Uhri vai selviytyjä

Oppiminen. Sen koen yhdeksi tärkeäksi tehtäväksi
elämässä. Se on kehittymistä. Silloin jokin etenee.

Elämä tuo haasteita. Osa niistä itse aiheutettuja,
osaan emme voi vaikuttaa. Paitsi ehkä asenteella.

Monenlaisia kohtaloita on meillä ihmispoloilla,
mutta se mikä minua toisinaan jotenkin turhauttaa, on
ajatus: Minä olen uhri ja odotan ratkaisua ulkopuoleltani.

Olen lukenut Ben Furmanin kirjaa 
Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus
ja ajatuksia on kovasti herätellyt se sanoma,
että meitä ihmisiä ei auta sen surkuttelu
kuinka kovia olemme lapsuudessa mahd kokeneet.

Menneiden läpikäyminen on mielestäni tärkeää,
jos siellä jokin estää meitä elämästä täyttä elämää tms.
En näe mitään pahaa niiden asioiden ruotimisessa,
tai siinä, että niitä olojaan itkee pois.
Tai itkee sitä kuinka rankkoja on joutunut kokemaan. 
(Minusta tämäkin vaihe on tärkeä ja kullakin
tämä prosessi kestää oman aikansa.)

Mutta Furmanin kirja tuo jonkinlaista lohtua 
siihen, että niistäkin asioista voi löytää
lopulta positiiviset, kantavat puolet.
"Minä olen sitkasta tekoa, kun olen 
selvinnyt tuollaisen kauheuden keskellä."
"Minä tiedän millainen ei ole turvallinen
ja onnellinen lapsuus - lapsilleni
haluan tarjota jotain muuta."
Jne.

Niin ja tietysti tämä sama ajatus pätee
aikuisuudessakin kohdattujen haasteiden kanssa.
Ei, eikä missään nimessä tällainen hyväksyntä
 oikeuta väärintekijöiden touhuja.
Mutta tämä tuo valoa sinne omaan pimeyteen.
"En olekaan tuhoon tuomittu, vaikka
lapsuuteni lähtökohdat olivat surkeat/
vaikka minua on rikottu paljon."

Mutta se, että olisin Uhri ja koko 
maailma olisi minulle velkaa siitä
kärsimyksestä jota olen kokenut,
ei johda mihinkään. 

Se, että aikuinen ihminen laittaa
omat hölmöilynsä vanhempien piikkiin,
ei kuulosta enää kovin vakuuttavalta?

(Ymmärrän kyllä sen, että joskus
ihminen/ihmisen psyyke ei kestä 
sitä työstämisen tietä, jolloin on
helpompi olla katkera tms ja syyttää muita
tai psyyke on niin hajallaan, että
kokoaminen vaatisi todella paljon työtä
- mutta se onkin jo kenties syvempi aihe,
jonka pohdintaa minulla ei ole tarkoitus
yrittää tässä nyt toteuttaa.)

Kun mietin oman elämäni vaikeuksia,
pääsääntöisesti aikuisuuden kynnyksellä koettuja,
voin todeta olevani niiden ansiosta
ymmärtäväisempi ihminen, mutta
siitä huolimatta en haluaisi
kokea uudelleen niitä asioita
mitkä kipeimpää ovat tehneet.
Enkä toivo niitä muidenkaan kokevan. 

Mutta silti olen kiitollinen niistä <3

12 kommenttia

  1. Katkeruus, valitettavasti tällaisiin ihmisiin törmää liiankin usein. Heillä olisi resursseja,mutta heidän oma mielensä ja asenteensa ovat kaiken edistymisen esteenä. Ikävää. Mutta elämänkokemukset todella muokkaavat ihmisestä ymmärtäväisemmän ja empaattisemmankin. Vaikka olen kokenut koviakin, niin se on osa tarinaani, elämäni. Olen onnellinen kaikkine kolhuineni :)

    VastaaPoista
  2. Mä olen elänyt uhrina vuosina kunnes muutama vuosi sitten tajusin alkuperän ja työstämällä olen päässyt uhriudesta eroon ja alkanut ottamaan vastuuta! Ah, kuinka vapauttavaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihanalta <3 <3 Minä tunnistan itsestäni itsesäälivän-ajatuksen, jonka kourissa joskus olin. Onneksi nyt on ajatukset paremmin :) Olen iloinen, että kommentoit <3

      Poista
  3. Niinhän se on, että katkeruus ei kaunista ketään.

    VastaaPoista
  4. Kiitos. Tämä kirjoitus tuli juuri sopivaan saumaan minulle. Kipuilen kaiken kanssa, katkeruuden, vihan, surun jne. Tiedän selviäväni kaikesta, mutta joskus sitä niin kyllästyy ja turhautuu kaikkeen,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3<3 Toivon sinulle paljon keveitä ilon hetkiä <3 Joskus turhautuminen ja kyllästyminen on hyvästä - se johtaa muutoksen haluamiseen <3

      Poista
    2. Sitä se turhautuminen ja kyllästyminen on tehnyki!

      Poista
  5. Hyvä teksti! Juuri tänään aiheesta keskusteltiin kotona, kun luettiin MeNaisista Laura Honkasalon haastattelua ja siinä vellotaan vahvasti vihassa ja katkeruudessa. Sitä tulee itsekin harrastettua, juuri etenkin jos kokee että on tullut torjutuksi, hylätyksi tai kielletyksi ilman selityksiä ja sikamaisesti, ja yritän opetella pois siitä että jään vellomaan niihin ns. vitutuksiini. Olisipa niitä omia tunteita vaan niin helppo säädellä kuin kuvittelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se - aina se säätely ei olekaan niin helppoa :P Kyllä sitä tunnistaa itsestäkin toisinaan katkeria ja kateuden värisiä tuntemuksia - ja melko pian niistä haluan eroon, vaan joskus ovat niin sitkaassa.

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)