Metsän siimeksessä

 Syksy ja nämä pimeät illat.
Ruokkivat jotain sisälläni.
Jotain voimaa niistä saan, 
vaikka kesän lapsi muuten olenkin. 

Toissailtana olimme melkein koko perheen
kanssa metsän siimeksessä, tähtien alla.
Nuotion valossa. Suojana miehen kyhäilemä
laavu. Yksin olisi pelottanut, mutta ei nyt.
Puolisoni on henkeen ja vereen eräihminen.
Ilman häntä en ehkä näin perheen kanssa samoilisi.
Vaikkakin pimeä ilta nuotion äärellä on aina kiehtonut.

Puolet poppoosta jäi metsään yöksi. Minä ja kuopus
tulimme kotiin lämpimän peiton alle. 
Hiukan kyllä varoittelin kylmästä.
Ja olihan siellä hiukan palellutkin. Mutta pärjäsivät.
Ja lupa olisi ollut kotiinkin tulla. 

Olen kiitollinen siitä, että lapset oppivat
olemaan luonnossa ja minäkin aina vaan enemmän
ymmärrän sen voiman ja otan hyödyn irti. 
Vaikka jokin "pariisilainen kaupunkilainen"
minussa myös elelee. Ja sillekin tahdon
joskus tarjoilla elämyksiä. Näiden välissä
elän suurimman osan päivistäni.
Luonto lähellä, mutta silti ihmisiä ympärillä. 
"Älä kadehdi niiden iloja, joiden suruja et tunne"
Napattu mukaan Maaret Kallion FB sivulta.

6 kommenttia

  1. Mekin haaveiltiin ruska-telttaretkestä. Vain teltta puuttuu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Sinne metsään joku oma kyhäelmä, tai kunnon laavupaikalle :)

      Poista
  2. ♥Ihanat kuvat! Ja tuo viimeinen lause..."just niin"♥

    VastaaPoista
  3. <3 en ole koskaan viettänyt yötäni taivasalla.. Ehkä pitäisi joskus kokeilla.. Ihanaa iltaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään, ihan taivasalla :) Kiitos samoin sinulle :)

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)