Yksi pala minun tarinaani

Ylellä pyörii (jäi tauolle) Teiniäidit-ohjelma, jota loppuvaiheessa aloin seuraamaan. Sen nostattamien tuntemuksien vuoksi ajattelin kirjoittaa.

Olin 17-vuotta, kun tulin raskaaksi. Silloin en tosiaankaan tajunnut mitä vauva tuo tullessaan enkä tainnut isommin edes miettiä - olin vain hirmu onnellinen. Olimme muutama kuukausi aiemmin muuttaneet yhteen silloisen poikaystävän, nykyisen mieheni kanssa. Pesän rakennus puuhat alkoivat kiinnostaa enemmän. Niin sitä edettiin eteenpäin raskautta. Alku meni yökötellessä, mutta sitten olo koheni ja minulla riitti virtaa. Vanhemmat taas taisivat katsoa tilannetta kauhun sekaisin tuntein. Eipä silti, äitini on minut saanut 17-vuotiaana... Että perimä taisi toistaa itseään.
Sitten tuli päivä, kun arki muuttui. Pari viikkoa ennen laskettua aikaa olin matkalla kotiin, kun tunsin kovaa kipua alavatsassa. Jollain ilveellä pääsin asuntoon sisälle ja kyyhötin lattialla kaksin kerroin. Muistan miettineeni onko kyse supistuksista. Soitin kyydin terveyskeskukseen ja pian olinkin siellä.

Edessä sektio - istukka oli irronnut. Minä nuori tyttö aivan pihalla tilanteesta. Hississä matkalla leikkuusaliin, muistan hoitajan kysyneen mahdollista hätäkastetta varten nimet. Jessica Julianna - sen olin visioinut tytölle. Poikaa en ollut edes miettinyt. Mies sen sijaan oli vitsaillut Voitto Valiosta. Voitto Valio siis kirjattiin ylös.

Samalle iltaa makasin osastolla, tyttöni 2575g/48cm oli lämpökaapissa ja minä aivan pihalla tilanteesta. Ystäväni tuli illalla käymään ja pyysi saada minun nähdä vauva, kun itse en älynnyt sitäkään tokkurassa olossani pyytää. 
Siitä lähti juuri 18 vuotta täyttäneen haparoiva matka äitiyteen. Monenlaista on sekaan mahtunut. Toisaalta koin oloni varmaksi ja tunsin olevani äiti, mutta samalla kipuilin oman kasvuni kanssa. Jälkeenpäin tajuan kuinka kasvuni on ollut kesken. Tosin äitiys on opettanut minulle niin paljon ja sai minut ottamaan vastuun elämästä, itsestäni ja lapsesta.

Nyt myöhemmin olen kipuillut sen kanssa, että olinko tarpeeksi kypsä. Osasinko olla aikuinen. Osasinko laittaa lapsen tarpeet omieni edelle. 

Moni asia sumentunut - niin hankala saada yhteenvetoa niistä ajoista, kun niihin aikoihin tapahtui elämässä paljon muutakin. (Esikoisen jälkeen, kahden vuoden päästä, syntyi siskolle veli. Siitä 7 vuoden päästä tämä kuopus.) Mutta enhän minä niitä aikoja voi muuttaa. Parhaani olen niillä eväillä tehnyt. Ja takuulla äitiys kasvattaa ketä tahansa, missä iässä tahansa. Ja toisaalta ikä ei ole mikään tae siitä, että homma toimisi. Niin paljon muuta voi äitiyden rinnallakin tapahtua. 

Mutta nyt, kun esikoinen on aloittanut matkansa yläasteella, on ollut ajankohtaista hiukan keskustella äitiydestä nuorella iällä. Vaikka minä en kadu nuorella iällä äidiksi tuloani (aiemmin en mieltänyt itseäni niin nuoreksi, mutta kun peilaan omaan nuoreeni, asiaa on tullut pohdittua erilailla), niin kyllä minä silti toivon, että tytär eläisi ensin nuoruuttaan/opiskelisi/kokisi ystävien kanssa monenlaista/eläisi kumppanin kanssa elämää kaksinkin ennenkuin äitiyden monisäikeiseen maailmaan hyppäisi :) Toivottavasti kuitenkin joskus hyppää (jos Luoja suo), koska kyllä minä mummi mielelläni olisin, mutta en vielä lähiaikoina :)

Tämä pointti voi kuulostaa ristiriitaiselta. Olen ikionnellinen, että tulin raskaaksi. En ole katkera omista valinnoistani, minulla on elämää edessä rutkasti ja koko ajan elän sitä, mutta silti toivon tyttäreni kulkevan sen nuoruuden reitin ja kasvun portaat rauhassa "loppuun asti".

