Sopuun menneisyyden kanssa

Ajattelen, että jotkut asiat on vain käytävä läpi. Menneisyydestä. Jotta sitä ei tarvitse juosta karkuun. Menneisyyttä. Ehkei kuitenkaan niin, että sinne menneeseen jäisi vatvoutumaan. Sillä tavoin, että jäisi koukkuun. Mutta halki-poikki-pinoon ja kiitos. Kerran tai useamman. Katse kuitenkin suunnattuna eteenpäin, pääsääntöisesti. 

Kun jää koukkuun, menneisyyteen. Saattaa löytää itsensä jonkinlaisesta Uhrin roolista. Alkaa vaatia tilintekoa itsensä kustannuksella. Niin, että tämä hetki ja tulevaisuus - kaikki tuo tulee katsottua Uhriuden läpi. Tässä hetkessä eläminen ja kiitollisuus jäävät taka-alalle - sillälailla hiljaa vain vinkumaan.

Kun jää koukkuun johonkin tiettyyn kuvaan - kuvaan itsestä tai kuvaan toisista. Silloin saattaa jämähtää toistamaan samaa tarinaa (vaikka tarina olisikin jo vaihtunut). Minä hylätty, minä petetty, minä yksin, minä sairas, minä loukattu, minä uhri, muut petollisia. Tai jotain muuta.
Puolison päihdeongelman aikaan elämässämme tapahtui monia raskaita ja ikäviä asioita puolin ja toisin. Sieltä ajalta tunnistan hyvinkin sen loukatun fiiliksen: Taas luottamukseni petettiin, taas jäin yksin, minulla ei ole mitään väliä. Ja toki se oli silloin todellinen kokemuskin, mutta raittiuden ja uusien kuvioiden myötä tuli opeteltavaksi "uusi kieli". Oli työstettävä vanhoja haavoja ja kipuja, jotka varsinkin riitatilanteessa helposti pyrki pintaan - usein kärjistetysti. Sitä oli jollain tavalla varpaillaan, että milloin rysähtää. "No niin, olisihan se pitänyt arvata, ei minun sanomisilla ei ole väliä."

Joskus ajattelee, että sitä on menneisyyden Herra - sitten yllättäen tapahtuukin jotain, joka nostaa tutut ajatukset: Kiitos vaan, näinhän tämä aina menee, voiko elämä minulle muuta antaakaan. Ajattelen, että siinä voi (haluta, kokeilla) valita - jatkaako samojen sanojen toistamista vai antaako ajatuksen, tunteenkin käydä pinnassa, hoivata niitä hetken ja siirtää sitten pois auringon tieltä.

Että entäpä jos. Jos olisikin uuden tarinan aika. Olisiko aika piirtää uusi kuva, jossa kuviot menevätkin uusiksi. Jossa vanhat tutut sanat korvattaisiin vähä vähältä jollain uusilla. Entä jos ottaisi ihmettelevän asenteen - mhhh, mitä voin oppia tästä, mitä tämä tilanne haluaa kertoa minulle, voisinko suhtautua hiukan erilailla, voinko muuttaa asioita.

Entäpä jos menneisyyden mukana kantaminen on syynä siihen, että elämä tuo eteen samanlaisia tilanteita toistuvasti? Entäpä jos menneisyys siten tahtoo jo ottaa irtioton, havahduttaa sinut katsomaan elämää ja tilanteita hiukan eri valossa?

Ihan vain entä jos?

8 kommenttia

  1. Menneisyys on hyvä muistaa jäämättä siihen kuitenkaan kiinni.
    Ihanaa loppuviikkoa ❤️

    VastaaPoista
  2. Tiedätkö, että justiin eilen ystäväni kertoi, kuinka hänen miehensä on jäänyt vellomaan menneisyydessä, ja kerta toisensa jälkeen kaivaa esiin lapsuutensa aikaiset, isäänsä liittyvät traumat, eikä tunnu edes haluavan päästää niistä irti, vaikka elämässä oikeasti on kaikki nyt hyvin. Ollut jo kymmeniä vuosia. Että ihan samoja asioita ystävän kanssa pohdittiin. Sitä, että menneisyydelle kun ei voi mitään, siihen ei kannata takertua, vaan katsoa eteenpäin. Tai ehkä paremminkin nykyhetkeen. Ilman, että silti pitäisi mitenkään kieltää se, mitä joskus on tapahtunut.

    Kävin myös lukemassa tuon linkkaamasi postauksen parin vuoden takaa ja se(kin) oli kyllä todella hienosti kirjoitettu. Voin vaan kuvitella sitä jatkuvan huolen ja pettymysten määrää. Ja sitäkin ihanammalta tuntuu se, että kaikki kääntyi hyväksi. Ja varmasti hitsasi teidät entistä tiukemmin yhteen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se on harmillista, että menneisyydelle antaa joskus luvan vangita tämänkin hetken. Ja tosiaan, ei kieltämällä, vaan käsittelemällä - tulemalla sinuiksi <3

      Kyllä ne menneet täällä on ollut kuluttavia, mutta voimavaroja nykyään, apuna ymmärryksessä :)

      Poista
  3. Kiitos näistä ajatuksistasi, kirjoitat hyvää asiaa. Jotenkin luulen, että liiaksi menneisyydestä kiinni pitäminen estää tulevaisuutta tulemasta. Ei toki kirjaimellisesti, mutta jotenkin jähmettää tulevan, niin että vain osa siitä, mitä voisi tulla, tulee läpi.

    Miksihän toisten on helpompi kulkea eteenpäin ja toisille menneisyyden jutut jää tahmaksi jalkoihin? Minulla on ollut haasteena menneisyydessä roikkuminen. En ole päässyt eteenpäin toivomallani tavalla, kun en tiedä, mihin suuntaan katsoisin.

    VastaaPoista
  4. <3 Samaa mieltä kanssasi <3

    Ja hyvä kysymys tuo, että miksi osalla on vaikeampi irrottautua menneistä. Mutta minusta jo se, että haluaa edetä on askel eteenpäin. Joskus pitää etsiä enemmän oikeaa tapaansa tulla sinuiksi. Jos ei vielä tiedä suuntaa, olisiko se vaikka vain alkuun sitten just tämä hetki. Tämä hetki missä just nyt olen, missä kehoni just nyt on. Minkä voin nyt irrottaa minusta, että just nyt olisi keveämpi olo.<3

    VastaaPoista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)