Annan anteeksi

En voi vastustaa
Rankkasadetta joka kattoa piiskaa
En voi vastustaa 
Sen alle juoksemista

Minä annan sille itseni
Annan sen huuhtoa minusta
pois kaiken sen mikä raskauttaa

Annan sen puhdistaa minua
Olla sen oma
Luojan oma
Ihan juuri sellaisena kuin olen

Omassa hiljaisuudessani
Sateen rummuttaessa musiikkiaan
Minä annan Minun olla Minä

Katja Pellikka-Mikkonen

En minä aina tiedä miten minä sinun kanssasi
olisin. Olet niin kamalan kriittinen ja odotat
itseltäsi liikoja. Välillä tempaiset jostain mukaan
hillittömän painolastin nimeltään syyllisyys. Kahlaat
elämän hujauksessa läpi ja poimit mukaasi sieltä
vääriä tekoja, tekemättä jättämisiä niin kuin 
karkkikaupassa olisit. Oletkos ihan hölmö.

Nyt viimeistäänkin on jo aika antaa itselle anteeksi.
Kuuletko, antaa anteeksi. Sinäkin olet vain ihminen.
Virhe ei ole koko persoonasi. Eikä kukaan voi olla
täydellinen. Tiedät kyllä sen. Ja kyllähän sinä tiedät
 että juuri niistä virheistä olet kasvanut ja oppinut. 
Olet kypsynyt vaivihkaa ja tänään toimisit monessa
asiassa toisin. Päästä irti. Olet arvokas ihminen
virheistäsi huolimatta. Älä anna niiden enää istua
sinun minä-kuvassa. On asioita, jotka ovat tapahtuneet,
mutta jotka olisi saaneet jäädä tekemättä - mutta
tehty silti, joten get over it. Sinussa on muutakin.
Ja se mitä et ole saanut tehdyksi, ja se mitä
et ole ollut yrityksistä huolimatta, on mennyttä.
Joka päivä sinulle avautuu uusia mahdollisuuksia.
Jos ei samanlaisia, niin uudenlaisia. 

Tiedän, että se on välillä vaikeaa. Ainakin teet
 siitä vaikeaa. Jotain sisälläsi on joskus päässyt
murentumaan, tai ei ole päässyt kasvamaan täyteen
kukkaansa, ja siksi pelkäät ettet ole tarpeeksi.
Koet olevasi liian vähän, liikaa, muttet tarpeeksi.
Mutta kun sinä olet, tarpeeksi. Nyt on aika oppia
arvostamaan itseäsi enemmän kuin hetkittäin, kausittain.
Anna omakuvan olla rosoinen, ruoki itsessäsi hyvää
ja anna niiden osien loistaa. Vahvista niitä. 

Ole se valo joka olet, kuten Kirsi kehoittaa <3
Melkoisen ryöpytyksen laittoi (oletettavasti)
 Anteeksianto-kirja liikkeelle. Ja käänsi katseen
 tosissaan itseeni. Välillä suljin kirjan, 
mutta sitten tuli tunne, että nyt kahlataan tämä 
tie loppuun. Ja sitten kirjan kannet kiinni ja kiitos. 

Juuri nyt pitää hiukan enemmän muistaa antautua
virran vietäväksi. Mutta kellutaan sitten 
virrassa hetken aikaa. Vieköön virta
kivien välistä, ottakoon mukaan levää.
Mutta päästäköön nekin lopulta uusien
virtojen mukaan. Ne levät, jotka eivät
minua enää ravitse.
Annan itselleni anteeksi.

18 kommenttia

  1. Aina sitä tosiaan tulee syyllistettyä itseään, siitä olisi kiva päästä eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei ole kiva tunne :/ Ja jossain mittakaavassa ok ja kuuluu varmasti eloon, mutta liiallisuuksiin mennessä se on liikaa..

      Poista
  2. Mun pitää kyllä lainata noi Rannon kirjat ja lukea. Houkuttavat mua.

    VastaaPoista
  3. Ihana postaus, kiitos. <3 Tärkeää asiaa. Syyllisyys kun on se, mikä riivaa aivan liiallisesti.

    VastaaPoista
  4. Ihana juttu, paljo tärkiää asiaa! <3 Ihanasti sanoit: "ne levät, jotka eivät minua enää ravitse."
    Ja kivat kuvat :)

    VastaaPoista
  5. Voi kiitos, sinä ihana nainen!!
    Ahmin kaikki rivit. Ammensin. Antauduin niiden virtaaviin ja ravitseviin riveihin.....
    Meistä jokainen on juuri tarpeeksi. Omanalaisenamme arvokas. Riittävä. Ja kaunis.

    VastaaPoista
  6. Kaunista ♥. Ihanaista elokuuta sinne :)

    VastaaPoista
  7. Mahtavaa tekstiä ja kuvat sopivat kokonaisuuteen!

    VastaaPoista
  8. Voih, niin fiksua tekstiä! Kauniita loppukesän päiviä sinulle Katja :)

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)