Ajatukseni voi hyvin kiteyttää Ylen sivuilta löytyneeseen kommenttiin:

Pesonen painottaa, että kun äiti saa hyvin nuorena lapsen, tuolloin on kesken kaksi tärkeää kehitysvaihetta: äidin kasvu aikuiseksi ja lapsen kasvu. Ihmisen aivot kehittyvät aina 25-vuotiaaksi asti.
– Samaan aikaan pitäisi itse kasvaa aikuiseksi, osata ottaa vastuuta omasta elämästä ja samaan aikaan olla äitinä sille pienelle, niin kyllähän se kohtuullisen vaativa tilanne nuorelle naiselle on.

Ja tämä oli vain minun tarinani (pala siitä) ja mielipide. Tekstiä aiheesta tulisi enemmänkin, mutta pääpointti on tässä nyt. Eikä tekstini tarkoitus ole mitenkään vähätellä nuoria äitejä äitiydessään. Tämä on ajatuksia oman äitiyden näkökulmasta - tällä hetkellä 31 vuotiaan. 

16 kommenttia

  1. Itsekin hyvin nuorena lapseni saaneen, olen välillä ilolla (toisinaan kauhulla) seurannut teiniäitien arkea Yleltä. Jotenkin sitä itse ei ajatellut niinkään kuinka suuri vastuu kaikesta on. Myöhemmin on monia asioita ajatellut ja jopa huudahdellut ääneen: "Herranjestas sentään, miten minä oikein selvisin?"

    Olen kanssasi kuitenkin samoilla linjoilla - pätkääkään en kadu, mutta neuvoisin omalleni kuitenkin toisin. Nuorena lapsensa saaneet äidit ovat varmasti kovan paikan edessä, eikä vähiten ulkopuolisen arvostelun ja odotusten vuoksi. Itse koin sen suurimpana murheena aikanaan. Jatkuva epäröinti ja kysymykset (niin ääneen esitetyt kuin ne hiljeisetkin). Niitä en soisi kenellekään.

    Mutta voinpahan sanoa että oli elämäni kasvattavimmat vuodet, koko taaperoikä. Itsekin vielä lapsi, ja toisesta hyvää vauhtia sellaista kasvattamassa.

    Kiitos kun kirjoitit tämän tekstin, se herätti ajatuksia. Paljon. Ja ikä ei tosiaan ole tae hyvästä äitiydestä, kuten snaoitkin. Äitiys tulee sydämestä <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri. Jälkeenpäin olen kuullut itse siitä, kuinka täällä pikku paikkakunnalla ihmiset olivat kauhistelleet tilannetta. Ja joku on minulle joskus tullut sanomaan, että "He kavereiden kanssa olivat ihan varmoja, että tuossa ei käy hyvin, mutta täytyy sanoa, että me oltiin väärässä".

      Ja todellakin, elämäni kasvattavimmat vuodet! :) Vaikka koko ajan kasvu jatkuu :)

      <3

      Poista
  2. Ei tullut mitenkään vähättelevä fiilis, ainoastaan realistinen ja rehellinen. Minusta tuli äiti 19 -vuotiaana, joten mummuilu olisi ajankohtaista kahden vuoden kuluttua, jos esikoinen kulkisi samaa tietä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pari vuotta menee niin äkkiä, että tiedä vaikka pian mummo :) Tai mistä sitä tietää vaikka aiemminkin ;D

      Poista
  3. Tää oli tosi mielenkiintoinen juttu. Mä tuun itse niin toisesta suunnasta tähän äitiyteen, että tää oli musta jotenkin kauheen kiehtovaa luettavaa. Nostan hattua, että olet selvinnyt tästä hommasta jo noin nuorena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että tekstini herätti mielenkiintoa :)

