Se lyijypaakku
Se joka otti osansa minusta
Ja liikutti sitä haluamallaan tavalla
Kun se hiipi minuun
En alkuun edes huomannut
Se oli sellaista ovelaa villasukissa hipsuttelua
Mutta kun aloin saada vihiä siitä
Huusin Itselleni saatanaa
Syytin omaa asennevammaa
Potkin itseäni selkärankaan
Että pysy nyt helvetti suorassa
Äläkä tuulessa taivu
Mutta se paakku
Se oli päättänyt tulla
Niin sehän tuli
Ja minä istuin iltaisin pimeässä
Ja kysyin siltä
Että miksi
Mutta se oli vaan hiljaa
Mykkänä
Minä vähän itkin
Ja laskin pääni alas
Käänsin sille selän
Annoin unen tulla
Sitten alkoi vetää jaloissa
Seinät narista
Nirinari
Ja sitten kaatuivat
Ulospäin ne kaatuivat
Minä istuin siinä keskellä
Ja katsoin kun jalkojeni juureen käveli menneisyys
Siihen tuli pettymyksiä
Siihen tuli haavat
Siihen tuli kaikki ylikuorma mitä en ollut ennen nähnyt
Me oltiin alkuun ihan hiljaa
Minä katsoin niitä
Ja mietin että minunko nämä on?
Istuin kauan hiljaa
Nekin istui
Okei, te olette minun
Ja jotain liikahti eteenpäin"
.JPG)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
+(5).JPG)
Mennyttä ei voi muuttaa, mutta hyvä on, jos sen pystyy hyväksymään.
VastaaPoista<3 Katja <3
Näin se on <3
PoistaHengitä syvään ja anna tulevaisuuden ihanien haaveiden täyttää sydämesi!
VastaaPoistaHeitä menneet tuulen mukana kauas pois ja nosta leuka kohti tulevaa.
Siellä asuu uusi elämän kevät! <3
<3 :) Leuka kohti tulevaan, kyllä!
PoistaHyväksyminen on vaikea ja haasteellinen laji, kovin epäreilu myös. Joskus on tuntunut, että se lyijypaino olisi kuin lyijyllä täytetty pelastusrengas. Hyvässä uskossa pistät hanttiin ja porskuttelet menemään, mutta pelastusrenkaaseen onkin sujautettu jotain ihan muuta.
VastaaPoistaNiin kauniisti puet sanoja <3
Kyllä, hyvin kuvailet asiaa! <3 Hyväksyminen vaatii joskus melko paljon... Kiitos Taru <3
PoistaKatja <3
VastaaPoistaTiia <3
PoistaHaleja! <3
VastaaPoistaKiitos :) <3 Samoin sinulle :)
Poista