voimakuva. Että muistan sen hiljaisuuden

ja pysähtymisen voiman. <3

(Kuvat on otettu hiljaisen hetkeni jälkeen.

Hetki oli oikeasti hiljainen eikä kameran

raksutuksen peittelemä :))