      Poista
  4. Ihana kun kirjoitit tämän :) Nostan hattua kaikille nuorille äideille ja varsinkin niille jotka sen mallikkaasti suorittavat. Onhan nuo teiniäiti ohjelmat välillä hurjaa katseltavaa, mutta uskon, että on monta joka varmasti vauvan ja myöhemmin isomman lapsen kanssa hyvin pärjää. Perheen tuki on ensisijaisen tärkeää. Nuoruuden rakkaudessa voi tapahtua mitä vaan :)

    VastaaPoista
  5. Huippua, että olet yhdessä saman miehen kanssa edelleen. Yksi harmittavimmista jutuista on se, että usein nuorena vanhemmiksi tulleet, eivät ole pitkään yhdessä. Ehkä se on sitä aikuiseksi kasvamista ja kokeilua. Eroaa toki vanhempanakin solmitut suhteet....
    Nuorena sitä jaksaa ihan erilailla ja suhtautuu asoihin ehkä vähän rennommin. Siskoni sai esikoisensa 18 iässä ja ajattelin, että tuo kuvio ei sovi minulle, no sainkin lapeni vasta 30 täytettyäni.
    Niin kuin kirjoitit, niin ikä ei kuitenkaan ole mikään tae hyvästä äidistä, kyllä se tulee ihan persoonasta!
    Ihanaa jatkoa sinulle ja teidän koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hurjan paljon :)

      Ja tosiaan, esikoista odottaessa en osannut stressata ja pelätä tiettyjä asioita, mutta kyllä ne viimeistään tämän kuopuksen kohdalla on käyneet pinnassa :)

      Poista
  6. Äitiys on aina melkoinen matka myös itseen. Minä olin se keskivertotapaus 28v tullessani äidiksi ja ihan yhtä lailla siinä oli opettelemista ja kasvamista. Voi kun olisikin ollut silloin nämä tiedot :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan matka itseen. Äitiys on opettanut niiiiiin paljon minulle minusta. Ja esikoisen kanssa se elo on varmasti monella haparoivampaa, kuin sitten jo seuraavan kanssa. Ja jokaisen kolmen kohdalla olen oppinut myös uutta - ja näin se tosiaan varmasti menee olipa ikä mikä tahansa :) Vaikkakin kyllä se varmasti tuo omat erilaiset haasteensa jos vertaa 17v äidiksi tulevaa, ja 30v äidiksi tulevaa.

      Poista
  7. Hyvä kirjoitus, ja osasit ihanasti pukea aatoksia sanoiksi! Ensisynnyttäjien keski-ikä kun nousee vain, niin me "poikkeukset" pistämme kummallisesti silmään... :) Me aloimme toivoa lasta kun olin reilu parikymppinen, meillä oli työt ja olin saanut opiskeltua läsnäoloa vaativat kurssit. Melko pian saimmekin iloisia uutisia. Tai ne olivat iloisia meidän mielestämme, mutta kyllä ympärillä olevat ihmiset ihmettelivät.. Muistan vieläkin, kuinka jotkut puolitutut kyselivät vahingosta, sukulaiset pyörittelivät silmiään jne.. Usein mietimme, että onpa hienoa, että olemme saaneet perheen näin nuorina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)Ymmärrän :)
      Ihana, kun saitte iloisia uutisia <3

      Poista
  8. Kiitos tästä kirjoituksesta, hienoa nähdä miten heijastelet kuluneita vuosia ja omaa kasvamista lapsen myötä. Itse mietin, että olisi ehkä pitänyt "tehdä" lapset nuorempana, silloin olisi ollut intoa ja energiaa täynnä. Mutta eipä tuollaisia asioita voi aina valita, ne vain tapahtuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on. Ja toisaalta intoa ja energiaa voi löytyä olipa missä iässä tahansa - kun minusta tuntuu että en minä sen energisempi ollut tuolloin kuin nytkään :)

      Poista

Kommenttisi tuo minulle suuresti iloa! :)