Henkeen ja vereen?

 Minä en ole mitenkään kovin kilpailuhaluinen.
Onhan voittaminen toki kivaa, mutta melko nöyrin
mielin kisailen, yleensä. Jos ylipäänsä itse kisailen.

Mutta viime aikoina olen huomannut itsestäni
enemmän kilpailuhenkisiä piirteitä. Nimittäin
lasten harrastusten suhteen.

Noin yleensä minusta kuulostaa hiukan ikävältä
peleissä ne kannustamiset, joihin liittyy räävitön
suunsoitto. Niin pelaajia kuin tuomareitakin kohtaan.
Tai vaikka valmentajien asiattomat 
ränkymiset pelaajille/tuomareille.
Varsinkin lasten peleihin ne ei minusta sovi.
Ymmärrän kyllä, että tunteet pinnassa, mutta
aikuinen voi silti hillitä itseään.
Itse kannustamisessa ei mitään vikaa.

Mutta täytyy myöntää, että kyllä sitä yhä enemmän
menee itsekin lasten peleihin sisään (nyt kun hiukan
enemmän niistä ymmärtää - jääkiekosta ja lentopallosta).
Varsinkin, jos joukkue on häviöllä niin saa joskus
pidellä, ettei tule kiroiltua. Joskus harmittaa
niin vietävästi joukkueen häviö - varsinkin jos niitä
on paljon ja näkee itse pelaajien harmituksen. 
Joskus tekee tiukkaa katsoa peliä, kun niin jännittää.
Samanlailla kyllä onnistumiset saa minut ihan liekkeihin.

Viimeksi tänään mietin toimitsija-hommissa, että
kuinka minulle on näin käynyt. Että kuinka
minä tällälailla menen tunteella mukaan.
Toimitsijan roolissa voin vain puhista itsekseni 
pelin kulkua ja lähettää tsemppejä "pleksin" läpi, 
mutta ollessani katsomon puolella käytän 
kyllä ääntä kannustamiseen - kunhan alkukankeus 
väistyy - mutta pysyn kyllä asiallisena. 
Ja uskon, että asiallisena se pysyykin.

Yllättävää on kuitenkin kuinka vahvasti tunnen 
sisällä - vaikka en edes itse pelaa.
Mutta osasyy ainakin on se, että toivon
lapsille onnistumisia - ja voittojakin.
Ja eihän lapsen pettymyksen katsominen kivaa ole
vaikka kyllä ne pelin henkeen ainakin
välillä kuuluu - ja elämäänkin. 
Tosin aika pian lapset näköjään niistä
on toenneet ja uutta päin taas menneet.
Fiksuja lapsia.
Siihenhän toki itsekin kannustan. 
Niin itseäni kuin lapsiakin.


4 kommenttia

  1. Itse huomaan toimivani samalla tavalla pojan jalkapallo peleissä. Aikuisena ärsyttää joidenkin vanhempien huudot ja pilkka häviäjiä kohtaan. Kyllä minuakin on joukkueen häviö harmittanut, mutta olen aina yrittänyt kehua poikaa. Omien lasten touhut saa tunteet jylläämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se taitaa olla - oma veri lapsessa saa omankin liikkeelle :)

      Poista
  2. Sama täällä, kovasti olen hengessä mukana muksujen harrastuksissa ja jos häviävät, on vaikea välillä katsoa. Toisaalta aina ei voi voittaa ja sekin kuuluu elämään. Pelejä on kyllä jännä katsoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta olen kyllä iloinen, että olen innostunut pelien seuraamisesta :)

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)