Saisinko ajan seis

Viime aikoina sydämessä on ollut uudenlainen rauhan tunne.
Sellainen melko rakkaudellinen olo. Paljon positiivisia
ajatuksia ja tuntemuksia. Halua halata ja pusutella. Laittaa
ihania ajatuksia. Tätä minä olen usein tilannut lisää.
Samalla kuitenkin on ollut jonkinlaista levottomuuden tunnetta
jossain kohti minua. Pienoista ahdistusta. Yksi ilta makasin
saunan laiteilla ja kuulostelin mistä nyt kiikastaa. En tiedä
sainko siitä täysin kiinni, mutta jäljitin kuitenkin jotain.

Luopumisen, menettämisen, ajan katoamisen tuskaa. Lapsilla
uusia vaiheita. Kuopus ei tosiaankaan ole enää vauva, eskarin
tänä syksynä aloitti. Jonkinlainen kipu siitä, että kohta hänkin
karkaa käsistä, ei tarvitse minua niin paljon. Tiedän, toki
tarvitsee, mutta kun hän on jo niin iso. Vaikka vielä pieni.

Keskimmäinen aloitti polkunsa yläasteella. Jännitystä kuinka
murrosikä alkaa muovaamaan. Yhtäkkiä paljon enemmän liikkeellä,
pajon uusia kavereita. Asioita mitä ei tee mieli kertoa äidille.

Esikoinen viimeistä vuotta yläasteella. Tuntuu hurjalta.
 Jutellessa tämän pitäjän opiskelu-mahdollisuuksista, ensi 
vuodelle välähtää myös ajatus, että josko opiskelupaikka on 
jossain muualla. Sitä en tietenkään haluaisi. Tuntuu, että nyt 
aika menee liian nopeaa. En minä ole valmis vielä päästämään 
maailmalle lastani. Ilmassa pelkoa ja kipua siitä, etten 
näkisi nuortani joka päivä. Välttämättä joka viikkokaan. 
Pelkoa miten hän pärjää, pelkoa miten maailma kohtelee.
Tämän kaiken alla suuri kipu. Kipu siitä, että aika tosiaan
kulkee. Olenko ehtinyt olla tähän asti tarpeeksi läsnä. Tai
juurruttaa rakkaudellista suhdetta. Välittää rakkaudentunnetta.
Olenko kohta enää tarpeellinen. Toisaalta osaanko tehdä itseni
tarpeettomaksi, jotta itsenäistyminen voi tapahtua. Olenko
osannut luoda paikan, johon voi aina palata. Johon haluaakin
tulla säännöllisesti. Voih, pysäyttäkää aika niin katson
näitä hetkiä ihan rauhassa, vain hetken aikaa.
***
Could someone stop the time? For a little while.
**
Stressinhallinta-korttien arvonta päättynyt, 
pian kerron kuka voitti. Weledan arvonta vielä meneillään.

16 kommenttia

  1. Olipa ihana teksti <3 Todella liikuttava! Kiitos kun jaoit tämän kanssamme <3 <3

    VastaaPoista
  2. Haikeaa tuo kaikki... <3
    Omani ovat vielä paljon pienempiä - nuorempi viimeistä vuotta tarhassa ja ensi vuonna eskarissa, ja esikoinen ekalla luokalla. Mutta jo nyt huomaa, että ottavat askeleita pois äidin ja isän siipien alta. Silti vielä pikkuisia, onneksi <3
    Hyviä ja turvallisia askeleita sinne - isoille ja pienille!

    VastaaPoista
  3. yyhyyy...itkukanavat auki!! Kauniita ajatuksia <3

    VastaaPoista
  4. Stressinhallintaa, sitä tarvittas ja ylimääräistä energiaa. Todella upeasti kirjoitettu <3

    VastaaPoista
  5. Minulla on samanlaisia tunteita täällä myös. Tytär täyttää tammikuussa jo 18 vuotta, minun lapseni on aikuinen. Tytär itse kyllä kysyi, että tarviiko hänen nyt olla aikuinen? Vastasin, että minulle hän on aina vauva :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsi on aina lapsi :) Ja milloin tosiaan tarttee olla aikuinen - tietyillä alueilla ei kai koskaan :)

      Poista
  6. Kiteytit juuri omat tunteeni. Esikoisella lukiossa viimeinen vuosi ja on väläytellyt, että lähtisi sen jälkeen ulkomaille opiskelemaan. Tunnen ylpeyttä, mutta samalla kauhua, kun lähtisi niin kauas. Tiedän kuitenkin, että pärjää varmasti maailmalla, mutta kova ikävä tulisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ikävä, sen kanssa sitä varmasti saa taiteilla ja opetella olemaan <3 Ja tosiaan, on sekin hienoa rohkeutta, että uskaltaisi lähteä.

      Poista
  7. Itkin itsekseni, kun esikoinen muutti pois kotoa. Jälkeenpäin luulen, että itkinkin siinä oman elämäni yhden periodin päättymistä.Nyt kaikki asiat ovat istahtaneet paikoilleen ja elämme omaa elämäämme samassa elämässä kummatkin.
    Tapaamme kuin kaksi aikuista ja kuitenkin äidiltä kysytään vieläkin neuvoja ja suhde ei ole muuttunut miksikään.
    Suurinta rakkauttahan se on, kun antaa lapselleen ne siivet lentää!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla - että palaset ovat paikallaan <3 Niin, kyllä se tämäkin kuuluu elon polkuihin :) Ja siivet, tosiaan <3

      Poista
  8. Haikeus ja jopa pelkokin ajan kulumisesta on varmasti jokaiselle äidille tuttu tunne. Näinä ruuhkavuosina viikot ja kuukaudetkin vain hujahtavat ohitse. Pienet pallerot ovatkin hetkessä koululaisia ja sitten kohta nuoria aikuisia hakemassa omaa polkuaan elämässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti monta vertaista, niin montaa kuin äitiäkin :) Ja niinpä, aika vain kulkee :)

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)