Annan anteeksi

En voi vastustaa

Rankkasadetta joka kattoa piiskaa

En voi vastustaa 

Sen alle juoksemista

Minä annan sille itseni

Annan sen huuhtoa minusta

pois kaiken sen mikä raskauttaa

Annan sen puhdistaa minua

Olla sen oma

Luojan oma

Ihan juuri sellaisena kuin olen

Omassa hiljaisuudessani

Sateen rummuttaessa musiikkiaan

Minä annan Minun olla Minä

Katja Pellikka-Mikkonen

En minä aina tiedä miten minä sinun kanssasi

olisin. Olet niin kamalan kriittinen ja odotat

itseltäsi liikoja. Välillä tempaiset jostain mukaan

hillittömän painolastin nimeltään syyllisyys. Kahlaat

elämän hujauksessa läpi ja poimit mukaasi sieltä

vääriä tekoja, tekemättä jättämisiä niin kuin 

karkkikaupassa olisit. Oletkos ihan hölmö.

Nyt viimeistäänkin on jo aika antaa itselle anteeksi.

Kuuletko, antaa anteeksi. Sinäkin olet vain ihminen.

Virhe ei ole koko persoonasi. Eikä kukaan voi olla

täydellinen. Tiedät kyllä sen. Ja kyllähän sinä tiedät

 että juuri niistä virheistä olet kasvanut ja oppinut. 

Olet kypsynyt vaivihkaa ja tänään toimisit monessa

asiassa toisin. Päästä irti. Olet arvokas ihminen

virheistäsi huolimatta. Älä anna niiden enää istua

sinun minä-kuvassa. On asioita, jotka ovat tapahtuneet,

mutta jotka olisi saaneet jäädä tekemättä - mutta

tehty silti, joten get over it. Sinussa on muutakin.

Ja se mitä et ole saanut tehdyksi, ja se mitä

et ole ollut yrityksistä huolimatta, on mennyttä.

Joka päivä sinulle avautuu uusia mahdollisuuksia.

Jos ei samanlaisia, niin uudenlaisia. 

Tiedän, että se on välillä vaikeaa. Ainakin teet

 siitä vaikeaa. Jotain sisälläsi on joskus päässyt

murentumaan, tai ei ole päässyt kasvamaan täyteen

kukkaansa, ja siksi pelkäät ettet ole tarpeeksi.

Koet olevasi liian vähän, liikaa, muttet tarpeeksi.

Mutta kun sinä olet, tarpeeksi. Nyt on aika oppia

arvostamaan itseäsi enemmän kuin hetkittäin, kausittain.

Anna omakuvan olla rosoinen, ruoki itsessäsi hyvää

ja anna niiden osien loistaa. Vahvista niitä. 

Ole se valo joka olet, kuten Kirsi kehoittaa <3

Melkoisen ryöpytyksen laittoi (oletettavasti)
 Anteeksianto-kirja liikkeelle. Ja käänsi katseen
 tosissaan itseeni. Välillä suljin kirjan, 
mutta sitten tuli tunne, että nyt kahlataan tämä 
tie loppuun. Ja sitten kirjan kannet kiinni ja kiitos. 

Juuri nyt pitää hiukan enemmän muistaa antautua
virran vietäväksi. Mutta kellutaan sitten 
virrassa hetken aikaa. Vieköön virta
kivien välistä, ottakoon mukaan levää.
Mutta päästäköön nekin lopulta uusien
virtojen mukaan. Ne levät, jotka eivät
minua enää ravitse.

Annan itselleni anteeksi.